Omena on koristanut joulupöytää jo keskiajalta – 120 päivässä syntyy keskitalven punainen ihme

SK:n arkistoista: Jotta eräs jouluherkku saatiin helsinkiläisen luomukaupan hyllyyn, oli 31 vesimyyrän annettava henkensä.
Kotimaa 25.12.2016 12:27
Teksti Susan Heikkinen – Kuvat Kaisa Rautaheimo
Joulunpunainen on taikaväri – käyvät nopeasti kaupaksi, arvelee kauppias.

Artikkeli on julkaistu SK:n numerossa 51–52/2010. Lue näköislehdestä >>


Voimme vain arvailla, mitä aivan alussa tapahtui.

Ehkäpä tuolla Pohjois-Amerikan suurten järvien itäpuolella, mahtavasta Saint Lawrence -joesta peninkulma länteen, samosi metsämies. Hän otti nahkapussista eväsomenan ja söi sen. Ja viskasi karan kanadalaiseen pusikkoon niin, että piilukkopyssy vain olalla heilahti.

Muutaman vuoden kuluttua, 1811, samoille sijoille asteli omistajan elkein muuan John McIntosh. Kirves heilui, ryteikkö lakosi. Kunnes käsi raukeni – joutavan vesakon seassa sinnitteli omenapuun taimi.

Varmaankin tilanraivaaja McIntosh tiesi, etteivät villiomenoiden hedelmät yleensä ole hyviä. Mutta tämä toisen polven skottisiirtolainen säästi löytämänsä taimet ja siirsi ne tilallaan otollisempaan kasvupaikkaan.

Omenatarhan voikukikkoa niitetään.

Pornainen, Itä-Uusimaa, 199 vuotta myöhemmin. Mustijoen mutkassa, Niinijärven ja Kotojärven välisen kuusikon keskellä surisee hehtaaria laaja kukkalaakso kuin suuri kattila. Lähdeahon luomutilan siivekkäät apulaiset siinä surahtelevat omenankukasta toiseen. On pölytettävä 450 valkeanaan kukkivaa omenapuuta, kuljetettava yhden siitepölyä toisen kukkaan ja vieläpä monta kertaa.

Puurivistöjen välissä samoilee tilan emäntä Eila Torvasti. Hän tietää, että jokaisessa kukassa on kymmenen siemenaihetta, joista jokaisen on hedelmöityttävä. Muuten tulee muotopuoli omena tai ei omenaa ollenkaan.

Ahkerimpia ovat kimalaiset, kehuu isäntä Aarto Torvasti. Niillä vain on muitakin töitä näin keväisin, kuten metsän mustikat. Niinpä tilan laidalla torkkuu parakkimajoituksessa pari miljoonaa kesätyöläistä, lainamehiläisiä. Lämpenisipä vain taas hieman, niin nekin kömpisivät pesälaatikoistaan.

Omenatarhan länsikantilla, Tursojen, Lepaan liereiden ja Eppulaisten välissä, kasvavat ne kolme puuta, jotka tuottavat aivan erityisen maukkaita ja punaisia jouluomenoita. Hopeanharmaa merkkinaru sidotaan nyt puista sopusuhtaisimman kaikkein kukkeimpaan oksaan.

Sen oksan kunniatehtävä on kasvattaa valio-omena, joka puolen vuoden päästä nousisi valtakunnalliseen kuuluisuuteen – esittelemään punaisia poskiaan suomalaisen aikakauslehden kanteen.

24. syyskuuta: sadonkorjuun aika.

John McIntoshilla kävi uskomaton tuuri. Yksi hänen vuonna 1811 pelastamistaan villiomenantaimista selvisi kylmistä talvista, varttui satoikään ja alkoi tuottaa mahdottoman maukkaita, punaisia hedelmiä. McIntoshin perhe kylvi niiden siemeniä saadakseen lisää samanlaisia puita. Mutta kouluja käymättöminä ontariolaisina pientilallisina he eivät tienneet, mitä jo muinaiset roomalaiset tiesivät: siemenestä ei koskaan kasva emonsa kaltaista, harvoin muutenkaan kunnollista omenapuuta. Heidän puunsa oli ainoa laatuaan.

