Pellolle ilmestyi seitsemän mystistä kuoppaa – Neljän päivän kuluttua alkoi talvisota

SK:n arkistoista: Mainila oli 26.11.1939 täydellinen paikka rajaloukkaukselle.
Kotimaa 29.11.2015 08:30

Kirjailija Bair Irintšev esittelee Mainilan muistomerkin. © Petri Kaipiainen

Pyry pieksi Mainilan peltoja.

Korkeassa vartiotornissa kaksi suomalaista sotilasta tähysti itärajan yli. He päivittelivät, että Siperian Sonja siellä lapioi lunta urakalla.

Oli aamupäivä, 26. marraskuuta 1939. Tuuli tuiversi kaakosta.

Tämän lähemmäksi Neuvostoliittoa ei päässyt Kivennavalla, Karjalankannaksen rajakunnassa. Musta serpentiini, Rajajoki, kiemurteli sadan metrin päässä.

Sunnuntain sanomalehtien etusivuja hallitsivat ulkomaan uutiset. Saksan hyökkäys Puolaan oli sytyttänyt sodan Euroopassa. Saksa ja länsivallat taistelivat ilma- ja meriherruudesta; ilmapommitukset ja sukellusveneiden torpedoiskut kiihtyivät.

”Suomi on rauhallisesti ottanut vastaan Neuvostoliiton taholta tulleen uhkausten aallon”, Aamulehti siteerasi italialaista aikakauslehteä.

Neuvottelut olivat päättyneet tuloksettomina Moskovassa. Suomi ei ollut suostunut luovuttamaan osaa Kannaksesta ja vuokraamaan Hangosta sotilastukikohtaa.

Talvi lähestyi. Voiteluainefirma Vacuum Oil kehotti ilmoituksessaan öljynvaihtoon, ”älkää antako pakkasen yllättää”. Tavaratalo Stockmann mainosti ”hauskoja pikkujoululahjoja”, karamelleja ja irtosuklaata.

Kannaksella, Rajajoen vartioasemilla, sunnuntai oli kääntynyt iltapäiväksi.

Äkkiä jysähti, useita kertoja.

Rajasotilas kirjoitti Somerikon tornin päiväkirjaan: ”Venäläiset ampuivat tykillä Uusi Alakylän suunnasta Mainilan peltoaukeamalle 5 laukausta. Ammusten räjähdykset voimakkaita.”

Somerikon vartiomies vaihtui kello 15. Kului kotva, taas pamahti.

”Mainilan kylän kaakkoispuolelta ammuttiin kranaatinheittimellä kaksi laukausta.”

Ammukset olivat repineet pellolle seitsemän kuoppaa.

 

Jämsä, lokakuu 2014.

Aamuissa on sama rytmi. Vilho Pihlman nousee verkkaan pystyyn, istuu tovin sängyn reunalla, venyttelee jäseniään. Sitten hän tarttuu rollaattorin sarviin.

”On lähdettävä liikkeelle, jotta ei pyörrytä.”

Käsi on kuin pihdit, puristus luja. Hän täytti elokuussa 92.

Syksyllä 1939 Pihlman asui Kivennavalla Joutselän kylässä, lähellä rajaa. 17-vuotias suojeluskuntalainen singahteli päivittäin sulkeisissa ja istui luennoilla. Mainilan laukausten aikaan hän polki saapasta nuorisoseurantalossa. Lattia kumahteli.

”Harjoittelimme Sillanpään Marssilaulua”, hän sanoo.

”Ei tiedetty laukauksista mitään.”

Neuvostoliiton uutistoimisto TASS julkaisi sähkeen illalla 26.11.1939. Uutisen mukaan Suomi oli ampunut tykillä Mainilaan, useita kuolleita ja haavoittuneita.

”Radiosta se kuultiin samana iltana.”

Pihlman istuu keittiössä. Pöydällä on lääkerasia ja tikkukirjaimin kirjoitettu kauppalista: maitoa, leipää, piirakoita, ruokaa.

