Niklas Herlin vuonna 2001: ”Minä olen ihminen, joka pelkää kaikkea – mutta kuolemanpelko on aivan oma juttunsa”

SK:n arkistoista: Niklas Herlin kirjoitti päivästä, jolloin sai kuulla sairastavansa syöpää.
Suomen Kuvalehti
Kotimaa 15.10.2017 08:22

Toimittaja, kustantaja, tietokirjailija ja Koneen-suvun miljardööri Niklas Herlin menehtyi sairauskohtaukseen 10. lokakuuta 2017. Hän oli 53-vuotias. 

Herlin teki pitkän uran sanomalehdissä. Hän työskenteli Kauppalehdessä, Ilta-Sanomissa ja elvytti Uuden Suomen nettilehdeksi. Suomen Kuvalehdessä Herlin työskenteli marraskuusta 1996 kesäkuuhun 1997. Hän avusti lehteä sen jälkeenkin.

Yksi hänen puhutuimmista jutuistaan julkaistiin joulukuussa 2001. 

Herlin oli kaatunut kotonaan, murtanut lonkkansa ja saanut sairaalassa kuulla sairastavansa luusyöpää. Neljä päivää myöhemmin lääkäri kertoi uusia uutisia. 

SK julkaisee jutun uudelleen. 


Neljän päivän syöpä 

Perjantaina 26. lokakuuta ystäväni lähetti sähköpostia. Hän ehdotti muutamaa biljardiottelua illalla hänen ja hänen vaimonsa kanssa.

Biljardi passasi hyvin. Olin viettänyt pari iltaa kahden poikani kanssa kotona. Vaimo ja tytär olivat koulujen syysloman kunniaksi kylpylässä Kuusamossa. He olivat tulossa kotiin iltapäivällä, ja minä voisin viettää iltaa kavereiden kanssa.

Olin jännittynyt. Kirjani oli ollut kaupoissa vajaan kuukauden, ja olin käyttänyt kaikki järjelliset ja järjettömät keinot saadakseni sille julkisuutta. Seuraava kierros oli tulossa sunnuntaina, kirjamessuilla. Siellä minun piti olla Mato Valtosen haastateltavana. 

Luvassa oli muutenkin intensiivinen viikonloppu. Olin luvannut seurata Ilta-Sanomille messuilla julkaistavaa Mika Myllylän muistelmakirjaa. Varsinainen tavoite oli kärttää Myllylän haastattelua hänen manageriltaan. Kaiken lisäksi olin luvannut kirjoittaa Markkinointi & Mainonta -lehteen kolumnin maanantaiksi. Listalla oli myös vakituinen urheilukolumni tiistain Ilta-Sanomiin.

Kummieno oli kuollut pari päivää aiemmin, ja olin luvannut laatia hänestä muistokirjoituksen.

Ja pisteenä iin päälle tiistaiksi oli sovittu Paavo Prepulan syntymäpäivähaastattelu Suomen Tietotoimistolle. Töitä oli paljon, mutta hätäily ei auttanut. Pari erää ysipalloa baarissa on parempi vaihtoehto kuin väkisin kirjoittaminen.

Vaimo ja tytär tulivat viiden jälkeen. Ennen lähtöäni siemailin konjakkia ja jutustelin vaimon ja tyttären kylpyläkokemuksista.

 

Löysin ystävän vaimoineen Corona-baarista Helsingin keskustasta puoli kahdeksalta illalla. Pahaksi onneksi kaikki pöydät olivat varattuja ja jono pitkä. Nojailimme baaritiskiin ja juttelimme mukavia, joimme kaljaa. Minä pahan tapani mukaisesti jokaisen tuopin kanssa vielä yhden terävän.

Saimme pöydän kymmeneltä, lätkimme palloa pari tuntia. Hetken pohdimme, kävisimmekö keskustassa juomassa vielä pari, mutta päädyimme takseihin ja kotimatkoihin.

Vaimo oli valveilla puolen yön aikaan. Join vielä pari konjakkia. En missään nimessä ollut selväpäinen. Yhdeltä menin nukkumaan.

Nukahdin mutta heräsin melkein heti inhottavaan painajaiseen. Kun suljin silmäni, painajainen palasi. Hyppäsin sängystä ja lähdin keittiöön polttaakseni tupakan ja rauhoittuakseni.

Kompastuin ilmeisesti mattoon ja kaaduin. 80-kiloinen ruhoni lensi koko painollaan vasemman lonkkani päälle.

Minulla on krooninen taipumus rikkoa luitani, selvänä ja juovuksissa. Tiesin heti, että lonkassa on vähintään murtuma. Toisin kuin yleensä, kipu oli heti hirvittävä.

”Nyt kävi pahasti”, huusin vaimolle, joka istui vielä valveilla keittiössä.

