Nuori tyttö haettiin Suomeen pakolaisleiriltä vuonna 1999 – näin Aferdita on kotoutunut

Joukko kosovolaisen Aliun suvun jäseniä sai turvan Suomesta.
Kotimaa 23.10.2015 12:30

Potilaan verenpaine on hyvä, mutta syke hieman korkealla, Aferdita Aliu, 31, toteaa ja irrottaa rauhallisesti mansetin potilaan käsivarresta. Potilas hymyilee niin lempeästi, että syke taitaa nousta kauniin hoitajan läheisyydestä.

Aferdita oli 15-vuotias kun hänet heitettiin ulos Kosovosta yhdessä 9-vuotiaan siskonsa Meritan ja 17-vuotiaan veljensä Florimin kanssa. Äiti, isä ja neljä sisarusta olivat kadonneet sodan sekasorrossa jonnekin Kosovon vuorille. Ainoat aikuiset tukena olivat lasten setä Hysni ja täti Mihrije.

”Pakolaisleirin kaaoksessa yritin olla äitinä pikkusiskolleni, vaikka olin lapsi vielä itsekin. Jotenkin me kuitenkin selvisimme. Mutta oli se rankkaa. Ei niitä kokemuksia unohda milloinkaan.”

Kaksi kuukautta Suomeen tulon jälkeen lasten vanhemmat ja sisarukset löytyivät ja perhe yhdistettiin. Elämä löysi oman raiteensa.

Aferdita Aliu huuhtelee kanyyleja Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Potilaana on Juhani Kokko.

Aferdita Aliu huuhtelee kanyyleja Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Potilaana on Juhani Kokko. Kuva Petri Kaipiainen

18-vuotiaana Aferdita meni naimisiin, muutti Turkuun ja sai pian esikoisensa.

Sota oli keskeyttänyt koulunkäynnin. ”Olin aina halunnut sairaanhoitajaksi. Haluni päästä opiskelemaan oli lopulta niin suuri, että appivanhempani lupautuivat lapsenhoitajiksi.”

Kun vauva oli nelikuinen, Aferdita aloitti lähihoitajan opinnot. Tutkinnon jälkeen hän jatkoi suoraan töihin.

Itseluottamuksen vahvistuminen vei oman aikansa. ”Pelkäsin, että taitoni eivät riitä ja että joutuisin maahanmuuttajana tekemään paljon enemmän töitä kuin muut. Mutta milloinkaan en ole kokenut syrjintää työssä, en potilailta enkä muiltakaan.”

Päinvastoin Aferdita kokee, että hän on saanut vain rohkaisua ja tukea.

Nyt Aferdita on kahden pojan äiti ja opiskelee sairaanhoitajaksi.

Opintojen ohessa hän tekee keikkatöitä Turun yliopistollisessa keskussairaalassa infektio-osastolla.

Aferditan siskoista kaksi on lähihoitajia, yksi veli on tarjoilija, toinen veli on aliupseerikoulussa ja tähtää rauhanturvaajaksi Kosovoon. Ja se pikkusisko Merita on juuri valmistunut tradenomiksi.

”Mutta tämä keskustelu, jota Suomessa nyt käydään uusista tulijoista, tuntuu tosi ikävältä. Eivät ihmiset lähde kotimaastaan ja jätä perheitään vain huvikseen. He pärjäävät varmasti täällä niin kuin mekin olemme pärjänneet, jos vain kotoutuminen hoidetaan hyvin.”

Eikä siihen Aferditan mukaan aina tarvita edes niin valtavasti rahaa. Joskus ajatus on tärkein.

”Kun tulimme pakolaisleiriltä yöllä Suomeen ja pääsin ensimmäisen kerran vastaanottokeskuksessa sänkyyn, me lapset löysimme tyynyn alta karkin. Siinä luki tervetuloa.”

”Silloin ajattelin, että joku jossain sittenkin välittää minusta.”

Lento Makedoniasta Suomeen huhtikuussa 1999. Koneessa Hysni, Zyhrije, Antigona, Lirije, Aferdita ja Hajrullah Aliu.

