Juokse eduskuntaan, juokse! – Vuonna 1954 vaalikampanjasta tuli henkilökohtainen suururakka

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vuoden 1954 eduskuntavaalien alla suomalainen politiikanteko muuttui perusteellisesti.

Otettiin käyttöön vaalitapa, joka tunnettiin nimellä ”lyhyet listat”. Edelleen käytössä oleva vaalitapa on kansainvälisesti vertailtaessa poikkeuksellisen henkilövetoinen.

Sitä kokeiltiin Uudenmaan vaalipiirissä jo vuoden 1951 eduskuntavaaleissa. Kukin puolue asetti yhden vaalilistan, jossa kaikki puolueen ehdokkaat olivat periaatteessa tasa-arvoisessa asemassa.

Aikaisemmin Suomessa oli käytössä vaalitapa, jota kutsuttiin ”pitkiksi listoiksi”. Puolueiden piirijärjestöt asettivat kahden hengen vaalilistoja, joilla ehdokkaiden järjestys oli puolueen päättämä. Äänestäjä saattoi äänestää listaa, jolloin ykköseksi asetettu ehdokas sai yhden ja listalla toisena oleva ehdokas puolikkaan äänen.

Äänestäjä saattoi myös ohittaa puolueen päättämän järjestyksen äänestämällä listalla toisena ollut ehdokasta, mutta näin ei käytännössä tapahtunut juuri koskaan. Jopa 99 prosenttia kansalaisista äänesti listaa, ei henkilöä.

Vanhassa vaalitavassa siis puolueiden piirijärjestöt päättivät ehdokkaiden järjestyksen. Sen ansiosta puolueilla oli runsaasti vaikutusvaltaa siihen, kuka pääsee eduskuntaan. Puolueet saattoivat myös asettaa saman henkilön ehdolle usealle eri listalle. Tällaisen ehdokkaan läpimeno oli miltei varma.

Tuolloin oli tyypillistä, että ehdokkaiksi asetettiin esimerkiksi puolueen piiri-, opiskelija- ja naisjärjestöjen johtohenkilöitä. Heidän ei tarvinnut välttämättä tehdä lainkaan henkilökohtaista vaalityötä tullakseen valituiksi, vaan he pääsivät eduskuntaan listajärjestelmän ja järjestöjensä jäsenten äänillä.

Esimerkiksi vuonna 1948 Kuopion itäisessä vaalipiirissä ehdolle asetettiin pitkän linjan maalaisliittolainen Vieno Simonen, joka johti puolueen äskettäin perustettua naisten piirijärjestöä. Seitsemän lapsen äiti, leski ja tilanomistaja ei juuri ehtinyt panostaa vaalityöhön, mutta nousi eduskuntaan ensi yrittämällä.

Vuonna 1954 käyttöön otettu henkilövetoinen vaalitapa heikensi puolueiden vaikutusvaltaa kansanedustajien valintaan merkittävästi. Ehdokkaiden asettelu listoille ei enää vaikuttanut vaalitulokseen, ainoastaan ehdokkaiden henkilökohtainen vaalikampanja ja tunnettuus. Monet ehdokkaat huomasivat muuttuneet olosuhteet heti.

 

Keväällä 1954 vaalikampanjan kiihtyessä kokoomuksen puheenjohtaja, rovasti Arvo Salminen lähestyi piirijärjestöjä isälliseen sävyyn kirjoitetulla paimenkirjeellä:

On syytä karttaa komparatiiveja ja superlatiiveja, kuten esim. sanontoja: puolueen johtavia, ensimmäisiä, parhaita ehdokkaita, pää- tai yleisehdokas, pätevimpiä, tunnustetuimpia kansanedustajia, luotettavimpia jne. Valokuvia tai piirroksia käytettäessä on ehdottomasti pidättäydyttävä sellaisista, jotka saattavat asianomaisen naurun ja pilkan kohteiksi.

Salminen oli kuullut, että kokoomuksen ehdokkaat olivat sortuneet kentällä epäasialliseen käytökseen. Puolueen ehdokkaat olivat mustamaalanneet toisiaan. Salminen halusi teroittaa ehdokkaiden mieleen, että kokoomuksen ehdokkaat kilpailevat ennen muuta muiden puolueiden ehdokkaiden kanssa. Hän ohjeisti ehdokkaita näiden vaalimainonnassa.

Uusi vaalijärjestelmä muutti olennaisesti saman puolueen ehdokkaiden keskinäistä dynamiikkaa. Kun aikaisemmassa järjestelmässä puolueen ehdokkaat kamppailivat ennen muuta oman yhteisen vaaliliiton puolesta, uusi järjestelmä asetti ehdokkaat selvään keskinäiseen kilpailuasetelmaan.

