Yhä syvemmälle tummaan veteen
SK:n arkistosta: Tuula Lindholm oli hukkua 16-vuotiaana oman mökin järveen.
Oli aivan tavallinen kesäpäivä heinäkuussa 1973. Kuusenlatvat loivat varjoja Mäntsälän Hunttijärven pintaan, kun 16-vuotias Tuula Jaakola harjoitteli sukeltamaan vuotta nuoremman siskonsa Hilkan ja siskon kaverin Katin kanssa.
Tyttöjen sormenpäät olivat rypyillä koko päivän vedessäolosta, mutta he eivät millään malttaneet lopettaa. Vuorotellen he yrittivät ennätystä: kuka pystyy uimaan pisimmälle pinnan alla.
Uintipaikan takana oli mökkialueen yhteinen sauna, sen takana polku. Polun molemmilla puolilla oli mökkejä, yksi niistä kuului Tuulan perheelle. Rinne vietti jyrkästi rantaan.
Saunamökillä puuhaili ihmisiä, muiden mökkien asukkaat lämmittivät jo saunaa iltaa varten. Grilliruuan tuoksu leijui ilmassa, jossain heitettiin tikkaa.
Tytöt olivat päässeet mökille ensimmäistä kertaa ilman vanhempia. He olivat aamulla hypänneet bussiin Helsingissä, voipaperileivät eväinä. Äiti oli vannottanut olemaan varovainen. Tuulan vanhemmat tulisivat mökille seuraavana päivänä.
Päivä oli ollut kuuma, vesi tuntui vieläkin linnunmaidolta.
Tuulalla oli päällä samana kesänä Kaisaniemenkadun Pukevasta hankitut sinivalkopepitaruudulliset bikinit, äidin kanssa ostetut.
Pari vuotta aiemmin hän oli saanut uimakandidaatti-merkin, ja pitkin talvea hän oli siskon kanssa käynyt sukeltamassa Lauttasaaren uimahallissa Helsingissä.
Tuula siristi silmiään. Järvellä joidenkin satojen metrien päässä kellui lasikuidusta tehty polkuvene. Siinä oli hassunnäköiset oranssiset muovituolit. Polkuvene oli selvästi itse tehty.
Veneessä oleva keski-ikäinen nainen huiskutti ja huusi jotain tytöille. Toisella tuolilla istui noin kymmenvuotias poika.
Tuletteko meidän rantaan liukumaan, nainen huusi ja osoitti muutaman tontin päässä olevaan rantaan. Hän halusi ilmeisesti seuraa polkuveneessä istuvalle pojalle.
Tytöt näkivät kauempana rannassa viettävään rinteeseen tehdyn vesiliukumäen, jonkinlaisen radan. Sekin näytti omatekoiselta. Kummallisia pellepelottomia, ajatteli Tuula.
Nainen lähti polkemaan heitä kohti. Tytöt jäivät katsomaan polkuveneen tuloa.
Yhtäkkiä muovituoli räsähti naisen alta.
”Oho, tuolikin tippui”, Tuula ajatteli. Sitä hän ei heti tullut ajatelleeksi, että myös nainen oli tippunut veteen.
Polkuvene lipui aalloilla eteenpäin, pikkupoika mukanaan. Nainen ei saanut siitä kiinni.
Hän huusi, ettei osaa uida.
Tälläkin minuutilla maailmassa hukkuu kaksi ihmistä, arvioi International Life Saving Federation (ILSF). Se tarkoittaa yli miljoonaa ihmistä joka vuosi. WHO:n arviot ovat maltillisempia. Heidän mukaansa hukkuneita on vuosittain noin 400 000.
Suurin osa hukkuu kehitysmaissa, yli puolet on lapsia. Useissa kehitysmaissa hukkuminen on lasten yleisin kuolinsyy.
Suomessa hukkuu vuosittain parisataa ihmistä. Määrä on vähentynyt puoleen 1960-luvulta. Syinä voivat olla muun muassa valistus, veden äärellä vietetyn ajan väheneminen, uimataidon kehittyminen ja kaupungistuminen. Nykyisin lapsia ei juuri päästetä rannalle ilman valvontaa, kuten ennen.
Silti hukkuminen on neljänneksi suurin tapaturmaisten kuolemien syy Suomessa.
