Erkki Liikanen kertoo UKK:n dramaattisesta loppuajasta: ”Kekkonen vain avasi ja sulki Koiviston ylintä paidannappia”
Tuoreesta kirjasta selviää myös, miten tyttären kanssa tehty Ruotsin-risteily vahvisti Liikasen päätöksen luopua tavoittelemasta Sdp:n puheenjohtajan paikkaa.
Erkki Liikanen (sd) kertoo tänään 28. elokuuta ilmestyneessä, Otavan kustantamassa Olin joukon nuorin -muistelmakirjassaan muun muassa siitä, miten hänelle valkeni syksyllä 1981 Urho Kekkosen tila koko karmeudessaan.
Liikanen sai tiedon vt. presidentti Mauno Koivistolta, joka kävi Kekkosen sairausloman ajan tapaamassa tätä kerran viikossa. Yhden tällaisen tapaamisen jälkeen Liikanen kysyi Koivistolta, voisiko Kekkonen vielä tervehtyä.
”Hän (Koivisto) ei vastannut suoraan, mutta kertoi, ettei viimeisessä tapaamisessa Tamminiemessä puhuttu mitään. Kekkonen vain avasi ja sulki Koiviston ylintä paidannappia.”
Kekkosen eron jälkeen käydyissä presidentinvaaleissa Liikanen vastasi Koiviston kampanjan yleissisällöstä, kiertueesta ja rahoituksesta.
Rahamiesten tuki oli tiukemmassa kuin kansan, sillä osa elinkeinoelämästä liputti avoimesti Ahti Karjalaisen (kesk) puolesta. Alkoholisoitunut Karjalainen oli Neuvostoliiton suosikki, josta ei lopulta tullut edes oman puolueensa ehdokasta, mutta jota spekuloitiin kalkkiviivoille asti mahdolliseksi mustaksi hevoseksi.
Yritysjohtajien tuki Karjalaiselle ei kuitenkaan ollut Liikasen mukaan niin rikkumaton kuin päällepäin näytti.
”Eräs yritysjohtaja soitti saatuaan pyynnön ottaa osaa teollisuuden kampanjaan Koivistoa vastaan. Hän kertoi pyynnön esittäjälle, Kari Kairamolle, osallistuvansa, mutta ilmoitti minulle laittavansa saman summan Mauno Koiviston vaalityöhön.”
Mattimyöhäsiä tunki voittajan vankkureihin loppuun asti. Vaalit olivat tuolloin kaksipäiväiset, ja jälkimmäisenä iltapäivänä Liikanen sai puhelun Enson ja Valmetin hallituksen puheenjohtajalta Olavi J. Mattilalta. Kekkosen miehenä tunnettu Mattila tiedusteli, oliko Koiviston tueksi myytyjä reliefejä vielä kaupan.
”Hän pyysi lähettämään nimellään yhden suuren sekä Ensoon että Valmetiin”, Liikanen kertoo.
Aina vaalirihkama ei sentään mennyt kaupaksi. Yksi nihkeä asiakas oli Koivisto itse. Liikanen yritti myydä Koivistolle kahta rintamerkkiä, jotka maksoivat kymmenen silloista markkaa kappaleelta.
”Koivisto osti vain yhden ja sanoi, että varmaan joutuu jossain muualla ostamaan toisen.”
Paavo Väyrynen olisi ottanut pääministerin tehtävän, mutta puolue ei halunnut valita häntä.
Kun Koivistosta tuli presidentti, maahan piti muodostaa uusi hallitus. Liikanen kertoo, että tuolloin syntyi erikoinen asetelma, kun sekä Sdp että Keskustapuolue tyrkyttivät pääministerin paikkaa toisilleen ja halusivat samalla varmistaa, ettei toinen vain saisi ulkoministerin salkkua.
”Kalevi Sorsa (Sdp:n puheenjohtaja) oli haluton ryhtymään pääministeriksi ja esitti toivomuksensa ulkoministerin tehtävästä. Keskustapuolueelle tarjottiin pääministerin tehtävää, jonka Paavo Väyrynen olisi ottanut, mutta puolue ei halunnut valita häntä.”