Hellan yläpuolella tikittää puinen, Karjala-olutmerkin kello. Siihen on liimattu kyltti: Takaisin. Tiskipöydällä lojuu tuoreita Karjala-sanomalehtiä.

”En minä sitä Venäjää oikein ystävällismielisenä maana pidä.”

Videolla sotaveteraani Vilho Pihlman kertoo syksystä 1939.

 

Neljä päivää Mainilan laukauksista, 30.11.1939, alkoi talvisota. Kivennavalta tuli äkkilähtö.

”Kaikki jäi Karjalaan”, Pihlman sanoo.

Tai lähes kaikki.

Pienessä puulaatikossa on tallessa harmaakantinen vihko: sotilaspassi.

”Astunut vakituiseen palvelukseen 7.10.39, Joutselän suojeluskunta, kiväärimies. Pituus 171 cm, paino 65 kg. Silmien väri ruskea, saappaan numero 42.”

 Pihlman tarkistaa kirjasesta: ”Olin armeijan palveluksessa kolmekymmentäkaksi vuotta, kahdeksan kuukautta ja kuusitoista päivää.”

Hän pääsi eläkkeelle majurina, Kainuun Prikaatista.

Toinen muisto Karjalasta on kirjastohuoneen seinällä. Kullatuista kehyksistä katsoo nuori, vakava aviopari. Maria ja Väinö, äiti ja isä.

Väinön hiukset on leikattu korvien päältä, viikset suittu siistiksi.

”Tuommoisena minä isän muistan.”

 

Pietari, marraskuu 2014.

Pääkatu Nevski prospekt on aavemaisen autio. Pietarilaiset viettävät arkivapaata, Venäjän kansan yhtenäisyyden päivää.

Sata vuotta sitten Vilho Pihlmanin vanhemmat kävelivät tätä leveää katua, tekivät varmaan pyhäisin näyteikkunaostoksia.

He olivat muuttaneet ennen Vilhon syntymää Kivennavalta Pietariin.

Miljoonakaupungissa oli työtä. Savupiippujen varjoissa ahersi kymmeniätuhansia suomalaisia. Väinö Pihlman oli laitosmies koneita valmistavassa Parviaisen tehtaassa. Moni maanmies valoi tykkejä tsaarin armeijalle Putilovin asetehtaassa.

Jättiläismäinen laitos toimii nyt Kirovin nimellä.

”Se valmistaa panssarivaunuja ja -autoja”, kertoo Bair Irintšev. Hän on Kannaksen sotahistoriaan perehtynyt opas ja kirjailija.

Suunnistamme läntiselle kehälle. Moottoritien tullit katkovat matkaa: 150 ruplaa, kolmea euroa ajoneuvolta.

Rajajoen vanha kiviarkku on tallella uuden sillan alla.

Rajajoen vanha kiviarkku on tallella uuden sillan alla. Kuva Petri Kaipiainen

Saavumme Rajajoelle puolessa tunnissa. Suomen autonomian aikana Venäjän raja oli kuin Ruotsin raja nykyään. Ei raskasta protokollaa. Vain tullimies, joka kantoi pistoolia, sitäkin itsepuolustukseksi.

Kivennavalta oli pidempi taival Viipuriin kuin Pietariin. Metropolin valot heijastuivat öisin pilvistä rajaseudulle asti.

Pietari imi työläisiä ja ruokaa. Kannaksen tilat kuskasivat Kuninkaantietä pitkin voita ja maitoa, paluukyydissä kulki kotiin sokeria ja siemenviljaa.

”Erään legendan mukaan maitoa oli laimennettu vedellä”, Irintšev sanoo.

”Nyt Valio tuo kevytmaitoa, jatkaa laimentamista.”

Elokuussa Ukrainan kriisi laukaisi vastapakotteet, maidon tuontikiellon itään.

Meijerijätti on saanut opetuksen äiti-Venäjältä.

Raja on myös riski.

Terijoen hiekkarannat houkuttelevat yhä pietarilaisia lomailemaan.

Terijoen hiekkarannat houkuttelevat yhä pietarilaisia lomailemaan. Kuva Petri Kaipiainen

Suomenlahti huuhtoo Terijoen hiekkaa. Loputtoman pitkän rannan ovat vallanneet simpukankuoret ja lasinsirut.

