Paskavedet järviin, löyhkäävät meriuimalat kiinni – Suomea ei brändätty puhtaalla vedellä 50 vuotta sitten

Puhtaasta juomavedestä on tullut itsestäänselvyys. Ilmastonmuutos ja sään ääri-ilmiöt voivat uhata vesijohtoverkkoa.
Kotimaa 3.10.2017 14:12

Silvolan vedenottamo Vantaanjoen rannalla joulukuussa 2008. © Jussi Nukari / Lehtikuva

Järvet juotaviksi, linjasi maabrändivaltuuskunta vuonna 2010. Turisteille mainostetaan pääkaupungin rantasaunoja, merikylpylä on vuoden matkailuinnovaatio.

Puhdas vesi, siitä Suomi tunnetaan!

Viidenkymmenen vuoden takaista Helsinkiä olisi tuskin voinut markkinoida meriuimalalla, jossa polskitaan kauppatorin kupeessa.

Oikeastaan se oli mahdotonta. Lajinsa viimeinen oli suljettu saastuneen veden vuoksi vuonna 1959.

Vuosisadan alussa kaupungin lahdet ja rannat olivat muuttuneet pahanhajuisiksi lietelaareiksi, joissa jätteet mätänivät ja kuplivat päästäen ilmaan etovia höyryjä.  

Jo 1800-luvun lopulla Eteläsataman vedestä oli tullut kuin paksua velliä. Sitä peitti vihreä, lilluva kalvo. Sataman laineisiin olisi haluttu kutsua valtaapitäviä kylpemään, jotta he olisivat nähneet, mistä oli kyse.

 

Suomen isot kaupungit olivat hyvin eurooppalaisia 1800-luvun lopulla. Vesihuolto oli  kehittymätöntä.

Vesi otettiin kaivoista, ja käytön jälkeen se heitettiin pihalle. Sieltä se haihtui, imeytyi maahan tai valui ojien ja purojen kautta lähivesiin.

Alkeellinen viemärijärjestelmä muodostui puroista, avoimista ojista, laudoilla ja kivillä peitetystä ojista sekä laudoista rakennetuista putkista. Verkosto saattoi tukkeutua helposti.

Ulosteet kerättiin pihojen perällä sijainneisiin kuoppiin, latriineihin, joita maanviljelijät toisinaan tyhjensivät. Pursuavien kaivantojen täytteet valuivat katukiviä ja kouruja pitkin kaivoihin, ojiin ja vesistöihin.

Antiikin ajoista oli tultu kauas.

Tuolloin juomavesi saatettiin johtaa kaupunkiin vesijohtojen ja tunneleiden avulla, ja katujen alla viemäriverkko johti likaveden pois asutuksen luota.

Ulosteet tekivät selvää Helsingin vesistä.

Tuhansien vuosien ajan ihmiskunta tarvitsi vettä käytännössä vain juomiseen.

Viljely, peseytyminen, jätehuolto, tavaroiden kuljetus ja vesivoiman käyttö tekivät vedestä yhteiskunnille korvaamattoman. Jokivesien hallinta oli monille valtakunnille välttämätöntä.

Vesikysymys muodostui ongelmaksi kaupungistumisen myötä: miten tuottaa juomakelpoista vettä kasvavalle, tiiviisti asuvalle väestölle ja samalla päästä eroon sen jätteistä?

Kaupunkien kasvaessa pohjaveden määrä alkoi vähentyä ja vesi loppui kaivoista. Väestönkasvun lisäksi siihen vaikuttivat kovien pintojen lisääntyminen: jo nupukivetys vähensi veden imeytymistä maaperään.

Erityisesti puukaupungeissa kaivojen tyhjeneminen oli kestämätöntä.

”Ei sinänsä ollut enää vaihtoehtoa vesijohdon rakentamiselle. Vettä tarvittiin tulipalojen sammutukseen ja juomiseen. Terveyssyyt tulivat vasta kolmantena”, Turun yliopistossa työskentelevä ympäristöhistorian tutkija Simo Laakkonen kertoo.

Suomen ensimmäinen vesijohto avattiin Helsinkiin vuonna 1876. Se toi vettä Vantaanjoesta talojen ulkopuolella sijaitseviin vesiposteihin.

Kun vesijohto oli vedetty, myös vesikäymälä tuli mahdolliseksi. Kotitalouksien kannalta se oli hygieenisin tapa päästä eroon jätteistä.