Onneksi 1830-luvulla muuan seudulle saapunut kulkumies opetti McIntosheillekin, miten omenapuita lisätään varttamalla. Ja niin he alkoivat liittää aarrepuunsa oksia kasvamaan arvottomampien taimien varteen. Näin oksat saivat ikään kuin sijaisjuuret ja kasvoivat niiden päällä uusiksi täysikasvuisiksi puiksi. Joista voitiin taas leikata oksia vartettavaksi, ja niin edelleen.

Omenalajike sai nimen McIntosh ja levisi laajalle Pohjois-Amerikkaan.

Omena, apple. Apple McIntosh?

Ei ole sattumaa, jos sanapari kuulostaa tutulta. Kun tietokonefirma Apple kehitti oman versionsa henkilökohtaisesta tietokoneesta vuonna 1984, laite sai nimekseen MacIntosh – insinöörinsä lempiomenalajikkeen mukaan, kirjoitusasu vain hieman muutettuna.

Aarto Torvasti tavoittaa tikapuilla latvan.

Pornaisissa toukokuu kääntyy kesäkuuksi, omenankukkien terälehdet putoavat. Hedelmöittyneiden kukkien kannat alkavat turvota vihreiksi pampuloiksi siementen ympärille. Lupaavalta näyttää! Valitun puun valittu oksa puskee esiin kymmenen kirsikan kokoista raakiletta.

Omenapuista kiinnostuvat muutkin ötökät kuin hyödylliset pölyttäjäpörriäiset. Tarhan varjoissa lymyää ainakin kemppejä, jotka ovat jo vaatimattomat tuhonsa tehneet järsimällä kukkia. Pikkuhedelmäkääriäiset taas ovat kosiopuuhissa eli vasta valmistautuvat tuhotyöhön. Syksymmällä kääriäisen toukat näet kaivelevat omenoihin tunneleita.

Onneksi kääriäispyydyksistä on löytynyt vain vähän saalista. Jos sitä alkaisi kertyä huolestuttavan paljon, Eila Torvasti ripustaisi oksille lisää näitä naarashyönteiseltä tuoksuvia liimaloukkuja. Se saattaisi riittää korjaamaan parittelunkipeät kääriäiskoiraat pois sukuaan jatkamasta. Pahimmassa tapauksessa puut olisi ruiskutettava parafiinilla. Mutta mielellään Eila ei ruiskuttaisi. Parafiinikalvon alle tukehtuisi pahiksien lisäksi myös luomuviljelijän paras ystävä, tuholaisia syövä pikkiriikkinen petopunkki.

Kesäkuussa tarhalta löytyy uusi epätoivottu tulokas, omenankukkakärsäkäs. Sitä ei ehkä saada enää häviämään, sillä metsänreunoissa riittää kosolti kariketta, jossa sen tiedetään talvehtivan. Eila lisää kärsäkäskannan seurantaansa.

Metsämyyrän hampailta puut on helppo suojata runkosuojilla. Hirvet ja jäniksetkin pysyvät aidatulta tarhalta poissa, kunhan aidan kuntoa jaksetaan käydä talvisin tarkkailemassa tiheään.

Viheliäisin kaikista viljelijän vihollisista onkin vesimyyrä, joka rouskuttaa puiden juuria. Nykyään juuret verkotetaan vesimyyriltä turvaan jo istutettaessa, mutta se ei ollut tapana vielä kymmenen vuotta sitten, kun Torvastit perustivat tarhansa.

Eivät auta karkotusniksit, huokaa Eila, kokeiltu on. Karkotteeksi istutetut valkosipulit löytyivät myöhemmin myyrien talvipesistä, ja pahanhajuisina pidettyjä keisarinpikarililjojakin ne söivät suihinsa sadoilla euroilla.

Siispä nirri pois. Vanhalla kunnon rotanloukulla. Jo keväällä tarhan myyräsaalissaldo näytti 14:ää, ja syksyyn mennessä se oli kohoava 31:een. Ja koska vesimyyrät lisääntyvät jopa neljän sukupolven vauhtia kesässä, jokainen myyrävainaa merkitsee kymmeniä syntymättömiä talttasuita.

Parhaat säilytyslaatikot ovat perinteisesti haapaa.

Luonnon taltuttaminen. Villin kesyttäminen. Sivilisaation levittäminen ja ihmisen luoma edistys.