Lento Makedoniasta Suomeen huhtikuussa 1999. Koneessa Hysni, Zyhrije, Antigona, Lirije, Aferdita ja Hajrullah Aliu. Kuva Markku Niskanen

Perheen voimalla

Kaikki alkoi tyynystä. Se oli puhdas ja valkoinen. Sen päällä oli aseteltu kukka ja lappu. Lapussa luki: Tervetuloa!

”Se on vahvin muisto tulostani Suomeen”, sanoo Kosovosta paennut Hysni Aliu 16 vuotta myöhemmin. ”Ajattelin, että tulin paratiisiin.”

Elettiin huhtikuun loppua vuonna 1999. Hysnillä ja hänen perheellään oli takana yli kuukauden kestänyt helvetti. Slobodan Miloševi´c oli päättänyt tyhjentää Kosovon kosovolaisista. Heidän joukossaan olivat Aliun suvun 14 lasta ja 6 aikuista.

Serbisotilaat olivat kiväärinperillä hakaten häätäneet heidät ulos Pristinan-kodista. Kosovolaiset sullottiin junavaunuihin. Teidät viedään ammuttavaksi, ilmoitti serbisotilas Hysnille. Naton pommikoneet jylisivät kaupungin yllä.

Teloituskentän sijasta juna pysähtyi Makedonian rajalle. Kaatosateessa Aliut kompuroivat rajan yli mutaiselle pakolaisleirille. Teltta, kasa vilttejä ja muutama ateria päivässä oli kaikki mitä he saivat. Ei pesupaikkoja, ei astioita, ei vaihtovaatteita. Ei mitään tietoa tulevaisuudesta.

Sitten tuli lentokone joka vei heidät Suomeen. Bussimatka nukkuvan maan halki Joutsenoon. Pimeyden keskellä vastaanottokeskus. Talo oli lämmin, valoisa ja puhdas. Jokaiselle oli oma sänky.

Ja sängyllä se tyyny.

Huhtikuussa 1999 Hajrullah, Avdi, Hysni, Fetije, Drilon ja Gazmed Aliu odottivat poispääsyä Makedonian pakolaisleiriltä.

Huhtikuussa 1999 Hajrullah, Avdi, Hysni, Fetije, Drilon ja Gazmed Aliu odottivat poispääsyä Makedonian pakolaisleiriltä. Kuva Petri Kaipiainen

Hysnin vaimo Zyhrije Aliu on nostanut Espoon Matinkylässä kahvipöytään isot palat leipomastaan hunajaisesta baklavasta. Perheen tyttäret Kosovara, 12, ja Ardjanda, 10, pyörittävät silmiään nähdessään arkistosta löydetyt valokuvat äidin ja isän pakomatkasta.

”Kato nyt, miltä isä näyttää”, Kosovara osoittelee kuvaa. ”Ja äiti, sun hiukset on ihan eri väriset.”

Hysni kieltämättä muistuttaa valokuvissa niitä miehiä, joita tv-uutisissa näkyy nyt harva se ilta. Ajamaton parta, musta nahkatakki, väsyneet silmät. Rautalanka-aitaa vasten työntyy joukoittain miehiä, jotka serbien mielestä olivat vain likaisia, rikollisia muslimeja. Roskasakkia.

Hysnin ja Zyhrijen neljä lasta on syntynyt Suomessa ja ovat maan kansalaisia. Vanhemmat ovat kertoneet heille pakomatkasta, mutta valikoiden. Lasten ei tarvitse tietää kaikkea. Kosovo on heille iloisten lomien ja sukutapaamisten maa.

Mihrije Begolli (kesk.) kiiruhti huhtikuussa 1999 lapsineen Suomen-koneeseen pakolaisleirillä Makedoniassa. Sylissään Kushtrim, vieressä Ibadete ja Vedat. Taustalla Aferdita Aliu.

Mihrije Begolli (kesk.) kiiruhti huhtikuussa 1999 lapsineen Suomen-koneeseen pakolaisleirillä Makedoniassa. Sylissään Kushtrim, vieressä Ibadete ja Vedat. Taustalla Aferdita Aliu. Kuva Petri Kaipiainen

Suomi evakuoi vuonna 1999 kosovolaisia turvaan muiden Euroopan maiden tavoin. Serbien hirmuvaltaa oli seurattu tv:n iltauutisissa kuukausien ajan. Evakkojen hätään oli myös joutsenolaisten helppo samaistua.