Vertailun vuoksi, tieliikenteessä kuoli vielä 1960-luvulla yli tuhat ihmistä. Vaikka tieliikennemäärät ovat kasvaneet huimasti, on kuolemantapaukset teillä saatu pienenemään alle 300:aan.
Hukkumistapaukset ovat vähentyneet huomattavasti hitaammin. Yksi syy on se, että tapauksista ei tiedetä tarpeeksi. Moni hukkuu mökkirantaan, silminnäkijöitä ei välttämättä ole, taustatekijöitä ei tiedetä.
”Hukkumiset ovat olleet väliinputoajan asemassa, vaikka ne muodostavat hyvin merkittävän ryhmän tapaturmaisista kuolemista”, sanoo onnettomuustutkintakeskuksen johtava tutkija Kai Valonen.
Onnettomuustutkintakeskus tutkii yleensä vain isoja yksittäisiä onnettomuuksia, mutta parhaillaan se käy vuoden ajalta läpi kaikki tapaukset, joissa kuolema liittyy jollain tavalla veteen.
Kerätyn tiedon perusteella annetaan syksyllä suositukset siitä, miten hukkumiskuolemia voitaisiin paremmin ehkäistä Suomessa.
Työ on vielä kesken, mutta alustavia tietoja on jo. Suomalaisista hukkujista suurin osa on työikäisiä, 80 prosenttia on miehiä. Naisia on parikymmentä prosenttia, pikkulapsia vain muutama prosentti.
Noin 60 prosentilla on enemmän kuin nolla promillea veressä, mutta 40 prosenttia hukkuneista on täysin selvin päin.
Suomalaisista suurin osa hukkuu avovedessä, tyypillisesti järveen. Uimahalliin ja erilaisiin altaisiin hukkuu myös ihmisiä, mutta heitä oli tutkittuna vuotena vain vähän yli kymmenen.
Hieman yli 300:sta vuoden aikana vedessä kuolleesta parikymmentä prosenttia teki itsemurhan, neljännes hukkui uidessa, noin 20 prosenttia hukkui pudottuaan veteen, jään läpi putosi viisi prosenttia tapauksista. Veneisiin liittyviä kuolemia oli viidennes.
Heinäkuun puoleenväliin mennessä tutkituissa tapauksissa kaksi kolmesta hukkuneesta oli hukkumishetkellä yksin.
Veto, hengitys, uusi veto. Tuula oli nopea uimari, mutta ei pärjännyt siskolleen, joka kroolasi Katin kanssa edellä. Lihakset työskentelivät veden alla, potkut tulivat rytmikkäästi. Silti matkaa oli parisataa metriä.
Välillä Tuula kohotti katseensa. Nainen ei huutanut apua. Hän oli liian kaukana, jotta Tuula olisi erottanut hänen ilmeensä.
Kun tytöt pääsivät perille, nainen oli juuri vajoamassa pinnan alle. Nainen tarttui Katin vedessä leijuviin pitkiin hiuksiin ja veti tämän mukaansa.
Tuulan sisko Hilkka sukelsi perään, Tuula jäi polkemaan vettä veden pinnalle. Joiltain rannoilta katsottiin järvelle päin, mutta kukaan ei lähtenyt liikkeelle.
Tuula ei muista, huusiko apua. Kumpupilvet kaartuivat veden pintaan. Taivas oli kirkkaansininen.
Yhtäkkiä Kati pärski pinnalla. Hilkkaa ja naista ei näkynyt.
Hätä kasvoi. Kului aikaa, puoli minuuttia tai minuutti, ehkä pidempäänkin. Ohimoissa tykytti, sisko ei saa kuolla. Naista Tuula ei ajatellut enää yhtään.
Järvellä polkuvene lipui kauemmas. Siellä olevaa poikaa Tuula ei ehtinyt ajatella.
Hän polki yhä vettä ja tähysi tummaan veteen. Järvi oli siltä kohtaa syvä. Siskoa ei näkynyt.
Sitten hän sukelsi.
Suttuinen valvontakameran kuva itäsuomalaisesta uimahallista näyttää altaan, jossa ui parikymmentä ihmistä. Yksi heistä, nuori nainen, etenee hieman heikosti, koiraa uiden. Vastaan uiva mies nostattaa aallon. Se osuu naista kasvoihin.
Nainen kampeaa itsensä pystyasentoon. Hän ei huuda apua, mutta alkaa kiivetä käsillään ylöspäin, kuin näkymättömiä tikapuita. Ihmiset uivat vastaan ja ohi, kukaan ei pysähdy. Kunnes uimavalvoja ui paikalle ja pelastaa naisen renkaan avulla altaan reunalle.