Jo sata vuotta sitten matala merenpohja ja tuoksuvat mäntykankaat houkuttelivat Pietarin herrasväkeä kesänviettoon.

Terijoki, Pohjolan Riviera, ihasteltiin.

Vilkas junaliikenne Pietarista oli siunaus Kivennavan rajakylille. Kotiapulaisille, puutarhureille, keittäjille, talonmiehille oli töitä. Kalalle, lihalle, maidolle, polttopuille riitti ostajia.

Rajaseudulla elettiin sulassa sovussa.

Suomalaiset väänsivät venäjästä lainasanoja. Huviloiden lasikuisteja kopioitiin omaan taloon. Venäläisten puutarhat innostivat viljelemään tomaatteja ja koristekasveja.

Nyt vanha loisto on kadonnut.

Ajamme rantabulevardia pitkin. Massiivisia neuvostohotelleja ja moderneja palatseja, betonia ja lasia.

Yksi viimeisiä helmiä on keisarinnan hovineidin huvila. Puinen rakennus on entisöity taiten. On suippo torni, koristeellisia ikkunalautoja, avaria ulkoterasseja.

Mustatakkinen mies seisoo pihalla. Saamme luvan vierailla tontilla.

”Tähän avataan ravintola”, Bair Irintšev kertoo.

Terijoen – ja osan Kannasta – valtaavat lomakylien nauhat. Mahtipontiset kivitalot ovat kuin pienoisvaltioita. Kaikkialle on pystytetty muureja, aitoja ja puomeja.

”Uudet huvilat ovat tämän ajan symboli”, Irintšev sanoo.

”Klubi, johon rikkaan pitää kuulua.”

Sotien jälkeen suomalaiset paikannimet korvattiin venäläisillä. Mutta vuosi 1939 tekee paluuta. Vanhoja nimiä – Kivennapa, Terijoki, Ollila, Raivola – on otettu uudelleen käyttöön.

”Se on hyvä tapa markkinoida”, Irintšev sanoo.

”Tämä ei ole mikä tahansa Pietarin lähiö, vaan alue, joka joskus kuului Suomelle.”

Ohitamme talvisodan muistomerkin. Siihen on työstetty kaksi kivääriä, Neuvostoliiton ja Suomen. Aseiden piipuista kasvaa puu.

Tekstiin on lainattu ote Matteuksen evankeliumista: ”Eläkää sovussa toinen toisenne kanssa.”

 

Joella on monta nimeä. Suomalaisille se on Rajajoki, venäläisille Sestra, ruotsalaisille Systerbäck.

Kävelemme rantaan. Kihara uoma erottaa Mainilan ja Kivennavan.

Täällä on hävitty sota luonnolle.

Myrkyllinen jättiukonputki rehottaa ja leviää kohti Suomea. Talvi suo välirauhan; kolmimetriset kasvustot ovat kuihtuneet ruskeiksi rangoiksi.

Lähistöllä, Joutselän kylässä, tehtiin Suomen sotahistoriaa lähes 400 vuotta ennen Mainilan laukauksia. Vuonna 1555 suomalaiset olivat hiihtäneet saarroksiin venäläisjoukot, miesluvultaan ylivoimaisen vihollisen.

Sama mottitaktiikka, talvisodan ihme, toimi Raatteen tiellä Suomussalmella tammikuun alussa 1940.

Keisarinnan hovineidin huvila on entisöity taiten Terijoella.

Keisarinnan hovineidin huvila on entisöity taiten Terijoella. Kuva Petri Kaipiainen

Pietarilaisten tila-autot jyristävät Rajajoen sillalla, juhlapäivää vietetään Kannaksella. Vanha kiviarkku on tallella, uuden alla.

Sata vuotta sitten Väinö ja Maria Pihlman kulkivat kivisillan yli. He tulivat Pietarista Joutselkään lomalle, Väinön äidin luo.

Sitten koitti vuosi 1917. Venäjällä lokakuun vallankumous lopetti tsaarivallan. Pian Suomi itsenäistyi.