”Paikalliset toivat vastaanottokeskukseen vaatteita, leluja ja polkupyöriä. Muistan vieläkin, miten hyvältä se tuntui”, Hysni Aliu sanoo.

Suomen kielen opetusta vastaanottokeskuksessa sai kuitenkin niukasti. Hysni pyöräili veljensä Avdin ja tämän poikien kanssa seitsemän kilometrin päähän keskustaan harjoittelemaan suomea, juttelemaan kenen tahansa vastaantulijan kanssa.

”Me tiesimme, että meidän oli opittava kieli, jos aiomme joskus saada työtä.”

Juuri ne ensimmäiset kokemukset ovat niin tärkeitä, sanoo Hysni yhä uudestaan. Pelko siitä, miten uuteen tulijaan suhtaudutaan, on suuri. Pienet hymyt, tervehdykset ja kuulumisien vaihtamiset paikallisten kanssa olivat kuin balsamia kosovolaisten haavoille.

”Me saimme ihmisarvon takaisin.”

 Besarta ja Hajrullah Aliu.

Besarta ja Hajrullah Aliu.

Kosovolaisten tulo Suomeen oli suuri juttu. Heitä tuli vähän yli tuhat.

Nyt Suomeen on tullut 20 000 turvapaikanhakijaa. Jos halutaan, että viiden, kymmenen vuoden kuluttua tänne jääneet ovat juurtuneita ja motivoituneita veronmaksajia, juuri nyt pitäisi tehdä jotain oikein. Mutta mitä?

Hysni Aliu sanoo, että kotoutuminen onnistuu parhaiten, jos hyvän kierre saadaan sysättyä heti alkuun liikkeelle.

”Ihminen joka kokee olevansa tervetullut, on motivoitunut oppimaan kielen. Hän lähtee avoimella mielellä koulutukseen ja hakeutuu töihin.”

Ja päinvastoin. Jos katseet ovat vihamielisiä ja ovet vedetään kiinni, tulija käpertyy perheineen sisäänpäin. Lapset eivät lähde suomalaislasten kanssa pihaleikkeihin, äidit pysyttelevät neljän seinän sisällä.

”Syntyy pelkoa, eristäydytään omiin porukoihin, ei opita kieltä eikä työllistytä. Viha synnyttää vain vihaa.”

Eikä se luo vain inhimillisiä tragedioita vaan tuottaa myös jättilaskun yhteiskunnalle.

Hysni Aliu sanoo ymmärtävänsä suomalaisten pelkoja. Nuoria arabimiehiä työntää maahan ennätysvauhtia. Lähettääkö Isis terroristeja Eurooppaan? Kuka tietää, keitä he ovat?

”Minun luottamukseni suomalaiseen poliisiin ja maahanmuuttoviranomaisiin on sataprosenttinen. He ovat todella päteviä ja tunnistavat kyllä vaaralliset tapaukset. Me itse näimme vastaanottokeskuksessa, kuinka tämä toimii.”

aliunperhe20102015

Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. Grafiikka Hannu Kyyriäinen

Aliun sukua tuli alun perin Suomeen 20. Nyt heitä on täällä 125: aikuisia 74, lapsia ja nuoria 51.

Ensin yhdistyivät perheet, sen jälkeen tuli aikuisia sisaruksia, heidän lapsiaan, serkkuja, uusia puolisoita ja veljenpoikia. Humanitaariset oleskeluluvat vaihtuivat tavallisiin työlupiin.

Kosovosta paetessaan Hysni oli 27-vuotias neljännen vuoden lääketieteen opiskelija. Täällä hän siivosi kodeissa, maalasi ikkunanpuitteita, pilkkoi puita – ja valmistui siinä ohessa lääkäriksi.

Nyt hän työskentelee osastolääkärinä Jorvin sairaalan psykiatrisella poliklinikalla Matinkylässä. Psykiatrian erikoislääkärin tutkinnosta puuttuu yksi tentti.

