Ope, mitä tarkoittaa toi kuulas?

Jos kirjassa on niin outoja sanoja kuin leuto, anorakki tai pudistaa, nuoren lukeminen voi tyssätä siihen, tietää äidinkielenopettaja ja kirjailija Tommi Kinnunen.

Essee
Teksti
Tommi Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kävelen pitkin luokan käytävää. Oppilaiden päät ovat painuneet kohti oppikirjan novellia. Yksi on kai jo päässyt loppuun, sillä hän on nostanut katseensa ylös. En ole aiemmin huomannutkaan, että hän olisi niin nopea lukija.

”Oletko sä jo lukenut?” kuiskaan.

”Joo.”

”Mitä pidit?”

”Se oli jotenkin outo. Loppui kesken.”

”Kesken? Luitko sä koko tekstin?”

”Joo.”

”Sitä oli monta sivua.”

”Oliko?”

”Etkö sä huomannut, että se jatkui?”

”En.”

”Etkä ihmetellyt, että eka sivun viimeinen sana loppui tavuviivaan ja koko lause jäi vajaaksi?”

”No joo. Mähän sanoin, että se loppui jotenkin kesken.”

 

Äikänluokassa huomaa, että lukeminen takkuaa yhä useammalla. Suomessa mekaanisen lukutaidon oppii melkein jokainen, mutta ongelmia on tekstin ymmärtämisessä.

Jos pyydän oppilaita etsimään tekstistä vastauksen kysymykseen mutta se ei lue siellä sanasta sanaan juuri niin kuin olen kysymyksessä muotoillut, vastausta ei välttämättä löydy. Jo eri sijamuoto voi harhauttaa. ”Ope, ei täällä sanota mitään siitä että se kantais jotakin”, väittää oppilas, joka ei ole hahmottanut kantamuksen komitatiivimuotoa kantamuksineen.

Tutkimukset todistavat samaa. Yli puolen miljoonan suomalaisen aikuisen lukutaito on niin heikko, ettei se riitä arjessa selviämiseen. Moni jaksaa keskittyä ja ymmärtää ainoastaan tutuista aiheista kirjoitettuja lyhyitä tekstejä.

Kun tekstiä ei ymmärrä, kirjaan ei jaksa tarttua. Jos kysyn kasiluokkalaisilta, kuka on viikonloppuna avannut kirjan, vain muutama käsi nousee. ”Äiti antoi mulle kirjahyllystä jonkun dekkarin, mutten mä halunnu. Mä katsoin sitten sarjoja Netflixistä.”

Pisa-tutkimuksen mukaan kaikista nuorista kolmasosa ei vapaa-ajallaan lue ikinä. Pojat ovat johdossa, sillä heistä jo lähes puolet on hylännyt kirjat kokonaan.

 

Ja kun se lukeminen olisi tärkeää! Opettajana näen sen kehittävän etenkin pitkäjänteisyyttä. Yhteiskunta sykkii viihteellisen nopeana, ja varsinkin digitaalinen maailma palkitsee käyttäjänsä sukkelasti kommentein, tykkäyksin, pelien lisäajoin ja -elämin.

Lukeminen ei palkitse heti eikä viiden minuutin päästä. Saattaa kestää viikkotolkulla, ennen kuin langanpäät solmiutuvat yhteen: rakastuneet saavat toisensa, murhaaja paljastuu tai fantasiamaailma pelastuu. Kirjan ääressä nuorella olisi mahdollisuus ymmärtää, että kaikki ei tapahdukaan nyt, vaan asioiden eteen pitää tehdä töitä, nähdä vaivaa ja välillä vain istua paikallaan. Uskon työelämänkin arvostavan keskittymisen taitoa.

Lukemisesta on muutakin hyötyä. Lapsena se on tärkeää kielen kehitykselle, teini-iän lukuharrastus näkyy sanavarastossa. Kaunokirjallisuuteen uppoava teini hallitsee jopa 70 000 sanaa, mutta lukematon nuori vain reilut 15 000. Omille oppilailleni hankalia ovat olleet esimerkiksi sanat hangoitella, leuto, anorakki ja notkea. Onko pudistaa sama kuin puhdistaa? Vaikka nuortenkirjassa on kymmeniätuhansia sanoja, saattaa muutama outo termi lopettaa lukemisen. ”Kun en mä tajua tästä mitään. Mitä tarkoittaa toi kuulas?”