Ne olivat eräitä romanttisia pohjavirtoja sadan vuoden takaisessa Kanadassa. Puutarhaviljelynkin kehittäminen oli aatteellisuuden innostamaa, isänmaallista puuhaa, jonka kylmä ilmasto tosin teki haastavaksi.

Siksi McIntosh-omena nousi taas näyttämölle. Valtionhortonomi William Tyrrell Macoun alkoi  järjestelmällisesti pölyttää McIntoshia toisten lajikkeiden siitepölyllä, toivoen alkuperäisen McIntoshin kaltaista lottovoittoa: siementä josta kasvaisi uusi hyvä omenapuu Kanadan ilmastoon.

Säntillinen kokeilu Ottawan keskuskoetilalla tuotti montakin hyvää jälkeläistä. Eräs 1898 tai 1901 istutettu, tuntemattoman siitepölyn hedelmöittämä siemen kasvoi kestäväksi lajikkeeksi, jolle Macoun antoi nimen Lobo.

Lobon lähes täysin tummanpunaiset, myöhään kypsyvät ja pitkälle talveen säilyvät hedelmät olivat omenanmaistotermein hapahkoja, lievän imeliä ja mausteisia ja ensiluokkaisia kauppahedelmiä. Lajike tuotiin Suomeenkin, ja puun kestettyä kansakunnan rinnalla jopa hurjan pakkastalven 1939–1940 se lisättiin täälläkin kauppahedelmien viralliseen luetteloon. Loboa kiitettiin silloin, että se omaa meillä niin suureen arvoon päässeen ameriikkalaisen tuontiomenan ulkonäön ja laadun.

Siitä kehkeytyi suomalaisten omenatarhojen yleisin lajike. Mutta joulutarinamme kanssa tällä kaikella ei ollut mitään tekemistä, ennen kuin Eila Torvasti sattui soittamaan erään puhelinsoiton.

Muumiotauti on vienyt veronsa.

Millainen hellekesä! Elokuun 20. päivään mennessä toinen Lähdeahon omenatilan lähteistäkin on ehtynyt, ei pulppua enää puro kallioilta alas omenalaaksoon. Varastolammen vedenpinta on laskenut laskemistaan, eikä kasteluvettä ole millään riittänyt kaikille puille. Kun jokainen puu haihduttaa päivässä sata litraa vettä, pitäisi sitä lorottaa tarhalla risteileviin letkuihin joka päivä melkein 50 000 litraa.

Mistäs sen otat, tuumii Eila. On vain odotettava sadetta.

Savi puiden juurella alkaa halkeilla kuivuuttaan, kimalaisten surraus on vaihtunut sirkkojen siritykseen, ja omenanraakileet murjottavat puissa vaaleanvihreinä ja puolta pienempinä kuin pitäisi. Valiopuun valio-oksan kymmenestä jouluomenavauvasta vain puolet on selvinnyt paahteesta. Viisi elon taistossa hävinnyttä lepää kurttuisina puun juurella voikukanlehtien alla.

Tänään taivaalta ei tule sadetta vaan sorsia. Pampam! Jossain kuusikkojen takana avataan metsästyskautta.

Illalla kaukainen haulikonpauke vaihtuu etäiseksi pärinäksi, kun kylän kahvila Kesämopo valitsee vuoden prätkämimmiä. Tai valitsisi, jos joku asettuisi ehdolle.

Omenoiden silmät näkevät hetken taivaan.

Syksyllä sateet tulevat. Puiden oksat eivät enää saavuta tavallista pituuskasvuaan, mutta hedelmät punastuvat ja paisuvat kuivuuden kurittamista kääpiöistä nopeasti tavanomaisiin mittoihin. Ne ovat malttaneet odottaa.

24. syyskuuta, kun kukinnasta on kulunut 120 päivää, koittaa sadonkorjuu. Jouluomenat on kerättävä juuri tänä perjantaina, sillä viikonlopuksi ennustetaan yöpakkasia. Kylmän puremat hedelmät eivät ehkä säilyisi jouluun asti.

Eila Torvasti vetää hansikkaat käsiinsä ja asettelee haapapuiset laatikot vanhan MANin perään. Eläkeläisiä molemmat. Kun Eila 40 vuotta sitten aloitteli kampaajan töitä, traktori siirteli Kotkan satamassa paperirullia laiturille.