Myös muut ovat löytäneet paikkansa: lähihoitajia on 11, rakennushommissa 11, myyjiä 3, postin ja mainostenjakajia 4, kampaajia 3, autonkorjaajia 3. Kolmella Aliulla on oma yritys. On ammattikoululaisia, lukiolaisia, aliupseerikoululainen, kielikurssilaisia, bussikuskeja, pankkineuvojia, lääkäri, taksinkuljettaja. Pienten lasten äitejä on kymmenkunta. Eläkeläisiä on kolme.

Suuri osa tulijoista on jo ostanut oman asunnon.

Hysni ja Zyhrije Aliu (oik.) sekä lapset Ardjend (vas.), Kosovare, Argjenda ja Florentina. Keskellä mummi Adile Aliu.

Hysni ja Zyhrije Aliu (oik.) sekä lapset Ardjend (vas.), Kosovare, Argjenda ja Florentina. Keskellä mummi Adile Aliu. Kuva Petri Kaipiainen

Kaikkein suurin virhe on Hysni Aliun mielestä vastaanottokeskuksissa makuuttaminen.

”Ihminen passivoituu hyvin nopeasti elämään tukien varassa, jollei häneltä edellytetä mitään. Ihmiset pitäisi aktivoida heti.”

Kielen opiskelu pitää aloittaa välittömästi, jokaisen. ”On aika pieni ongelma, että kun joku palautetaan Irakiin, hän osaa auttavasti suomea. Siitähän voi olla hyötyä myöhemmin vaikka kaupallisille suhteille.”

Keskus on myös paikka, jossa maahanmuuttajille pitäisi opettaa maan tapoja. Kuten se, että työ on väylä suomalaiseen yhteiskuntaan ja että taloudelliset tuet on tarkoitettu vain siirtymävaiheeseen.

”Ihmisille pitää kertoa, mikä tässä kulttuurissa on hyväksyttävää, mikä ei.”

”Mutta ei alentuvasti vaan vastaanottajaa kunnioittaen. Monet nytkin Suomeen tulleet ovat hyvin koulutettuja fiksuja ihmisiä, kyllä he ymmärtävät.”

Hysni muistelee, kuinka kosovolaisia opastettiin vastaanottokeskuksessa, että kaduilla ei sitten saa kulkea puukko kourassa. ”Me katselimme toisiamme ja mietimme, pitävätkö he meitä aivan lapsina.”

Hysni Aliu on valmistunut lääkäriksi.

Hysni Aliu on valmistunut lääkäriksi.

Aliun suvussakaan kaikki ei ole sujunut ongelmitta. Erityisesti vain vähän koulua käyneille kosovolaisnaisille kielen oppiminen on ollut takkuista.

”Vaikuttaa siltä, että naiset kantavat sodan traumoja elimistössään pitempään”, Hysni Aliu arvioi.

Myös verojen maksaminen tuntui joidenkin mielestä järjettömältä. 2000-luvun alussa päteville rakennusmiehille olisi ollut mukavasti tarjolla pimeitä keikkoja. Verokortin kaivaminen esiin taas leikkasi tuloista neljänneksen, mutta myös asumistuesta se olisi vienyt ison siivun.

”Minä aina paasasin perheessä siitä, että meidän pitää maksaa veromme, koska olemme sen Suomelle velkaa. Ja että virallisen työn kautta tulevat terveydenhoito ja eläkkeet ja kaikki. On niin lyhytnäköistä jättäytyä tukien varaan”, Hysni sanoo.

”Eikä yksinkertaisesti ole oikein elää toisten maksamien verojen varassa.”

Puhe tuotti tulosta.

”Olen aika ylpeä kun voin sanoa, että meidän suvussa kaikki jotka ovat työssä, tekevät sitä verokortilla.”

Hysni Aliu kaivaa esiin omat verotietonsa. Niistä selviää, että vuoden 2006 alusta viime vuoden loppuun mennessä hän on maksanut valtiolle veroja 329 147 euroa.

”Koen olevani syvässä kiitollisuudenvelassa Suomea kohtaan ja arvostan tätä yhteiskuntaa niin, että maksan veroni mielelläni.”

Hysni kehottaa kuitenkin hyväksymään sen, että joillain tulijoilla sodan aiheuttamat traumat ovat liian syvät. Jos ihmisen mieli on rikki ja terveys tuhoutunut, on hyvin vaikea enää oppia uutta.