Raja sulkeutui lopullisesti.

Laiskasti virtaava Rajajoki oli äkkiä rauhaton. Sattui aseellisia välikohtauksia. Kulassit, salakuljettajat, harjoittivat pimeää kauppaa, henkensä uhalla. Vakoojia ja loikkareita liikkui molemmin puolin rajaa.

Pihlmanit omistivat Venäjän ja Suomen passit. Se pelasti heidät.

Vuonna 1920 perhe jätti levottoman Pietarin ja asettui Joutselkään, entisen metsänvartijan taloon. Kolmas lapsi Vilho syntyi vuonna 1922.

Raha oli tiukassa. Isä Väinö päätti ottaa riskin. Hän ajoi ajokortin ja osti velaksi kuorma-auton.

Pihassa seisoi Ford, lupaus leveämmästä leivästä.

Pihlman ajoi puutavaraa. Syksyllä 1927 viisivuotias Vilho jäi vilkuttamaan, kun isä lähti tukinajoon enon kanssa. Äiti Maria avasi portin ja hyvästeli.

Seuraavana päivänä saapui tieto: automiehet oli kaapattu Neuvostoliittoon.

Väinö Pihlman oli toiminut Etsivä Keskuspoliisin Terijoen asiamiehenä. Häntä ja sukulaismiestä kuulusteltiin ja kidutettiin Spalernajan vankilassa Leningradissa.

Vuonna 1929 julistettiin tuomio vakoilusta: kuolema.

Maria olisi voinut tavata miehensä viimeisen kerran. Hän ei uskaltanut. Jos lasten äitikin otettaisiin kiinni, Suomeen jäisi orpolasten katras.

40-vuotias Väinö Pihlman teloitettiin ampumalla.

Luultavasti ruumis kuljetettiin Levassovan joukkohautausmaalle, metallinen tunnistuslaatta jalassa.

Suokkaan talo Joutselässä on romahtanut.

Suokkaan talo Joutselässä on romahtanut. Kuva Petri Kaipiainen

Osoitekyltissä on kyrillisin kirjaimin Keskuskatu 2.

Olemme saapuneet Vilho Pihlmanin lapsuuden kotikylään Joutselkään, nykyiseen Simaginoon.

Keskuskatu 2:ssa on kahvila Agora ja ruokakauppa. Niiden päädyistä alkaa peltiaita, jonka takana pilkottavat huvilat.

Vartiotornissa, tummien lasien takana, silmät valvovat läpi vuorokauden lomakylää.

1930-luvulla Joutselän talot oli rakennettu pääosin päätien varteen. Kylässä oli kaksi kauppaa, koulu, posti ja puhelinkeskus. Aatetta ja viihdettä tarjottiin työväentalossa, nuorisoseurantalossa ja suojeluskuntatalossa.

Simaginossa on kylmä huoltoasema ja rautakauppa.

Keltavihreä peltilaatikko on Strojudatša, Rakennusonni. Risteyksen ikimäntyihin on naulattu laittomia kylttejä: ”Myydään soraa, hiekkaa, betonia.”

Toisinaan ilmavirta kuljettaa väkevää hajua. Lähistöllä on Roskar, viiden miljoonan kanan jättilaitos.

Kannas ruokkii yhä Pietaria.

 

Vanha Joutselkä on juurittu pois. Neuvostoaikana suomalaisten talojen kivijalkoja kuljettiin tie- ja patotyömaille. Mutta puut todistavat menneestä.

Koivut, tammet ja omenapuut ovat sitkeitä selviytyjiä.

Punaisia omenia mätänee Suokkaan talon pihassa. Täältä Mikko Suokas valittiin eduskuntaan vuonna 1927, täällä kenraali Aaro Pajari piti komentopaikkaa jatkosodan aikana.

Rakennus säästyi sodilta ja neuvostoajalta. Mutta nyt se on romahtanut kasaan kuin korttitalo. Raunioista pilkistää heteka ja kaksi televisiota.

Autiotalon vieressä on peltiparakki.