Sain tuskissani kivuttua sängyn laidalle. Parin minuutin harkinnan jälkeen ymmärsimme, että vaihtoehtoja ei ole: ambulanssi soitettiin kahdelta aamuyöllä. Väänsin sängyn laidalla tuskan kyyneleitä, kivulle ei löytynyt vertaa minun lääketieteellisestä historiastani. Lähimpänä oli parinkymmenen vuoden takainen kokemus munuaiskivistä.

Uskomattoman pätevä ambulanssihenkilökunta sai sidottua minut pyörätuoliin lähes liikuntakyvyttömäksi. Poika heräsi ja sai kuulla, että isä lähtee sairaalaan. Silmiään hierova 11-vuotias harmitteli, että kirjamessut jäävät käymättä ja Mato Valtonen tapaamatta.

 

Sairaalassa minuun tuupattiin särkylääkettä, ja lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksesta olin jo röntgenkuvauksessa aika tokkurassa. Kuvauksen jälkeen nukahtelin ja heräilin. Jossain välissä ehdin kysellä mahdollisuuksiani selvitä sunnuntaiksi Messukeskukseen. Joku sanoi, että ajatus ei ole täysin mahdoton, mutta leikkaus on joka tapauksessa edessä.

Kuudelta lauantaiaamuna, 27. lokakuuta, sain käteni tippapullon. Syöminen ja juominen kiellettiin, koska luvassa oli leikkaus myöhemmin samana päivänä. Soitin kotiin.

Kymmeneltä päivystävä anestesialääkäri ja joku toinen tulivat tutkimaan minua. Muistin anestesialääkärin kouluajoilta, muutamaa luokkaa minua ylempää. Parivaljakon kysymys oli aika tyly: ”Onko luissasi kyhmyjä?”

Eihän minun luissani mitään kyhmyjä ole.

”Ne löytyvät yleensä polvista”, toinen sanoi toiselle. Äijät tunnustelivat polviani ja poistuivat. He antoivat ymmärtää, että 37-vuotiaan lonkkamurtuma ei kerta kaikkiaan ole mahdollinen, se on 70 vuotta täyttäneiden naisten tauti. Muuta vikaa on oltava.

Huoli alkoi painaa. Nehän etsivät kasvainta! Soitin hädissäni vaimolle, edelleen turtana alkoholista ja särkylääkkeistä. Selitin pelkääväni, että minussa on kasvain. Vaimo tuli sairaalaan ehkä tuntia myöhemmin, vain muutaman tunnin unen jälkeen.

Yritin selvittää käytännön asioita: koska sairaalasta soittaminen on kohtuullisen vaivalloista, tein vaimolle soittolistan. Kirjankustantajalle varoitus: kirjamessuilla esiintyminen on vaarassa. Peruutussoitot Markkinointi & Mainontaan ja STT:n merkkipäiväpalveluun. Äidille viesti, että enon muistokirjoitus jää tekemättä. Ilta-Sanomien keikat peruisin itse.

Kaiken sähläämisen ja tokkuran keskellä hermostunut ja helvetillisen kivun rasittama kehoni ja kasvainta pelkäävä sieluni huusivat nikotiinia. Säryssä ja hermostuksessa olevan ketjupolttajan tupakatonta tilaa voi ymmärtää vain toinen ketjupolttaja.

Tupakatkin olivat jääneet kotiin. Vaimo kävi ostamassa uuden askin siltä varalta, että pääsisin tupakalle. Sillä välin soitin Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimiehelle: lonkassa on murtuma ja kasvainta epäillään. Aamu-uniltaan herätetty miesparka ei tainnut ymmärtää hysteeristä puhettani, mutta keikat sain peruttua.

Jumalauta, minulla on luusyöpä. Minä kuolen. Minä haluan tupakan. Minä itkin.

Puolen päivän aikaan anestesialääkäri saapui taas paikalle ja esittäytyi vaimolle. Hän sanoi, että minulla on lonkkamurtuma, mutta se on ongelmista pienin. Luussani on nimittäin kasvain.

Anestesialääkäri selvitti, että 37-vuotiaan miehen lonkka ei kaatumalla murru. Kysyin, miten kasvain pysäytetään. Kaikki riippuu siitä, miten paljon kasvain on levinnyt, anestesialääkäri vastasi.

Vaimo sai kysyttyä, oliko kasvaimen laadusta tietoa. Anestesialääkärin mukaan luutuumorit ovat yleensä pahanlaatuisia.

Jumalauta, minulla on luusyöpä. Minä kuolen. Minä haluan tupakan. Minä itkin.

Yritimme vaimon kanssa selvittää toisillemme tietoa syövästä. Yksin tätä ei ainakaan jaksaisi. Ei millään. Tein hätäisen listan siitä, kenen kanssa haluan puhua asiasta. Ainakin veljelle pitää soittaa heti, samoin psykiatrille, joka on auttanut minua masennuksissani. Lisäksi päätin soittaa ystävälle, jonka kanssa oli kymmenkunta tuntia aiemmin pelannut biljardia Coronassa.