”Mutta jo hänen lapsensa voivat päästä tähän yhteiskuntaan kiinni.”

Adile Aliu ja Kosovare Aliu joulunvietossa.

Adile Aliu ja Kosovare Aliu joulunvietossa.

Matinkylän kodissa makuuhuoneen ovi käy ja olohuoneen sohvalle istahtaa Hysnin 89-vuotias äiti Adile Aliu. Zyhrije tuo päiväunilta heräilevälle anopilleen lasin vettä.

Adile Aliu on asunut Hysnin perheen kanssa jo vuosia. Hänen kahdeksasta elossa olevasta lapsestaan seitsemän asuu Suomessa. Täällä elävät myös hänen 33 lapsenlastaan sekä 18 lapsenlapsenlasta. Suomelle mummo maksaa hyvin vähän. Suku pitää hänestä huolen.

Hysni ei pidä viisaana sitä, että perheiden yhdistämistä nyt kiristetään.

”Kotoutumisen kannalta perhe on kaiken perusta. Niin kauan kuin puoliso ja lapset ovat jossain muualla, ihminen on hajalla. Aivain erityisesti, jos perhe ei ole turvassa.”

Masentumisen riski kasvaa, kielen oppiminen vaikeutuu, työllistyminen hidastuu.

”Myös kulttuurinen ero on merkittävä. Suomessa on tavallista, että ihminen elää yksin. Mutta meidän kulttuurissa ja monessa muussa kulttuurissa eletään edelleen yhdessä.”

Kosovolaisille on käsittämätön ajatus, että mummot laitettaisiin jonnekin omaan yksiöönsä.

Argjenda Aliu ja kakku.

Argjenda Aliu ja kakku.

Psykiatrian lääkärinä Hysni haluaa tarjota valtiolle hyvin konkreettisen reseptin tulijoiden kotouttamiseksi: on perustettava moniammatilliset työryhmät tekemään huolellinen arvio jokaisesta tänne jäävästä. Mitkä ovat tulijan vahvuudet, mitkä heikkoudet. Mikä on olemassa oleva koulutus, mitä täsmäkoulutusta tarvitaan, jotta pätevöidytään omalle alalle. Tai jos ammattia ei ole, tarjotaan siihen lyhyt koulutus. Ja intensiivinen suomenkielen opiskelu on aloitettava heti.

Esimerkiksi moni Suomeen nyt tullut irakilainen on hyvin koulutettu.

”On kaikkien etu, että koulutettu ihminen pääsee tekemään oman alansa työtä.”

Kieliopintojen edettyä mahdollisimman nopeasti töihin, jollei muuten niin työnantajamaksuja alentamalla.

”Pitää tunnustaa, että maahanmuuttaja tarvitsee erityistä tukea löytääkseen työtä. Aivan samoin kuin nuori ihminen tarvitsee.”

Hysni patistaa suomalaisia myös vaatimaan. ”Pitää velvoittaa osallistumaan työntekoon, jollei muutoin niin tukia leikkaamalla. Ei saa antaa jäädä syrjään. Se on edelleen liian helppoa.”

”Minä tiedän, että tämä on arkaluontoinen aihe, mutta on myös väärin totuttaa ihmiset alun alkaenkin elämään tukien varassa.”

Myös työnantajapuolella on Hysni Aliun mielestä parantamisen varaa.

”Ihmistä ei saa käyttää hyväkseen. Ei pelkkiä harjoittelupätkiä yksi toisen perään, vaan pitää myös olla valmis tarjoamaan oikeaa palkallista työtä.”

Hysni Aliu näkee uusissa tulijoissa paljon mahdollisuuksia. He ovat enimmäkseen nuoria, työhalukkaita ja vahvasti motivoituneita. Monella vaimo ja lapset odottavat Turkissa uuden elämän alkua. Hyvin kotoutuneina he voivat tuoda vanhenevaan suomalaiseen yhteiskuntaan tuntuvan piristeen.

”Kotouttaminen muistuttaa hedelmätarhan hoitamista. Kun istutat hedelmäpuun, pitää sinun ensin kärsivällisesti kastella ja ravita sitä. Sen jälkeen se tuottaa sinulle hedelmiä pitkään.”