Koputus. Ovesta livahtaa kissa. Sitten aukkoon ilmestyy huivipäinen, hampaaton mummo. Hän viittoilee Suokkaan talolle.

”Asuin siinä 50 vuotta, vuodesta 1962.”

Jevdokia Vasilievna Žukova on leski. Puutarha jää hoitamatta, omenat keräämättä. Ei ole enää voimia.

”Rikkaat pietarilaiset odottavat kuolemaani”, hän sanoo.

”He haluavat purkaa talon ja rakentaa uuden datšan.”

 

Kylän pohjoislaidalla seisoi talo numero 4, Vilho Pihlmanin lapsuudenkoti.

Puoliorpo poika näki lapsena nälkää ja puutetta.

Äiti Maria purki hamppusäkkejä, solmi langat vyyhdiksi ja kutoi mattoja myyntiin. Vilho tarttui heinäharavaan heti kun yletti. Silti leipä loppui aika ajoin.

Silloin oli pakko lähteä siskon kanssa pyytämään kunnan jauholappua.

Neuvostoliiton rajavartijat kulkivat Rajajoen penkoilla susikoiran kanssa. Vilho tiesi, että jotkut pojat kahlasivat joen yli vieraan vallan maalle. Rohkeimmat kävivät tuhoamassa neuvostovaristen pesiä.

Silloin tällöin lehmä löntysteli Neuvostoliittoon. Loikkarin palautusbyrokratia saattoi kestää viikon kaksi.

Raja ruokki isänmaallisuutta. Vilho liittyi suojelukuntapoikiin 15-vuotiaana. Terijoen polkupyöräpataljoona kastettiin joessa. Kastetodistuksessa luki: ”Päin ryssiä ain’ se on tahtomme vain.”

Mainilassa asui inkeriläisiä. Heinätöiden aikaan joen yli puhuttiin suomea. Kun piti jymäyttää neuvostosotilaita, kuulumiset laulettiin suomeksi.

Ilmapiiri alkoi kylmetä 1930-luvun puolivälin jälkeen.

Rajan takaa Mainilasta katosivat inkeriläiset. Viimein myös kaksi neuvostotraktoria, jotka olivat seisseet pellolla kaksi vuotta.

Mainilaan jäivät vain Neuvostoliiton rajasotilaiden kasarmit.

Suomenlahden pohjukan valonheittimet olivat ainoa muistutus Leningradista. Leveä valokiila pyyhki pimeällä Kivennavan rajakyliä.

Mutta syksyllä 1939 Leningrad oli taas polttavan lähellä, Suomen ja Neuvostoliiton välisten neuvottelujen ydinkysymys.

Suurvaltojen šakissa pienet maat joutuivat pelinappuloiksi. Molotovin-Ribbentropin-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Baltia ja Suomi oli luettu Neuvostoliiton etupiiriin. Puna-armeija oli saanut Baltiasta tukikohtia. Neuvostohallitus koki, että Kannas oli ainoa suunta, josta vihollinen uhkasi 3,5 miljoonan asukkaan Leningradia.

Neuvostoliitto vaati Suomelta alueluovutuksia ja tukikohtaa Hangosta vuokralle.

Kivennavalla se olisi merkinnyt punalipun nousua salkoon.

Neuvotteluiden alettua lokakuun alussa 1939 Suomessa järjestettiin ylimääräinen harjoitus; reserviläisiä kutsuttiin aseisiin, suojelukuntalaisia palvelukseen.

Siviilit evakuoitiin rajan pinnasta. Alaikäinen Vilho Pihlman lähti äidin matkaan. Kului kaksi päivää, sitten hän päätti palata Joutselkään äidin itkusta huolimatta.

Vilhon veli Aarne Pihlman oli Mustapohjan vartion päällikkö. Havaintopäiväkirjat kertoivat, että puna-armeija siirtyi vähitellen asemiin. Sotakoneiston metallinen sinfonia, kovat äänet, kantautui rajan yli.

Ilman satelliitteja ja somea tiedettiin, mitä oli tulossa.