”Se oli ihan sekunneista kiinni. Kohta hän olisi vajonnut”, sanoo rantapelastuskursseja vetävä koulutussuunnittelija Anne Hiltunen Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitosta, videon uimavalvoja.
Hänen mukaansa pelastamisessa tärkeintä on se, että ei koskaan lähde hukkuvan luo ilman apuvälinettä. Mikä tahansa käy, vaikka oma paita, kunhan hukkuva voi tarttua siihen eikä pelastajaansa.
Hukkuminen on usein hiljainen tapahtuma, joka ei näytä ulospäin yhtään siltä kuin voisi kuvitella. Hengenvaarassa oleva ihminen ei pärski, huido käsillään tai huuda apua. Hukkuvan koko ruumis on keskittynyt olennaiseen: hengittämiseen ja veden pinnalla pysymiseen.
Suu nousee ja laskee veden pinnan ylä- ja alapuolelle niin nopeasti, että aikaa on vain pikaiseen hengitykseen. Silmät voivat olla kiinni tai katse lasittunut.
Pysyäkseen pinnalla hukkuva kampeaa itsensä pystyasentoon. Hän levittää kädet sivuille ja yrittää painaa niitä alas noustakseen itse ylös ja pystyäkseen hengittämään.
Hukkumaisillaan oleva ihminen ei pysty heiluttamaan apua, kurottumaan kohti pelastusrengasta tai siirtymään yhtään mihinkään.
Aikaa hukkuvan luokse ehtimiseen on muutamasta kymmenestä sekunnista minuuttiin. Sen jälkeen ihminen vajoaa.
”Hyvin usein vieressä olevat ihmiset eivät edes tajua, että ihminen on hukkumassa”, Hiltunen sanoo.
”Lähellä voi olla ihmisiä paljonkin. Rannalla vanhemmat saattavat kuvitella, että lapsi vain sukeltaa, vaikka hän olisi hukkumaisillaan.”
Uimahallihukkumiset taas lähes poikkeuksetta sattuvat sukeltamalla. Kun ihminen pakkaa keuhkonsa täyteen happea ja sukeltaa pitkään, hiilidioksiditaso ei välttämättä nousekaan eikä tarvetta hengittämiseen tule.
Ihminen saattaa tuntea jaksavansa vaikka kuinka pitkään, sitten menee taju.
Hukkuminen tarkoittaa tukehtumista hengitysteihin joutuneeseen nesteeseen.
Vaikka tapaukset ovat erilaisia, syvään veteen hukkumisessa voidaan erottaa karkeasti kolme vaihetta, erikoislääkäri Philippe Lunetta Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselta kertoo. Hän on avannut vuosien ajan kaikki laitokselle tulevat vesivainajat ja tutkinut aihetta laajasti.
Ensin hukkuva pidättää hengitystä eikä vettä pääse hengitysteihin. Se kestää puolesta minuutista korkeintaan 2–3 minuuttiin.
Sen jälkeen uhri hengittää vettä hieman, kurkunpää kouristelee. Kun vesi tunkeutuu hengitysteihin, uhri saattaa kokea kuumotusta tai repimisen tunnetta rintakehässä.
Kolmannessa vaiheessa kurkunpään kouristus laukeaa, mikä johtaa voimakkaampaan veden hengittämiseen. Nyt veressä syntyy hapenpuute, joka voi vaurioittaa sisäelimiä, erityisesti sydäntä ja aivoja.
Kasvava hapenpuute aiheuttaa asteittaisen tajunnan menetyksen, jonka alkuvaiheessa uhri voi kokea rauhan ja tyyneyden kokemuksia. Niitä seuraa tajuttomuus.
Sydänpysähdys johtaa hapen puutteen aiheuttamaan aivovaurioon, ja hukkuva kuolee.
Koko prosessiin menee 5–10 minuuttia, mutta aika voi vaihdella paljonkin riippuen esimerkiksi veden lämpötilasta ja hukkuvan terveydestä, Lunetta kertoo.
Kylmään veteen joutuminen nopeuttaa prosessia, myös alkoholi hukkuvan veressä voi jouduttaa hukkumista.