Agim Begolli taisteli 1990-luvulla Kosovon vapautusarmeijassa.

Agim Begolli taisteli 1990-luvulla Kosovon vapautusarmeijassa. Kuva Petri Kaipiainen

Agim Begolli, 47

Kännykkäkuvassa Agimin Begollin pojalla Vedatilla on olallaan kertasinko. Se on Suomen maavoimien järeä ase panssarivaunuja vastaan.

Vedat Begolli Suomen armeijassa.

Vedat Begolli Suomen armeijassa.

Agim Begolli ei peittele ylpeyttään. Hänen poikansa on valmis puolustamaan Suomea samalla tavalla kuin Agim puolusti Kosovoa vielä 16 vuotta sitten. Metsässä ja vuorilla Serbian ylivoimaista armeijaa vastaan.

Kun presidentti Martti Ahtisaari sai kesäkuussa 1999 Slobodan Miloševićin antautumaan, myös Agimin sota päättyi. Hän luovutti Kalašnikovinsa, kaksi käsikranaattia, 500 patruunaa ja puukkonsa kansainvälisille valvojille ja lensi Suomeen.

Helsinki-Vantaan lentokentällä oli vastassa vaimo Mihrije Aliu. Joutsenon vastaanottokeskuksessa isää odotti neljä pientä lasta, joiden kohtalosta Agim ei kuukausiin ollut kuullut mitään.

Sota toi Agimiin levottomuutta, ehkä kiivauttakin.

”Vain toinen sotaveteraani tietää, mitä sodasta palaaminen on”, Agim sanoo.

Pahimpia ovat Suomen vaaleat kesäyöt. Silloin hän taistelee kaikkialta hyökkääviä serbejä vastaan ja herää juuri hetki ennen kuolemaansa. Hiestä märkänä.

Ennen sotaa Agim oli ollut kauppamiehiä. Toi Turkista vihanneksia, vaatteita ja tavaroita Kosovon markkinoille. Hän oli aina liikkeessä, hakemassa tai tuomassa jotain.

Suomessa oman paikan löytäminen oli vaivalloista. Kun oleskeluluvat tulivat kuntoon, Agim, Mihrije ja lapset muuttivat Helsinkiin Meri-Rastilaan. Agim siivosi rakennuksilla, kantoi tavaroita, järjesti varastoja, kuljetti putkia, oli apumiehenä työmailla. Välillä hän oli työttömänä, sitten vuokratyöfirman kautta löytyi taas jokin osa-aikainen keikka.

Kouluja käymätön Mihrije yritti opetella lukemaan ja kirjoittamaan samassa tahdissa esikoistyttären Ibadeten kanssa tämän koulukirjoista. Suomen kieli jäi ohueksi, työpätkät lyhyiksi. Terveys alkoi reistailla.

Suomenkielen kurssit eivät Agimille istuneet. Hän on oppinut suomenkielen lukuisilla työmailla ja sillä hän pärjää. Niin hyvin, että läpäisi vuosi sitten taksinkuljettajan ammattipätevyyden, mutta ei kansalaisuuskoetta. Nyt hän ajaa säännöllisesti yövuoroa helsinkiläisessä taksifirmassa.

”Tiedän että poikani pääsevät jo parempiin töihin”, Agim sanoo. Esikoinen Vedat on päässyt armeijasta ja kuljettaa nyt Helsinki-Vantaan lentokentällä pyörätuolimatkustajia koneeseen. Facebook-kuvassa hänellä on lentokenttävirkailijan tumma liivi, vaaleansininen paita ja kaulassaan henkilökortti.

”Suomessa ulkomaalainen pääsee töihin vain jos tuntee jonkun, joka voi sinua suositella. Pitää olla kärsivällinen.”

Kotoutumisesta Agimilla on selvä näkemys. ”Ihmisiä ei saa yhtään istuttaa paikoillaan. Katso turkkilaisia, ne myyvät kebabeita läpi yön. Kun tekee työtä, pysyy pois pahanteosta.”

Muslimina Agim on huolissaan siitä, tunnistetaanko uusista tulijoista mahdolliset Isisin miehet. Hänen mielestään tulijoita pitää seurata tarkkaan ja palauttaa heti ne, jotka syyllistyvät rikoksiin.