Aikaisemmin puolueilla oli ollut listoilla jopa ehdokkaita, jotka eivät käyneet kampanjaa lainkaan omasta, vaan saman puolueen muiden ehdokkaiden puolesta. Esimerkiksi keväällä 1945 maalaisliiton Atte Pakkanen auttoi ministeri Kalle Jutilaa, joka ei itse ehtinyt ministerikiireiden takia kampanjoida kotimaakunnassaan. Pakkanen kiersi kuukauden verran puhumassa Jutilan puolesta, joka tulikin valituksi.

 

Ehdokkaat huomasivat heti, että uudessa järjestelmässä oli pakko panostaa henkilökohtaiseen kampanjointiin.

Konkreettisimmin uusi tilanne ilmeni vaalimainonnassa. Aikaisempien, puolueen yhteismainosten sijaan tai lisäksi ehdokkaat teettivät itsestään kookkaita kuvia eli ”plakaatteja”, joita levitettiin ympäri vaalipiiriä. Aikaisemminkin puolueiden vaalitilaisuuksissa oli ollut myös viihdettä, kuten tanssia ja laulua, mutta nyt ehdokkaat ryhtyivät itse järjestämään tilaisuuksiinsa sitä. Puolueet olivat tähän asti mainostaneet ennen muuta omissa äänenkannattajissaan. Nyt ehdokkaat havaitsivat, että heidän kannatti ryhtyä ostamaan mainostilaa riippumattomissa sanomalehdissä, vaikka se maksoi moninkertaisesti.

Ehdokkaat suhtautuivat ainakin jälkikäteen muutokseen hyvin kriittisesti.

Ehdokkuudesta tuli iskelmälaulajan homma, arvioi liberaalisen kansanpuolueen Veikko Hyytiäinen.

Ehdokkaat kokivat, että uusi järjestelmä väheksyi asiaosaamista, aatteellista puhtautta sekä uskollisuutta puolueelle. Kansanedustajat harmittelivat happamina, että uudistus avasi tien politiikkaan sellaisille ihmisille, joilla oli politiikan ulkopuolella hankittua tunnettuutta tai tarpeeksi rahaa näyttävään kampanjaan. Kritiikki kuulostaa tutulta.

Tilanne oli siinä mielessä paradoksaalinen, että 1950-luvulla puolueet rakensivat itselleen määrätietoisesti koko maan kattavat tehokkaat puolueorganisaatiot. Niihin kuului myös niin sanottu ”tukimiesverkosto”, joka auttoi erityisesti vaalikampanjoissa. Tukimiesverkostojen avulla puolueet esimerkiksi organisoivat kansanedustajien puhujakiertueet. Skdl antoi Pauli Puhakalle vuonna 1951 puolueelta valmiin puheaikataulun käteen ja lähetti ehdokkaan matkaan:

Sunnuntaipäiville oli aina neljä tilaisuutta, arkipäivinä iltaisin vain yksi, mutta sunnuntaiksi aina neljä. Kun pyörällä ajoi, niin yleensä tällaiseen, neljä tilaisuutta kun oli, niin siinä piti pyörällä ajaa yli 100 kilometriä päivässä.

Vuoden 1954 vaalijärjestelmän uudistus ei tehnyt tukimiesverkostoa tarpeettomaksi. Monet kansanedustajaehdokkaat kokivat kuitenkin, että heillä täytyi olla puolueen tukimiesverkoston rinnalla myös oma henkilökohtainen tukiryhmä auttamassa vaalityössä. Sosiaalidemokraattien Veikko Helle sai apua puolueen aktiivilta Ossi Paleniukselta henkilökohtaisen vaalimainonnan suunnittelussa ja ehdokkaan ”proshyyrien lähettelyssä”. Helle toteaakin Paleniuksen olleen hänen vaalikampanjassaan eräänlainen ”vaalipäällikkö”.

Ennen vuotta 1954 ehdokkailla ei tavallisesti ollut mitään henkilökohtaista avustajakuntaa, vaan he luottivat paikallisosastojen kykyyn ja tarmoon organisoida vaalikampanja. Vaaliuudistuksen myötä henkilökohtaisen äänimäärän merkitys korostui, ja henkilökohtainen tukiryhmä auttoi myös varainhankinnassa.