Eila irrottaa yksitellen jokaisen syvänpunaisen hedelmän. Taivutus on hellä, ettei seuraavan vuoden kukka-aihe repeydy kannan mukaan. Sitten hän kääräisee jokaisen ympärille valkoisen silkkipaperin, etteivät kuoret pääse koskettamaan toisiaan, ja asettaa kääröt kannat alaspäin laatikoihin. Kannan toisella puolella olevaa koloa kutsutaan omenan silmäksi, ja nyt nämä yksisilmäiset näkevät ensi kertaa taivaan. Omenalla on luottavainen katse.

Valio-oksan viisi omenaa ovat varttuneet korjuukypsiksi, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että eivät aivan muotovalioiksi. Se joka on iso, kantaa rupilaikkua poskessaan. Se jonka pinta on virheetön, on pikkuinen. Se joka on keskikokoinen, on yhdeltä kyljeltä lommolla. Kauneuskisan voittajat ovat kasvaneet tällä kertaa toisilla oksilla, suurin niistä 181-grammaiseksi.

Kolmesta punaisten jouluomenoiden puusta kertyy satoa yhteensä 30 kiloa, kolmisensataa omenaa. Se on nuorten puiden ensimmäisiä kunnon satoja. Omenat viedään neliasteiseen kylmäkellariin Juusojen, Konstien ja Särsöjen seuraksi jatkamaan pikku hiljaa kypsymistään.

Eilaa kiinnostaa tietää, miten hyvää satoa muut tarhurit ovat saaneet tänä vuonna tästä harvinaisesta kotimaisesta maatiaislajikkeesta, ”Kirkniemen talvesta”. Lohjalaiselle tarhurille soittaessaan hän kuulee hämmentävän uutisen: omenapiireissä on alkanut liikkua tieto, että osa vuosituhannen vaihteessa Suomessa istutetuista Kirkniemistä onkin myöhemmin osoittautunut – Loboiksi.

Eila alkaa tutkia tarkkaan lajikekuvauksia, pyytää pomologin mielipiteen, mittailee ja soittelee. Lajikkeiden ominaisuudet ja ulkonäkö ovat hyvin lähellä toisiaan. Pian kuitenkin alkaa vaikuttaa siltä, että Eilan omenien muoto on todellakin tyypillistä Loboa ennemmin kuin tyypillistä Kirkniemeä, litteähkö paremminkin kuin pitkänpyöreä. Makukin olisi varmasti hieman erilainen, jos pystyisi järjestämään maistotestin.

Onko perinnelajikkeita vaaliva Maa- ja metsätalouden tutkimuskeskus erehtynyt antamaan taimikasvattajalle Lobon oksia Kirkniemenä? Vai onko taimikasvattamon varttaja sekoittanut oksia keskenään? Vai onko jokin nimilappu jossain vaiheessa kasvatusketjua viattomasti pudonnut ja nostettu väärään paikkaan?

Oli miten oli, on vähän kuin vauvat olisivat vaihtuneet laitoksella.

Jos jouluomenalla olisi katseen lisäksi aivoituksia, sillä olisi nyt identiteettikriisi. Ettei sen siemen itänytkään 1800-luvulla lohjalaisessa maassa, marsalkka Mannerheimin tulevan eläkekartanon Kirkniemen perinteikkäissä mullissa, vaan jossain valtameren takana intiaanien muinaisilla tantereilla? Ettei se olekaan nostalginen ja harvinainen maalaisaatelinen, vaan mitä tavanomaisin kauppalaji?

Tavanomaisuudelle on syynsä: erinomaisuus. Kun jokin lajike osoittautuu talven-, tautien ja varastoinnin kestäväksi, maukkaaksi ja varmasatoisaksi, siitä tulee ammattilaisten suosima. Lobo ei ole mikään susi omenaksi.

Eila Torvasti ja kuusi kiloa loboa.

Miksi kasvinjalostaja Macoun nimesi kanadalaisen omenan espanjankielisellä sanalla Lobo, susi?

Johtolanka saattaa löytyä vuodelta 1916 peräisin olevasta listasta, jossa luetellaan muut samoihin aikoihin nimetyt 17 lajiketta. Listasta näkyy muun muassa Macounin tunnettu into oopperaan: omenoille näyttävät antaneen nimensä tuon ajan laulajatähdet Caruso ja Melba, kuten myös Rigoletton Gilda.