Koska ihminen käyttää kieltä ajattelun välineenä, on maailma vähäsanaiselle ajattelijalle mustavalkoisempi. Lukeminen myös treenaa aistihavaintoja käsitteleviä aivojen osia. Lisäksi kaunokirjallisuuden lukeminen kasvattaa empatiakykyä. Se kehittää ymmärrystä siitä, että toisilla ihmisillä on ikiomat ajatuksensa, näkemyksensä, haaveensa ja kokemuksensa. Siten kirjallisuus opettaa asettumaan toisen asemaan. Se lähentää meitä toisiimme.

Lukemisen kanssa kulkee myös kirjoitustaito. Miten selviää kompuroivasti kirjoittava nuori, kun kaikilla aloilla on tehtävä muistioita ja esitelmiä? Miten voi hakea etuuksia tai antaa palautetta kaavoituksesta, kun se pitää tehdä kirjallisesti netissä? Koko nykypäivän ajatus osallistumisesta ja lähidemokratiasta pohjaa siihen, että kansalainen ymmärtää lukemansa ja vastaa siihen kirjoittamalla tekstin.

 

Lukemisen tukeminen sysätään mielellään koulun tehtäväksi, kuten paljolti muukin kasvatus. Vanhempia ei saisi siitä syyllistää, mutta teen sen kaiken uhallakin.

Sisustustrendit karkottivat olohuoneista kirjahyllyt, ja satukirjat vaihtuivat tablettiin. Eräänä aamuna vastaani tuli taaperoaan tarhaan työntävä isä, jonka vaunujen aisassa oli muksua varten kännykkäteline. Lapsen olisi kuulunut katsella isin ilmeitä ja ehkä hiukan jo kurkkia ympäröivää maailmaa, mutta nyt hän tuijotti äänettömänä puhelimen näytössä mekastavia piirroshahmoja. Jos pienestä pitäen yhteisen lukuhetken korvaa passiivinen ruuduntuijotus, on turha kuvitella, että yläkoulun aineenope jollakin taikatempulla saa lukemisen tuntumaan kivalta.

Ongelmia on koulussakin. Lukeminen kiinnostaa liki jokaista koululaista noin neljänteen luokkaan asti, mutta sitten lukuinto hiipuu. Samaan aikaan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden taso on maailman huippua. Jossakin on kohtaanto-ongelma.

Luin kauhistuneena äidinkielenopettajien keskustelupalstalta, kuinka nuorille sopivaa kauhukirjallisuutta kyselevälle vinkattiin useampaan otteeseen Linnaisten kartanon viheriää kamaria (1859) ja Sudenmorsianta (1928). Missä ovat Marko Hautalan Kuokkamummo tai Salla Simukan Sammuta valot?

Opettajia kyllä jatkokoulutetaan – on ryhmänhallintaa, erityispedagogiikkaa ja digitaitoja – mutta missään en ole törmännyt opettajille suunnattuun nykykirjallisuuden kurssiin. Ketään ei hyödytä se, että opettaja suosittelee vuonna 2018 teineille kirjoja, joista itse tykkäsi 1970-luvun puolivälissä. Eivät viisikot ja neitietsivät enää kolahda, sillä maailma ympärillä pääsi muuttumaan.

 

Onneksi on teoksia, jotka kiskovat vastaanhangoittelevan teininkin lukemaan. Joskus kirja onnistuu kuvaamaan sellaista, mihin aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota, ja toisinaan kirja yhdistelee genrerajoja niin, että lukija tutustuu johonkin aivan uuteen.

Tämän vuosikymmenen alussa Aleksi Delikourasin humoristisesti sivullisuutta käsittelevä Nörtti sai kirjavinkkauksessa oppilaat tappelemaan paikalla olevista kappaleista, ja samoin toimivat nuorten dystopia Outolintu sekä kauhua ja romantiikkaa yhdistelevä Houkutus-sarja. Zlatanin tai Teemu Selänteen elämäkerta on ensimmäinen monen pojan lukema pitkä teos.

Uskon vahvasti, ettei ole oppilasta, joka ei lukemisesta pidä, vaan vain niitä, jotka eivät ole löytäneet sitä oikeaa kirjaa. Jos sopiva teos kohtaa otollisen lukijan, käy kuten eräs oppilaani selitti: ”Kun on lukenut hyvän kirjan, täytyy hetken aikaa istua yksin ja haukkoa henkeä.”