 

Kun nykyään – ja hyvästä syystä – kauhistellaan niitä summia, joita kansanedustajat käyttävät henkilökohtaiseen kampanjointiin, harva ymmärtää, että vaalirahan merkitys alkoi kasvaa nimenomaan vuoden 1954 vaalilainsäädännön uudistuksen takia.

Veikko Helle kuvaili tilannetta:

Siinä jokainen on niin kuin itsenäinen yrittäjä. Siinä täytyy tulla omillansa toimeen. Tätä omaa on sitten myöskin se raha, jolla siinä pelataan. Olen sanonut joskus, että ei nykyisin kannata köyhän miehen edes pyrkiäkään kansanedustajaehdokkaaksi, ei hän tule pärjäämään, jollei hänellä ole omaa rahaa tai toisten rahaa, jolla hän tekee itsensä tunnetuksi.

Ennen vuotta 1954 puheiden pitäminen ja vaalipiirin kiertäminen ei kansanedustajien mukaan maksanut käytännöllisesti katsoen mitään. Nyt ehdokkaat alkoivat vähitellen panostaa entistä enemmän henkilökohtaiseen markkinointiin, ennen muuta kampanjatilaisuuksiin ja lehtimainoksiin. Ennen lyhyitä listoja puolueiden keskusorganisaatiot ja piiritoimistot mainostivat julisteissa omaa puoluetta mainitsematta ehdokkaita nimeltä. Tuolloin puolueet kantoivat vastuun myös yhteisen kampanjan rahoituksesta.

 

Oliko rahalla vaikutusta vaalien lopputulokseen? Ehdokkaat itse kokivat niin.

Vaasan vaalipiirin maalaisliittolainen ehdokas, maanviljelijä Toivo Saloranta nousi eduskuntaan vuonna 1954, mutta hävisi seuraavat vaalit vuonna 1958 oman puolueen kilpailevalle ehdokkaalle Aarre Marttilalle.

Salorannan arvion mukaan Marttilan etuna oli se, että hänellä oli oma auto, jolla hän saattoi kiertää puhujatilaisuudesta toiseen. Saloranta puolestaan yritti liikkua polkupyörällä. Lisäksi Marttila oli liikemies, jolla oli Salorannan mukaan takanaan elinkeinoelämän tuki ja enemmän rahaa kampanjointiin.

Saloranta otti opiksi kokemuksesta. Hän ryhtyi mainostamaan itseään paikallislehdissä, laati itsestään ”proshyyrejä” ja hankki vuoden 1962 vaaleihin auton ja ajokortin. Saloranta arvioi, että hänen henkilökohtainen kampanjabudjettinsa nousi 1970-luvulle tultaessa ”kymmeniin tuhansiin” markkoihin, mikä on vuoden 2016 rahassa suurin piirtein saman verran euroja. Kampanjakulut hän maksoi pääosin itse.

Kokoomuksen kansanedustaja, maanviljelijä Mauri Seppä puolestaan muistelee, että 1950-luvulla Pohjanmaan kokoomuksen ehdokkaat joutuivat suorastaan kilpavarusteluun, kun yksi puolueen ehdokkaista oli ostanut Vaasa-lehdestä koko sivun mainoksen. Muiden oli tehtävä sama perässä.

Aluksi tukiryhmät antoivat rahaa kampanjalle, mutta kun budjetit vaali vaalilta kasvoivat, rahaa kerättiin myös järjestöiltä ja talouselämältä. Puolueilta ei ehdokkaille rahaa herunut. Puolueet tarvitsivat omat rahansa itse koko puolueen kampanjaan.

Kuten nykyäänkin, jo 1950-luvulla ehdokkaina olleet valittivat, että rahaa henkilökohtaiseen kampanjointiin oli aina liian vähän ja sitä oli vaikea saada. Rahaa myös saatiin suurin piirtein samoilta tahoilta kuin nykyisin.

Kokoomuksen ja maalaisliiton ehdokkaat saivat rahaa elinkeinoelämältä ja Sdp:n ehdokkaat puolestaan ammattiyhdistysliikkeeltä. Skdl piti pisimpään kiinni puolueen yhteisestä kampanjasta, jossa yksittäisten ehdokkaiden omaan mainontaan suhtauduttiin kielteisesti. Moskova rahoitti Skdl:n vaalikampanjoita avokätisesti.

 

Juttu perustuu 12.10. julkaistavaan kirjaan Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 (Docendo). Sen ovat kirjoittaneet Erkka Railo, Mari K. Niemi, Sini Ruohonen ja Ville Pitkänen.

Jutun kirjoittaja Railo on poliittisen historian dosentti.