Jos uhri pelastetaan 2–3 minuutin kuluessa veteen vajoamisesta, mahdollisuudet elvytykseen ovat hyvät. Ne heikkenevät huomattavasti, jos uhri on ollut vedessä jo 4–10 minuuttia.
Tuula tiesi hyvin, että hukkuvaa ei koskaan saa pelastaa etupuolelta. Se oli uimakandidaatin koulutuksessa teroitettu moneen kertaan. Ja silti, kun tosipaikka tuli, hän unohti kaiken.
Hän näki tummassa vedessä naisen ja Hilkan hahmot. Ja lähestyi naista etupuolelta.
Nainen päästi irti Hilkasta ja tarrasi nyt kiinni Tuulaan, nappasi jalkansa Tuulan vyötäisille molemmilta puolilta.
He alkoivat vajota.
Iso nainen, ainakin satakiloinen. Tuula repi ja raastoi naisen ruumista, pidätti hengitystä ja yritti rimpuilla pois, mutta jalat olivat kuin pihdit. Ne eivät liikkuneet mihinkään.
Käsillään nainen painoi Tuulan päätä alaspäin, yritti itse viimeisillä voimillaan ylöspäin. Primitiivireaktio.
Hän tunsi naisen painon ja sen, miten he vajosivat yhä syvemmälle.
Tuula ei nähnyt ylös, sillä naisen kädet painoivat hänen päätään. Hän ei tiennyt kuinka syvällä he jo olivat. Hän näki edessään vain naisen vatsan.
Tumma vesi poreili ympärillä, kamppailusta syntyneet ilmakuplat olivat kuin vaahtoa.
Vesi muuttui yhä kylmemmäksi ja pimeämmäksi. Kaikkialla oli hiljaista. Kaloja ei näkynyt.
Äiti ja isä tulivat lähelle, äiti tiskaamassa, tekemässä ruokaa. Isä pihahommissa haravoimassa. Koti Lauttasaaressa, parhaat tyttökaverit, syksyllä alkava lukio. Kuvat vilisivät Tuulan mielessä, siihen asti eletty elämä kulki kuvanauhana edessä.
Ihan kuin elokuvissa, Tuula ajatteli.
Seuraavalle viikolle alkavaksi suunniteltu kielikurssimatka Brightoniin tuli mieleen.
Tuula mietti, miten Englannin-matka nyt peruuntuisi.
Yhtäkkiä sillä ei ollut mitään väliä. Olo muuttui leijuvaksi. Hän ei tuntenut enää naisen painoa, ei tiennyt olivatko he jo pohjalla.
Hän ei tiennyt, oliko jo päästänyt vettä keuhkoihin. Ainakaan hän ei enää jaksanut pidättää henkeä. Oli pakko nielaista, luovuttaa.
Ihana, leijuva olo. Syvä rauha ja levollisuus. Tunne, jonka vertaista Tuula ei ollut koskaan kokenut. Niin hyvä olo, että siitä olosta ei enää halunnut lähteä minnekään. Halusi vain jäädä sinne pohjalle, kellumaan.
Sitten hän aisti vierellään hahmon, se oli sisko. Ja sitten valtava voima veti hänet ja hänessä yhä kiinni olevan naisen ylöspäin.
Pinnalle.
Siellä oli vene, pelastusvene, jota souti vanha mies. Tuula yski ja yski ja piti veneen reunasta kiinni, koko matkan rantaan asti. Sisko piti Tuulasta kiinni. Naisesta Tuula ei muista mitään.
Hukkuneet eivät nouse pintaan kertomaan tarinaansa.
Selviytyneiden tarinoista sen sijaan voisi oppia jotain, ajatteli koulutussuunnittelija Anneli Toivonen Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitosta.
Hengenpelastusjärjestö ILSF:n mukaan vuosittain 8–10 miljoonaa ihmistä maailmassa on lähellä hukkua. Toivonen päätti tutkia aihetta ja laittoi viime keväänä järjestön nettisivuille linkin, jossa voi kertoa oman hukkumistarinansa. Tarinoita alkoi tulvia, nyt niitä on kertynyt vajaat parisataa.
”Kun katsoin ylös veden pintaa kohti, näytti tumma vesi yläpuolellani aivan Coca-colalta.”
”Katselin kun muutama ahven ui ohi.”
”Muistan kuinka kaunis, värikäs ja lämmin järven pohja oli.”
”Viimeisenä näin suustani tulevat kuplat ja sitten pimeni.”