”Täällä pitää noudattaa Suomen lakia. Niin me muutkin teemme.”

Rakennussiivoaja Shemsie Kurtolli sekä hänen poikansa Bujar, Besnir ja Besnik.

Rakennussiivoaja Shemsie Kurtolli sekä hänen poikansa Bujar, Besnir ja Besnik. Kuva Petri Kaipiainen

Shemsie Kurtolli, 52

Vielä peili puhtaaksi. Uusitun kylpyhuoneen pinnat ovat nyt puhtaat ja pönttö kiiltää. Shemsie Kurtollin on aika siirtyä seuraavaan asuntoon viimeistelemään putkiremonttia.

Shemsie on siivonnut saneerausliike Asko Kokkosen kohteita pian viisi vuotta. Samassa firmassa on töissä jo kymmenen Aliun suvun miestä ja naista. Ensimmäisenä taloon tuli Shemsien isoveli Sejdie Aliu.

”Hän osoittautui loistomieheksi”, sanoo toimitusjohtaja Asko Kokkonen. Perheen muut jäsenet ovat tulleet Sejdien suositustensa perusteella. ”Yhtään kertaa ei ole tarvinnut pettyä. Heistä on tullut meidän kantava voima.”

Viisi tuntia myöhemmin työmaakypärän painamat vaaleat hiukset on pesty, oranssi työhaalari on vaihtunut vaaleaan puuvillapaitaan ja mustiin housuihin. Shemsie Kurtolli oikaisee selkänsä ja istahtaa sohvalle esikoispoikansa olohuoneessa Kontulassa.

Shemsien miniät kantavat keittiöstä kakunpaloja ja mehulaseja. Shemsien viisi alle kouluikäistä lastenlasta työntyvät vuoron perään sohvalle mummin viereen.

Shemsie muutti Suomeen 2009. Täällä oli ennestään kuusi hänen seitsemästä sisaruksestaan sekä äiti että esikoispoika Bujar.

Suomen kielen taito on kuitenkin edelleen ohut. Shemsie ymmärtää osan kysymyksistä, muttei juuri rohkene puhua. ”Menin suoraan töihin kun tulin, en ole ehtinyt käymään kielikursseja kuten eivät poikanikaan”, Shemsie kertoo pikkuveljensä Hysni Aliun tulkkaamana.

Samalla Asko Kokkosen työmaalla ovat töissä Shemsien kolme aikuista poikaa. Bujar, Besnik ja Besmir. Bujar on työmaalla oppinut suomenkielen jo hyvin, muttei viranomaisten mielestä kyllin hyvin kelvatakseen Suomen kansalaiseksi.

Rakennussiivousta kielitaidon puute ei Shemsien mielestä hidasta.

”Jos en ymmärrä työtehtävää, pojat tulkkaavat tai käytämme käsiä. Useimmat työhön liittyvät sanat olen jo oppinut.”

Työ on muutoinkin Shemsien mieleen. ”Kukaan ei suutu siellä eikä katso ylimielisesti. He ovat hyviä ihmisiä, minun työtoverini.”

Shemsien pojat ovat ostaneet Kontulasta samasta taloyhtiöstä kukin oman asunnon. Shemsiellä on peti niistä jokaisessa ja hän majoittuu sinne, minne kulloinkin haluaa. ”Lapsenlapset eivät olisi hyväksyneet, jos asuisin vain yhden luona.”

Kolme veljestä vaimoineen elävät tiiviisti yhdessä. Kun Shemsie ja pojat lähtevät aamukuudelta yhdessä pakettiautolla töihin, miniät valmistautuvat päivään, viemään lapsia pihalle leikkimään, käymään kaupassa ja kielikursseilla. Haaveena on hakea töitä kunhan lapset kasvavat. Heillä on ammattikorkeakoulututkinnot Kosovosta.

Shemsie sanoo olevansa elämäänsä niin tyytyväinen kuin ylipäätään olla voi. Perhe on ympärillä, työ on antoisaa ja toimeentulo turvattu.

”Mitä muuta minä voisin elämältä toivoa.”

