Norjan iskun jälkeen: Silmien avaamisen päivä

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Luottamusta ei voi tuotteistaa eikä ulkoistaa instituutioille, viranomaisille, turvajärjestelmille, aseistetuille kaadereille. Toiminnallaan yksilö joko lisää luottamusta ympärillään tai sitten rapauttaa sitä, kirjoittaa Suomen Kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt.


Jopa satatuhatta ihmistä kokoontui maanantaina 25. heinäkuuta Oslon kaduille muistamaan veritekojen uhreja. Kuva Jonathan Nackstrand / AFP / Lehtikuva.


Pahuus on pimeyttä. Mitkään selitykset, tulkinnat ja analyysit eivät pysty sitä pimeää valaisemaan. Pahuus on olemassa, mutta sen läsnäolosta ei puhuta. Pahuus selitetään pois, vaikka sana pitäisi aina kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Kaikki haluavat selityksen Norjan teloituksille. Miksi kysymykseen ei löydy vastausta medikalisoimalla pahuus? Pahuus ei ole oppi. Jos se olisi sitä, siihen voisi suhtautua järjellä. Pahuus on käsittämättömyyttä. Käsittämättömyys saa ainoan muotonsa surukynttilöiden liekeissä.

Valtiota tulee suojella, oli sitten kysymys uskonnollisesta tai poliittisesta fanatismista. Kaikki äärimmäisyys on aina paisuvassa röyhkeydessään johtanut pahaan. Jos historia jotain opettaa, niin ainakin sen.

Valtion suojelu on henkilökohtaista itsesuojelua. Luottamusta ei voi tuotteistaa eikä ulkoistaa instituutioille, viranomaisille, turvajärjestelmille, aseistetuille kaadereille. Toiminnallaan yksilö joko lisää luottamusta ympärillään tai sitten rapauttaa sitä. Moraalilla ei pelasteta ketään, välittämisellä paremminkin. Rohkeimpia ovat he, jotka pystyvät pysäyttämään pelon itseensä.

Ongelma ei ole se, että pahat tekevät pahaa, vaan kysymys on siitä, miksi hyvätkin tekevät. Puolalainen kirjailija Czesław Miłosz on määritellyt aikamme mielenrikon, kohteliaan julmuuden. Se on sitä, ettei vaadi mitään, eikä anna mitään. Aina on oikea hetki puhua silmien avaamisen päivästä.

Turboevoluutio on johtanut epämääräisiä muotoja saaneeseen kehitykseen, kolossaaliseen omahyväisyyteen, elämän kunnioituksen puutteeseen. Toisinaan, hetkittäin, entisessä pitäytyminen voisi toimia korjausliikkeenä. Olisiko enää mahdollista palauttaa arkikieleen sellaiset sanat täysivoimaisessa merkityksessään kuin hyvyys ja pahuus? Olisiko enää mahdollista tunnistaa ne, valita puolensa?

Vapaus on loppujen lopuksi pakkoa valita. Valinta ei perustu tunteeseen, vaan tietämiseen. Tietämiseen, ei luulemiseen. Luulemalla tietävät ihmiset ovat valmiiksi panostettuja, eikä kukaan voi tietää, mistä kipinästä sytytyslanka leimahtaa. Medialla ja poliisilla on sama ongelma. Miten kytkeytyä heikkoon virtaan?

Määritelmillä ei pidä leikkiä, ei omillaan eikä toisten. Itsensä määritteleminen ja siinä määrityksessä pitäytyminen on yhtä tuhoisaa kuin on toisten määritteleminen ja niissä määritelmissä pitäytyminen. Anders Behring Breivikin käsitys itsestään on kuvottava ja falski. Ihmisen nokkeluudella ei ole rajoja hänen luodessaan itselleen syitä peittelemään ja perustelemaan tekojensa pahuutta. Ja jos nokkeluus ei riitä selityksiin, niin koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnetonta lapsuutta.

Kuvottavinta oli äärikristityksi itsensä määritteleminen. Jos Jeesuksen toinen tuleminen olisi ajoittunut näihin päiviin, niin hänestä olisi viimeistään Breivikin todistuksen jälkeen tullut ateisti. Miten näin maallistuneessa maailmassa uskonnosta saadaan niin käyttökelpoinen ja yleinen peitetarina? Ja miten lähellä yleensäkin oikeassa olemisen tarve meitä alati vaanii? Pääsiäispäivänä istuin Sulemeinin moskeijassa Istanbulissa. Pientä mielenhämmystä aiheutti tunne “aamuhartaudesta vääräuskoisten” kirkossa, mutta viisas vaimoni sanoi, ettei oikeauskoisten kirkkoa ole olemassakaan. Ei tässä kaupungissa, eikä missään muussakaan kaupungissa.

Vain inhimillisyydellä on merkitystä, ei oikeassa olemisella. Jokainen parisuhteessa elävä tietää, miten toisinaan joutuu kysymään itseltään, haluanko olla oikeassa vai onnellinen.

Breivikin vangitsemisoikeudenkäynti käytiin suljetuin ovin. Joku mielensäpahoittaja saanee tästäkin syyn paheksua sitä, että Andersin sananvapautta rajoitettiin, kun hän ei päässyt selittämään motiivejaan. Sananvapautta ei rajoitettu. Breivik on jo puheenvuoronsa käyttänyt: 76 ruumista ja 1500 liuskaa manifestia netissä.

Netistä on tullut myös patologisten tunteiden kaatopaikka. Huikean ja merkittävän systeemin olisi luullut merkitsevän tiedon ja ymmärryksen lisääntymistä, kanssakäymisen rajattomia mahdollisuuksia. Kaikkea tätä se tietenkin tarjoaa, mutta samalla se tarkoittaa myös käpristymistä, etsiytymistä vain samanmielisten joukkoon sementoimaan omaa oikeassa olemistaan. Viimeistään netissä häpeä lopullisesti ulkoistettiin, häpeä, henkilökohtainen vastuu ja ymmärrys siitä, että nimetön sana voi johtaa julkiseen tekoon.

Röyhkeys ja viha ovat paha yhdistelmä, kun ne liittyvät keinottomuuden kokemukseen omassa elämässä. Keinottomuuteen ja merkityksettömyyteen. Miksi netissä viha ja paha näyttävät leviävän niin hyvin? Miksei hyvyys ja kauneus? Onko netti vallattu? Vai onko yksinkertaisesti niin, että siellä missä asiat ovat hyvin, siellä on aina yksinkertaista ja merkityksellistä? Silloin netittääkin vähemmän.

“Ihmisen tietoisuuden ydin”, sanoo filosofi Eero Ojanen, “on se, että ihminen kokee maailmansa merkityksinä.”

Vuosia sitten tv:ssä haastateltiin sotakirurgia, vanhempaa ammattimiestä. Toimittajan kysymyksessä kuulsi jo hätääntynyt uupumus. Mies tulee joka aamu sairaalatelttaansa amputoimaan käsiä ja jalkoja. Ja seuraavana aamuna kaikki taas toistuu, miten tämän kaiken keskellä on mahdollista säilyttää motiivinsa ja tunteensa työn mielekkyydestä.

“Pahaa ei voi poistaa maailmasta”, sotakirurgi sanoi, “mutta hyvää voi aina lisätä.”