Yllä olevat ovat otteita ihmisten tarinoista, joiden avulla Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto päivittää myöhemmin syksyllä koulutus- ja tiedotusaineistoaan.
Moni kuvailee paniikkia vedessä, yhtä monella päällimmäinen tunne on ollut syvä rauha.
Useissa kertomuksissa toistuu se, että hukkumassa ollut ei ole pystynyt tekemään mitään vaikka olisi halunnut. Veteen on päädytty tippumalla, tai hukkuminen on voinut alkaa kuperkeikan teosta eikä pintaan ole enää löydetty.
Sukeltamallakin on moni ollut vähällä hukkua. Joku on tippunut uimapatjalta, joku ihmettelee edelleen, miksi kaverit vain katsoivat vierestä hukkumista tekemättä mitään.
Anneli Toivonenkin on pelastanut ihmisiä hukkumasta, viimeksi kuukausi sitten.
Nuori, noin kuusivuotias tyttö tuli uimaan aikuisten altaaseen. Muutaman koirauintiliikkeen jälkeen tyttö vajosi pohjaan. Jalat ottivat maahan, kädet levisivät sivuille ja tyttö jäi tuijottamaan ylöspäin kohti pintaa tekemättä mitään. Altaan reunalla tytön kaveri vain katsoi alas.
Toivonen sukelsi tytön ylös.
”Mie luulin, et sie pelleilit”, sanoi tytön kaveri aidosti hämmästyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”En mie pelleilly”, vastasi itkuinen tyttö.
Rantasaunassa oli valmiiksi kuuma. Tuula, Hilkka ja Kati istuivat uimapuvuissaan saunan pitkillä penkeillä ja värisivät.
Saunan lähellä piharinteessä oli oudonnäköinen vesiliukumäki, se sama, johon tyttöjä oli pyydetty leikkimään. He olivat pelastamansa naisen rantasaunassa, mutta veteen tippunutta naista ei näkynyt missään. Ei liioin polkuveneessä ollutta pikkupoikaa.
Saunan ovi aukesi, ja nuorehko mies toi sisään Koskenkorvapullon.
Ottakaa siitä lämmikkeeksi, mies sanoi.
Hän ei puhunut hukkumisesta mitään, eivätkä tytöt tajunneet kysyä, miten nainen voi.
He halusivat vain äkkiä kotiin.
Pihalla oli ihmisiä, mutta Tuula ei muista, keitä he olivat tai mitä he tekivät. Kukaan ei kiittänyt tyttöjä siitä, mitä nämä olivat tehneet.
Seuraavana päivänä Tuulan vanhemmat tulivat mökille. Heille tytöt kertoivat kaunistellun version tapahtuneesta, he eivät halunneet huolestuttaa vanhempiaan.
Isä lähti naapurimökille selvittämään tilannetta. Sitä kautta Tuula kuuli, että nainen oli selviytynyt.
Mökille Tuula palasi vasta seuraavana kesänä. Naista hän ei nähnyt enää koskaan.
Tuula on nykyään 53-vuotias ja sukunimeltään Lindholm. Tapahtuneesta on kulunut lähes 40 vuotta.
Mökkiranta on vaihtunut Mäntsälästä Tammisaareen.
Siellä Tuula käy kyllä saunan päälle kastautumassa, mutta viittä vetoa pidemmälle hän ei uskalla uida. Jalkojen pitää ulottua pohjaan. Päätä hän ei laita veden alle.
Veneilemään hän uskaltautuu, mutta joutuu taistelemaan pelkonsa kanssa jatkuvasti. Ajatuskin monen metrin syvyisestä vesipohjasta alla pelottaa.
Aasian tsunami vuonna 2004 oli Tuulalle vaikeaa aikaa. Tsunamissa kuoli tyttären ensimmäinen poikaystävä vanhempineen.
Silloin hän muisti kelluvan tunteensa järven pohjassa ja mietti, että onkohan perhekin tuntenut saman.
Joskus Tuula saattaa kertoa hukkumiskokemuksestaan uudessa porukassa, ja välillä asiaa puidaan siskon kanssa. Vieläkin heitä ihmetyttää se, miksi ihmiset muilta rannoilta eivät heti lähteneet pelastamaan heitä.
Ehkä he eivät tajunneet, kuinka vaarallisesta tilanteesta oli kysymys. Kamppailu tapahtui pinnan alla.
Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 32/2014.