Hajrullah Aliu muistaa, kuinka rehtori jäi koulun jälkeen auttamaan läksyissä.

Hajrullah Aliu muistaa, kuinka rehtori jäi koulun jälkeen auttamaan läksyissä. Kuva Petri Kaipiainen

Hajrullah Aliu, 28

Hän oli se 11-vuotias poika, joka 2000-luvun alussa kulki veljineen Joutsenon kaduilla albania-suomi-sanakirja kädessä ja kysyi arasti hymyillen vastaantulijoilta, jos he ehtisivät hetken jutella hänen kanssaan suomeksi. Moni ehti.

Nyt Nordean premium-asiakkaat tulevat Hajrullah Aliun luo Helsingin konttorissa keskustelemaan hänen kanssaan hyvistä sijoituskohteista, talletuksista ja odotuksistaan. Hajrullah on heidän henkilökohtainen pankkineuvojansa.

Kotona Itäkeskuksessa keittiöstä tulee paistetun broilerin tuoksu. Äiti Fetije ja vaimo Besarta yrittävät pitää perheen nuorimmaista, 2-vuotiasta Nejlaa pois olohuoneesta, kun Hajrullah kertaa, miten hän pääsi suomalaisessa yhteiskunnassa nosteeseen.

Muistot palaavat kouluun, Länsimäen peruskoulun 9. luokalle. Suomenkieli teetti tuskaisesti työtä.

”Istuin joka päivä neljä tuntia koulun jälkeen sanakirja kädessä ja yritin päästä perille, mistä päivän aikana oli koulussa puhuttu. Historian läksyistä jouduin etsimään sanakirjasta melkein jokaisen sanan.”

”Äiti ja isä eivät pystyneet auttamaan meitä läksyissä, mutta kannustivat kovasti.”

”Ollessani Hiekkaharjussa kielikurssilla tuli presidentti Tarja Halonen eräänä päivänä meitä maahanmuuttajia tapaamaan. Se tuntui tosi hienolta ja rohkaisi ponnistelemaan. Me oltiinkin tärkeitä”, Hajrullah Aliu muistelee täydellisellä suomen kielellä.

Myös koulun opettajat olivat kärsivällisiä. ”Meidän rehtori saattoi sparrata meitä toista tuntia koulun jälkeen. Jäi tunne, että koulu oikeasti halusi meidän pärjäävän.”

Kielitaito ei kuitenkaan peruskoulun päätyttyä ollut opinto-ohjaajan mielestä riittävä. Hän kehotti Hajrullahia hakemaan ammattikouluun.

”Mutta olin jo päättänyt mennä lukioon, vaikka opon mielestä päätös oli väärä.”

Kolme vuotta myöhemmin Hajrullah valmistui sukunsa ensimmäisenä suomalaiseksi ylioppilaaksi. Kolmessa vuodessa hän suoritti myös Laurean ammattikorkeakoulun rahoituslinjan tutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Työn hakeminen osoittautui vaikeaksi. ”Lähetin ties kuinka monta hakemusta, mutta en päässyt edes haastatteluun.”

Vasta kun Nordean konttorissa työskennellyt ystävä puhui esimiehelleen Hajrullahista, tämä pääsi haastatteluun. ”Harjoittelun jälkeen he tarjosivat minulle vakinaista paikkaa.”

Nyt isä-Avdi ajaa bussia ja äiti-Fetije on keittiöapulainen päiväkodissa. Perhe asuu yhdessä Hajrullahin ostamassa asunnossa. Kuten useimmissa Aliun suvun perheissä, kaikki muut paitsi perheen naiset ovat jo Suomen kansalaisia.

Myös Aliun perheessä on pohdittu sitä, miten nyt tulevat turvapaikanhakijat kotoutuvat. Palveluammattilaisena Hajrullah tietää, että hymyllä pääsee pitkälle.

”Jos suomalaiset lähestyvät nyt tulleita turvapaikanhakijoita hymyllä, se rohkaisee. Se on myös viesti, että enää tarvitse pelätä.”

 

Suomen Kuvalehti on seurannut Aliun sukua Makedonian pakolaisleiriltä Suomeen ja Suomessa. Lue juttu Kuusi vuotta myöhemmin (SK 22/2005) täältä (pdf).