Mainilassa miehitetty ilmapallo nousi taivaalle tarkkailemaan, ja punatähtiset lentokoneet koukkasivat kauas Suomen puolelle. Neuvostosotilaiden päät oli parturoitu sängelle. Se tiesi hyökkäystä, vanha kansa sanoi.

Kivennavalla ei kysytty, alkaako sota, vaan milloin se alkaa.

Mainilan pellolla lemusi sianlanta marraskuussa 2014.

Mainilan pellolla lemusi sianlanta marraskuussa 2014. Kuva Petri Kaipiainen

Haju on kuvottava. Traktorit ajavat tauotta ja levittävät kuormat vaunuistaan.

Mainilan pellonreuna on miinoitettu sianlannalla.

”Älä astu siihen!”

Bair Irintšev ehtii varoittaa. Saapas saattaisi upota puoli metriä. Etsimme kuivan reitin. Vihdoin pääsemme perille, kartalle merkitylle alueelle.

Tälle pellolle kerrotaan ammutun Mainilan laukaukset 75 vuotta sitten.

Nyt kalteva maa puskee vihreää nurmea.

Mustat korpit ronkkuvat taivaalla. Haulikon laukaus kiirii Rajajoelta, sorsia suolataan.

Sumu makaa matalalla. Somerikosta, Suomen entisestä vartiotornista, ei pystyisi tähystämään Mainilaan. Ei tosin selkeälläkään säällä, sillä metsä on kasvanut tielle.

Kartta paljastaa, että Rajajoki tekee juuri täällä silmukan. Mainila on kuin sormi, joka työntyi Suomen puolelle vuonna 1939. Silloin Tammiselän rajakylässä näytti siltä, että Neuvostoliitto on lännessä eikä idässä.

Mainila oli täydellinen paikka rajaloukkaukselle.

Mainila kiinnosti ulkomaisia lehtimiehiä tuoreeltaan.

Mainila kiinnosti ulkomaisia lehtimiehiä tuoreeltaan. Kuva SA-kuva.

Sunnuntai-iltana 26.11.1939 Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov lähetti nootin.

Sen mukaan Suomesta oli ammuttu seitsemän tykinlaukausta. Ne olivat surmanneet Mainilassa kolme neuvostosotilasta ja yhden aliupseerin. Seitsemän sotilasta ja kaksi päällystöön kuuluvaa oli haavoittunut.

Neuvostohallitus vaati Suomea vetämään joukot Karjalankannaksen rajalta 20–25 kilometrin päähän, jotta voidaan ”estää uudistuvien provokaatioiden mahdollisuudet”.

Suomalaiset rajasotilaat olivat silminnäkijöitä. Heidän kuulustelunsa alkoivat vielä samana iltana.

Somerikon vartio oli lähinnä, noin kilometrin päässä Mainilan aukeamasta.

Kuulustelussa reservin korpraali Toivo Hänninen kertoi nähneensä pellolla yhden ratsun ja kymmenkunta miestä. Sotilaat poistuivat, ja pian alkoi ammunta.

Näkyi ja kuului viisi räjähdystä, ”jotka luulin pienemmän tykin tai kranaatinheittimen ammuksien aiheuttamiksi.”

Seuraava vartiomies, jääkäri Unto Sundvall havaitsi vielä kaksi räjähdystä. Kohta pellolle ilmestyi joukko sotilaita. He seisoivat 2–3 minuuttia ja poistuivat sen jälkeen paikalta.

Sundvallin todistajalausunnossa luki: ”Mitään siihen viittaavaa, että paikalla olisi joku kuollut tai haavoittunut, ei näkynyt.”

Seuraavana päivä, 27.11., Suomi lähetti vastanootin. Sen mukaan neuvostojoukkojen harjoituksessa oli mahdollisesti sattunut onnettomuus.

Helsingin Sanomat oli samalla linjalla: ”Kranaatinheitinharjoituksessa tapahtui onnettomuus, joka yritetään panna suomalaisten tykistöammunnan syyksi.”

Pian Kivennavalle riensi ulkomaisia toimittajia ottamaan selkoa Mainilan laukauksista.Sota alkaa kohta, koska ’sodan korpit’ saapuivat”, 3. jääkäripataljoonan sotapäiväkirjaan kirjattiin.