Sorsasta tuli lopulta pääministeri, ja Liikasen ehdotuksesta ulkoministerin paikka annettiin Rkp:lle.
Liikasesta itsestään tuli ministeri Harri Holkerin (kok) hallitukseen, joka muodostettiin vuonna 1987. Samana vuonna Sdp vaihtoi puheenjohtajaa, kun Sorsa luopui tehtävästä kahdentoista vuoden jälkeen.
Liikasta pidettiin etukäteen yhtenä vahvimmista seuraajaehdokkaista. Lopulta hän ei kuitenkaan asettunut tavoittelemaan paikkaa.
Sorsan eroilmoitusta seuranneena viikonloppuna Liikanen matkusti laivalla Ruotsiin nuoremman tyttärensä ja tämän kaverin kanssa. Lopullinen päätös syntyi tällä matkalla:
”Lasten kanssa pyöriminen vaikutti tunnelmaan. En voisi loputtomiin elää kahdella paikkakunnalla ja erossa perheestä. Aika palaa. Lapset kasvavat. Kun palasimme laivalla Helsinkiin ja jatkoimme Mikkeliin, kantani vahvistui.”
Lipponen tokaisi puhelimeen, ettei hän ole mikään sihteeri.
Vuoden 1987 hallitusneuvotteluissa Liikanen johti talouspoliittista työryhmää. Työ ei sujunut aivan kommelluksitta.
”Paavo Lipponen oli menettänyt vaaleissa kansanedustajan paikkansa. Mietin, miten hänet voisi ottaa mukaan hallitusneuvottelijoiden piiriin. Pyysin häntä talouspoliittisen työryhmän sihteeriksi. Ymmärsin asian sovitun”, Liikanen kertoo.
Mutta kun ensimmäinen kokous sitten alkoi, Lipposta ei näkynytkään paikalla.
”Ihmettelin sitä ja selvitimme asiaa. Hänet saatiin kiinni, ja kuulin Lipposen tokaisseen puhelimeen, ettei hän ole mikään sihteeri. Asia oli sillä selvä.”
Sitä Lipponen ei tiennyt, että hän olisi kenties voinut olla muutakin.
”Lopulta hallitukseen tuli kaksi ministeriä eduskunnan ulkopuolelta, Ole Norrback (RKP) ja Toivo T. Pohjola (kok). Olisiko Lipponen voinut olla kolmas? Se jäi katsomatta, ja ehkä ajatukseni oli epärealistinen.”
Ministeritovereitaan Liikanen muistelee lämmöllä. Pääministeri Holkeri oli ”korrekti ja reilu työtoveri”, joka piti sanansa. Aina Liikanen ei ymmärtänyt, miksi muotoseikat olivat Holkerille niin tärkeitä, mutta jälkikäteen hän sanoo ymmärtäneensä senkin paremmin.
Myös Matti Vanhanen (kesk) yllätti iloisesti – ja yllättävässä roolissa, kun Liikanen oli Vantaalla markkinoimassa Holkerin hallituksen suurta verouudistusta, jota kohtaan oli paljon epäilyksiä.
”Yleisötilaisuudessa oli paljon väkeä ja mukana myös Vantaan Sanomien toimittaja Matti Vanhanen. Koska keskusta oli ottanut jyrkän oppositioasenteen kaikkea vastaan, odotin kiinnostuneena, millaisen jutun entinen keskustan nuorisojohtaja tekisi. Lopputulos oli laaja ja tasapainoinen selostus verouudistuksesta, jossa faktat olivat kohdallaan. Olin myönteisesti yllättynyt. Vanhanen teki vakavasti työtä asioiden sisällön osalta myös silloin.”
Hankalimpia politiikassa olivat omat ikätoverit.
”Olin suurten ikäluokkien kuopus. Sodan käyneiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa, mutta joidenkin suurten ikäluokkien vanhempien jäsenten oli vaikea suhtautua nuorempaansa. Jos hän tuli valituksi, se oli jotenkin heiltä pois.”