Kaupungin kannalta tilanne oli toinen. Viranomaiset kyllä tiesivät, mitä vesikäymälästä seurasi. Saasteet johdettaisiin lähimpään rantaan. Pariisin löyhkäävä Seine-joki oli vain yksi tunnetuista esimerkeistä maailmalta.

”Puolustajat perustelivat vesikäymälöitä omituisella logiikalla”, Laakkonen kertoo.

”Vesistöhän puhdistuu, kun sinne johdetaan lisää nesteitä ja kokonaisvolyymi kasvaa!”

Viranomaiset hidastivat vesikäymälöiden käyttöönottoa onnistuneesti neljännesvuosisadan ajan. Niitä rakennettiin taloihin kuitenkin salaa.

Kun viranomaiset viimein sallivat vesikäymälät 1900-luvun alussa, rantavesien tila muuttui erittäin heikoksi hyvin lyhyessä ajassa.

Ulosteet tekivät selvää Helsingin vesistä.

Lempi Sini haki vettä yleisestä "kaupunginkraanasta" Helsingin Hermannissa vuonna 1960.

Lempi Sini haki vettä yleisestä ”kaupunginkraanasta” Helsingin Hermannissa vuonna 1960. © ERKKI LAITILA / LEHTIKUVA

Viemäri siirsi jätteet pois silmistä, mutta ei kovin kauas. Tampere on tästä surullisenkuuluisa esimerkki.

Vesilaitos imi vettä Näsijärvestä, johon laskettiin myös muun muassa puhdistamattomat kunnallissairaalan jätevedet.

Vuosien 1915–1916 lavantautiepidemia oli tavallista rajumpi. Vuonna 1916 kuoli 273 ihmistä, ruumiita tuli tuhatta ihmistä kohti yli kolme kertaa enemmän kuin vuoden 1887 epidemian aikana. 

”Helsinkiläinen vesi-insinööri oli sanonut, että rakentakaa vedenpuhdistamo, mutta tamperelaiset jättivät rakentamatta”, Laakkonen kertoo.

Helsingissä vesiensuojelun symboliksi tuli Töölönlahti. Pääkaupungin paraatipaikalla lillui haiseva, terveydelle haitallinen cocktail: kuolleita kaloja, mätänevää levämassaa ja teollisuuden öljyisiä päästöjä.

Ongelmaan haettiin ratkaisua jätevedenpuhdistamolla, joka valmistui Alppilaan vuonna 1910. Se oli Suomen ensimmäinen. Laitos oli kuitenkin tehoton ja haisi pahalta.

Turussa vesihuollon alemmuustilaa kuvasti Aurajoen saastuminen. 1950-luvulla happikato hävitti joesta kaikki kalat. Vesi alkoi myös löyhkätä entistä enemmän.

Päättäjät olivat uskoneet joen luonnolliseen itsepuhdistautumiskykyyn. Kun alajuoksu muuttui avoviemäriksi, usko joutui koetukselle.

Ensimmäinen jätevedenpuhdistamo valmistui Turkuun vasta 1960-luvun lopulla. Sinne tosin ohjattiin vain joen länsipuolen jätevedet – itäpuolelta jätevedet juoksivat yhä Aurajokeen.

”Helsinki oli 1900-luvun vaihteeseen asti tehokas kierrätyskaupunki.”

Puhdistamoiden rakentaminen teki vesiensuojelusta reaktiivista.

Vesi piti pilata ennen kuin sitä pystyi suojelemaan. Sitä ei mietitty, miten jätteiden määrää voitaisiin vähentää.

”Helsinki oli 1900-luvun vaihteeseen asti tehokas kierrätyskaupunki, jotain mistä vain puhutaan tämän päivän tulevaisuusvisioissa”, Laakkonen sanoo.

Vuoteen 1971 mennessä kaikki jätevesi johdettiin Helsingissä biologisesti puhdistettavaksi. Hajautettu jätevedenpuhdistus korvattiin 1994 Viikinmäen keskusjätevedenpuhdistamolla.

Vesien saastuminen oli 1900-luvun suurin ympäristöongelma. Vielä 1950-luvun Suomessa tilanne saattoi näyttää toivottomalta. Teollisuuden ja kaupunkien päästöt nousivat hurjaa vauhtia, eikä tilanteeseen vaikuttamiseksi välttämättä ollut tahtoa ja voimavaroja.

Laakkonen näkee yhtymäkohtia nykypäivään.

”Ilmastonmuutoksen osalta elämme nyt samanlaista lohdutonta aikaa. Päästöt kasvavat ja poliittinen tahtotila on epämääräinen.”