Tiedetään myös, että Macoun oli suuri kirjallisuuden ystävä. Niinpä listan omenalajike nimeltä Seton ei voine juontua muualta kuin Ernest Thompson Setonista, Macounin maanmiehestä ja aikalaisesta, 1900-luvun alun bestsellerkirjailijasta. Ja eräs Setonin tunnetuimmista luontoaiheisista tositarinoista kertoo hänen omista sudenmetsästyskokemuksistaan toisella laidalla maanosaa.

1800-luvun lopulla Uuden Meksikon karjankasvatusalueita terrorisoi muuan harvinaisen viekas susilauma. Se tappoi lampaita röyhkeästi ja toisinaan huvin vuoksi, ja tuntui pitävän pilkkanaan kaikkia ihmisen asettamia loukkuja. Laumaa johti suuri harmaa susi, jota paikalliset kutsuivat Loboksi.

Kirjailija Seton lähti, seikkailunhaluisena ja vaihtelun tarpeessa, Uuden Meksikon Currumpaw’hon metsästämään luopiosutta.

Lobo hylkäsi Setonin ovelimmatkin myrkkysyötit ja väisti huolellisimminkin piilotetut raudat. Mutta ennen pitkää Seton oppi, että sudella oli heikkous – sen rinnalla kulki vaalea naarassusi, Blanca.

Seton sai ansaan ensin Blancan ja tappoi sen julmasti. Kuolleen kumppanin hajun avulla hän houkutteli lopulta myös Lobon satimeen. Hän päätti säästää sen hengen, mutta liian myöhään: susi menehtyi haavoihinsa.

Ne olivat olleet toisilleen uskollisia susikumppaneita, kauniita ja pelottomia villieläimiä, joiden ulvonnassa oli metsästäjäkin kuullut hädän, surun ja ikävän. Setonin Lobo oli yksi niistä aikansa kertomuksista, joissa villi luonto inhimillistettiin. Niiden ansiosta virisi ja vahvistui ihmisten halu suojella luontoa eikä vain omaisuuttaan.

Talviomenat kypsyvät parhaimmilleen vasta kellarissa.

Lähiruokamyymälä Juuren puoti, Helsinki. Joulukuun seitsemäs.

Antti Ahokas availee valkoiset silkkipaperikääröt yksitellen. Tätä omenat ovat ehtineet odottaa ensin kuukauden Eila Torvastin kellarissa ja sitten toisen kuukauden Suomen luomutukun kylmätiloissa Sörnäisissä. Ahokas hylkää parin kilon verran nahistuneita tai kolhiintuneita yksilöitä ja nostaa myyntikuntoiset laatikossa ikkunalle luomukaskinauriiden ja luomukyssäkaalien viereen.

Kotimainen omena pitäisi aina myydä kylmätiskistä, toruisi Eila jos näkisi. Ahokas uumoilee, että omenat katoavat asiakkaiden kasseihin joka tapauksessa nopeasti. Vaaleankeltaiset Antonovkat eivät ole tehneet kovin hyvin kauppaansa, mutta Lobojen joulunpunainen on taikaväri, hän ennustaa.

Kilohinnaksi Ahokas laittaa 3,50 euroa. Ei jouluomenakaan millä tahansa hinnalla mene kaupaksi. Eilan palkka omenistaan on pari euroa kilolta.

Omena tuli Suomeen jo keskiajalla, ja vuosisatoja se oli ainoita tuoreherkkuja, joka saattoi säilyä sydäntalveen asti. 1830-luvulta lähtien yleistyivät joulukuuset, ja omenasta tuli yleinen kuusenkoriste ennen muovipalloja ja muita kimalteita. Omenan symboliikassa sekoittuivat pakanalliset uuden satokauden toiveet sekä raamatullinen hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä. Raamatussa tosin ei missään väitetä, että tuo hedelmiä tekevä puu olisi ollut juuri omenapuu.

Puodin ikkunan takana Helsinki toipuu itsenäisyyspäivän lumimyräkästä, ja kuorrutetut autot luistelevat kapean kadun soseessa.

Pornaisissa sama lumi saartaa omenoiden emopuut. Hengissä selvinneet vesimyyrät rapistelevat käytävissään, rusakot työntävät ristiturpaansa verkkoaidan välistä, kärsäkkään muna uinuu karikkeessa.

Omenapuiden oksissa valvovat elämännesteet.