Videolla talvisota venäläisin silmin -kirjan kirjoittaja Bair Irintšev kertoo Mainilan mysteeristä.

 

Mainilan muistomerkki löytyy pellon pohjoispäästä, puutarhapalstan vierestä.

Tolpan päässä liehuvat Suomen ja Neuvostoliiton pienoisliput. Pylväs on tuettu panssarilevyyn, punasotilaan henkilökohtaiseen pikkutankkiin. Painava suoja osoittautui neuvostoinsinöörin kukkaseksi, sillä sitä oli hankala liikuttaa taistelukentällä.

”Kirovin asetehdas tuotti niitä suuret määrät talvisotaan”, Bair Irintšev sanoo.

Helsingissä asuva Irintšev pitää Viipurissa Kannaksen sotahistorian museota. Hän on kirjoittanut kirjan Talvisota venäläisin silmin.

”Venäjällä Mainilan laukaukset ovat yhä mysteeri.”

 

Historioitsija Pavel Aptekar on selvittänyt, että puna-armeijan vahvuus säilyi Mainilassa samana väitetyistä tappioista huolimatta. Uhrien nimiä ja hautapaikkoja ei ole koskaan löytynyt.

Aptekarin johtopäätös: Mainilan laukauksia ei ammuttu koskaan.

Historian professori Vladimir Baryšnikov on kaivanut arkistotiedon, jonka mukaan Moskova raportoi Leningradin sotilaspiirille laukauksista, eikä päinvastoin.

Tutkija on muistuttanut, että laukauksista liikkui ristiriitaista tietoa myös Suomessa. Somerikon vartio raportoi iltapäivällä seitsemästä räjähdyksestä. Mutta aamupäivälläkin oli ammuttu. ”Somerikon vartio ilmoittaa todenneensa venäläisten klo 11.50 tänään suorittaneen krh-ammuntaa harjoituksena.”

Baryšnikovin teesi: Mainilan laukaukset olivat neuvostojohdon sepitelmä.

Suomalainen sotahistorioitsija Ohto Manninen on kirjoittanut 20 viime vuoden aikana lukuisia artikkeleita Mainilan laukauksista. Hän myöntää, että suomalaisten sotilaiden lausunnot eivät olleet johdonmukaisia.

Hajontaa oli laukausten määrässä ja ajankohdassa. Sääkin saattoi lisätä mysteeriä. ”Lumipyry haittasi näkyvyyttä”, Mustapohjan vartioasemalla kirjattiin.

Mannisen analyysi: Mainilassa ei kuollut kukaan, mutta ”jonkinlaista ammuntaa siellä tapahtui”.

Mutta ammuttiinko pellolle kuuluisat seitsemän laukausta iltapäivällä 26.11.1939, ”jää pienen hämärän peittoon”.

Seitsemän kuopan salaisuutta ei hälvennä sekään, että Somerikon, lähimmän vartion, alkuperäinen havaintokirja on tuhoutunut.

Tiettävästi se haudattiin suohon talvisodan alussa.

 

Laukauksia tai ei, neuvostohallitus oli tehnyt lopullisen päätöksen hyökkäyksestä Suomeen jo marraskuun puolivälin maissa 1939. Mainila oli lavastus sodan aloittamiseksi.

Tästä seikasta historioitsijat ovat yhtä mieltä.

Mainilan selkkauksen tapahduttua Suomi ehdotti sen perinpohjaista selvitystä. Neuvostoliitto kieltäytyi.

Arkistoista on löytynyt Leningradin puoluejohtaja Andrei

Ždanovin muistiinpanot. Niihin oli merkitty suunnitelma, miten tilanne kärjistyisi kohti sotaa: välikohtaus, työpaikkojen massakokouksia, ihmisten agitointia, lentolehtisiä.

Marraskuun puolivälissä Pravda täyttyi Suomi-vastaisista kirjoituksista. Kaksi päivää Mainilan laukauksista lehden etusivun jutut kiehuivat vihaa.