Vesijohtoverkon huoltotöitä 30 metrin syvyydessä maan alla Helsingin Ilmalan alueella. Kuvassa Aulis Koponen (vas.) ja Martti Råglund.

Vesijohtoverkon huoltotöitä Helsingin Ilmalan alueella vuonna 1957. Kuvassa Aulis Koponen (vas.) ja Martti Råglund. © KAUKO KIVI / LEHTIKUVA

Satavuotiaassa Suomessa juomakelpoista vettä odotetaan saatavan hanasta kuin sähköä töpselistä.

Talousvesi- ja viemärijärjestelmä on sulautunut osaksi kulttuuria. Siitä on tullut näkymätöntä infrastruktuuria, jota emme osaa hahmottaa.

Kaikki säädökset, vitkuttimet ja käytännöt toimivat yhteen ja takaavat vesistöjen puhtauden.

”Onhan se hyvä saavutus pienessä ja alkujaan köyhässä maassa, jossa kummoistakaan pohjavettä ei ole ollut – että vettä vaan tulee hanasta ja se on hyvän makuista”, Laakkonen sanoo.

Suuret vesilaitokset raportoivat vedenlaadustaan Euroopan komissiolle. Vuonna 2015 tutkituista viranomaisnäytteistä 99,99 % täytti talousveden laadulle asetetut vaatimukset.

Tätä hyvälaatuista talousvettä kuluttaa 4,4 miljoonaa suomalaista.

”Tavoitteena on, että vesi on käyttäjälle turvallista eikä siinä ole vierasta makua tai hajua”, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) erikoissuunnittelija Outi Zacheus sanoo.

Kilometrien päässä sijainnut putki imaisi jätevettä vesijohtoverkkoon.

Olennaisia uhkakuvia Suomen vesihuollolle on kaksi: raakaveden likaantuminen ja verkoston pettäminen. Yleensä ongelmat koskevat pohjavesiesiintymien saastumisia.

Suomessa on yli 1 400 pohjavesiottamoa. Pintavesilaitoksia on noin 70 kappaletta.

Pintavedestä valmistettu talousvesi desinfioidaan aina, mutta pohjavesiä ei välttämättä. Tämän takia pohjavesi voi joskus aiheuttaa sairastumisia.

Saastumiselle altistaa myös se, että Suomen pohjavesiä suojaavat maakerrokset ovat ohuita. Vesi pumpataan verrattain matalalta.

Ilmastonmuutoksen myötä sään ääri-ilmiöt korostuvat, ja se voi näkyä myös Suomen vesitilanteessa. Lisääntyvät sateet ja tulvat saattavat liata raakavesivarantoja.

”Olemme sääolosuhteiden armoilla”,  tiivistää THL:n johtava tutkija Ilkka Miettinen.

Rankkasateet ja lumensulamisjaksot voivat huuhtoa maaperän pintakerroksessa olevia epäpuhtauksia pohjaveteen tai rakenteellisten heikkouksien kautta suoraan pohjavesiottamoihin.

Prosessipesijä Iivari Juhola (vas.) ja laatuinsinööri Jaakko Laanti Turun Kakolanmäen vedenpuhdistamolla 14. syyskuuta 2015.

Prosessipesijä Iivari Juhola (vas.) ja laatuinsinööri Jaakko Laanti Turun Kakolanmäen vedenpuhdistamolla 14. syyskuuta 2015. © RONI LEHTI / LEHTIKUVA

Infrastruktuurin pettämisen seuraukset tulivat selkeästi esille Äänekoskella syksyllä 2016. Tuolloin putken rikkoutuminen johti vesijohtoveden saastumiseen.

Rikkoutunut putki laski verkoston painetta, jolloin kilometrien päässä sijainnut ilmanpoistoputki imaisi jätevettä vesijohtoverkkoon. Sekä vesijohtoverkon että jäteveden ilmastusputket sijaitsivat samassa kaivossa.

”Emme välttämättä ajattele, kuinka paljon maan alla on sitä infrastruktuuria. Julkisuudessa puhutaan paljon teiden korjaamisesta, mutta toivoisin, että myös vesijohtoverkoston ylläpidosta keskusteltaisiin,” Zacheus sanoo.

Vaikka tilanne on tällä hetkellä vakaa, on huolehdittava, että tilanne pysyy hyvänä jatkossakin, THL:n Miettinen muistuttaa.

”Suuret vesilaitokset ovat ajan tasalla, mutta kokonaisuutta tarkasteltaessa verkoston korjausvelka kasvaa koko ajan.”

 

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Simo Laakkosen kirjaa Vesiensuojelun synty. Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoria 1878–1928.