”Suomalaisten sotahullujen provokaatio on johtanut raivoon koko Venäjän kansan keskuudessa.”

Lehti julkaisi valokuvia ja juttua kansalaisten mielenilmauksista.

”Nyt sotaseikkailijat voivat syyttää itseään, tehdastyöläiset kirjoittivat.

Kannaksen Joutselässä suojeluskuntalainen Vilho Pihlman tiesi, että neuvostojoukot olivat tehneet rajuja valehyökkäyksiä Rajajoen rantaan. Huutaneet uraata ja nauraneet päälle.

Keskiviikkona 29.11. suojeluskunnan paperit poltettiin ja tavarat kuormattiin rekiin.

Sota oli tunneista kiinni, Vilholle oli kerrottu.

Osa Suomen poliittista johtoa uskoi loppuun asti rauhaan. Reserviläisiä rauhoiteltiin, rajan pinnassa tarjottiin viihdykettä. Terijoella sotilaat kävivät elävissä kuvissa, päivä ennen talvisodan alkua.

Valkokankaalla pyöri Idässä palaa, Gary Cooperin tähdittämä sotaelokuva.

 

Palaamme Joutselkään. Vilho Pihlmanin antamista tuntomerkeistä ei voi erehtyä; järeät pihakoivut ovat hengissä.

Tällä paikalla oli hänen lapsuudenkotinsa.

Pihapiirin ison hiekkamontun tunnistaa yhä. Montun törmässä oli maakellari, ja sen takana tasamaalla kaksi kuoppaa. Niihin säilöttiin seuraavan kevään siemenperunoita.

Juuri ennen talvisotaa 17-vuotias suojeluskuntalainen teki kätkön.

Pihlman oli laittanut astiat, separaattorin ja petivaatteet puulaatikoihin ja laskenut ne kahteen kuoppaan. Päälle hän oli heittänyt olkia.

Yritämme löytää piilon. Bair Irintšev painaa upouutta Fiskars-lapiotaan maahan.

Terä osuu johonkin kovaan.

”Kivi.”

Sodat ovat muokanneet maastoa. Kuoppia on useita. On mahdotonta sanoa, mikä on ammuksen kaivama reikä tai vanhaa juoksuhautaa, mikä taas entinen perunakuoppa.

Irintšev vilkuilee hermostuneesti maantielle. Olemme luvattomassa puuhassa, pitäisi olla virallinen kaivulupa.

Sekään ei auttaisi. Metsään on perustettu venäläinen kaatopaikka. Ohikulkijat ovat heittäneet kuoppiin tarpeettoman roinan, pulloista pesuammeen palasiin.

Jätteet ovat haudanneet kätkön.

 

Ilmassa vihelsi ja suhisi. Kronstadtin linnoitussaaren tykit murjoivat Terijokea, Kivennavalle osui kranaatinheittimien ammuksia.

Oli marraskuun viimeisen päivän aamu 1939.

Vilho Pihlman hörppi aamuteetä suojeluskuntatalolla.

Nyt se alkoi, hän tiesi jyrinästä.

Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäyksen ilman sodanjulistusta. Suojeluskuntalaisia alettiin evakuoida turvaan. Pihlman kulki yhä siviilivaatteissa, ilman kivääriä.

Hän alkoi työntää polkupyörää, ajamisesta ei tullut mitään sohjolumessa.

Kranaatteja putoili ojiin molemmin puolin tietä.

Taivas tuntui sylkevän rautaa.

Suojeluskuntalaisia kuljettava kuorma-auto pysähtyi Pihlmanin luo. Joko pyörä tai mies, autosta huudettiin.

Pihlman oli tienannut polkupyörän omin käsin, ostanut syksyn marjarahoilla.

Hän sysäsi pyörän ojaan ja hyppäsi kyytiin.

 

Jutun lähteinä käytetty Kansallisarkiston Mainila-kansioita, Rajan pinnassa, Kivennavan kylät -kirjaa sekä Tapio Hopposen haastattelua.

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 47/2014.

Lue myös: Mitä tapahtui Mainilan muistomerkeille?