Sanoin anestesialääkärille, että haluan nopeasti tupakalle ja lisäksi rauhoittavaa lääkettä. Nyt saavat säännöt väistyä hädän tieltä. Erittäin miellyttävät sairaanhoitajat työnsivät sänkyni ulkoilmaan. Oltiin iltapäivän puolella: Mika Myllylän kirja julkaistaan nyt kirjamessuilla.

Sovimme vartin tauosta. Sen vartin aikana, tippapullo kädessä, poltin viisi tai kuusi tupakkaa ja soitin kolme itkuista puhelua.

Ensimmäisenä tavoitin veljen hirvijahdista Tammisaaresta. Veljelle ei tarvinnut kahta kertaa selittää, että olen syöpäsairas. Hän sanoi toppuuttelustani huolimatta, että lähtee heti Helsinkiin ja ehti vielä muistuttaa, että syöpäkin paranee. Varoitin, että saatan olla hänen saapuessaan leikkauksessa, mutta hän sanoi tulevansa joka tapauksessa.

Psykiatrille soittaminen oli hankalampaa. Suhteemme on ammatillinen eikä ihmisiä viitsisi viikonloppuna vaivata työasioilla. Toisaalta, psykiatri oli ammattikuntansa tapojen mukaan sanonut, että hädän sattuessa saa soittaa koska vain.

Et sinä olisi elämäntilanteeseesi enää syöpää tarvinnut, psykiatri sanoi. Yritin kysyä, olisiko minun ehdottomasti tehtävä jotakin tai jättää tekemättä. Hän käski olla luovuttamatta ja sanoi estelyistäni huolimatta tulevansa käymään sunnuntaina illansuussa.

Ystävä oli täysin epäuskoinen. Lääkärin poikana hän tenttasi varmuutta: onko koepalat otettu ja tutkittu? Vastahan me poistuimme baarista. Sanoin, että lääkäri ei jättänyt spekuloinnille sijaa. Ystäväkin lupasi tulla sunnuntaina.

 

Takaisin sisään sairaalaan. Itkua, epätoivoa, pelkoa, mustuutta. Olen liian nuori kuolemaan. Minulla on kaksi lasta, haluan olla heille isä. Vaimo piti kädestä kiinni ja silitti päätäni. Minä pelkäsin ja itkin.

Pian toinen lääkäri, minut vastaanottanut nuori urheilullinen veikko, tuli toppuuttelemaan: ei tässä ilman tutkimuksia mitään syöpää varmisteta. Outoa, käsittämätöntä.

Sain esilääkityksen leikkaukseen. Promillejakin mitattiin, vielä iltapäivällä törkeän rattijuoppouden raja puhkesi reilusti. Aivoni olivat muusina alkoholista, särkylääkkeistä, rauhoittavista ja esilääkityksestä. Ja pelkäsin kuolemaa.

Anestesialääkäri saapui taas paikalle pyytelemään anteeksi. Hän sanoi olevansa aika kokematon näissä asioissa. Ilmeisesti joku oli huomauttanut, että sekaisin olevalle ihmiselle ei saa kertoa syövästä, varsinkaan, jos sitä ei ole varmistettu.

Eipä paljon lohduttanut.

Muistin luokkatoveriani, jolla kymmenkunta vuotta sitten oli vatsavaivoja. Pari viikkoa vaivojen ilmenemisen jälkeen kaveri kuoli mahasyöpään. Halusin tehdä testamentin. Kävin nopeasti läpi järjettömän suurta omaisuuttani ja selitin vaimolle, mitä haluan jättää hänelle, mitä lapsille ja miten lasten omaisuutta hoidetaan kuolemani jälkeen. Vaimo, juristi kun on, muistutti, että uusi jälkisäädös edellyttää avioehtoa. Päätimme yhdessä, että sellainenkin tehdään.

Eniten ajattelin 11-vuotiasta poikaani. Mitä kerron hänelle? Millaiset hyvästit? Jätänkö jotakin hänen tehtäväkseen? 11-vuotias on kantanut osavastuuta kehitysvammaisesta isosiskostaan jo seitsemän vuotta. Miten hän jaksaa, jos minä kuolen? Kun minä kuolen?

Välillä yritin keventää. Pohdin vaimolle, suostuisiko J. K. Rowling avaamaan kassakaappinsa ja näyttämään minulle jo kirjoittamansa viimeisen Harry Potter -kirjan viimeisen luvun. Varsinaisesti minua huolestutti se, että en saa koskaan kuulla totuutta Harryn ja lordi Voldemortin verisukulaisuudesta. Vitsailin myös tupakan vaarattomuudesta: jos tämän tupakoitsijauran jälkeen kuolee luusyöpään eikä kurkku- tai keuhkosyöpään, tupakka ei voi olla vaarallista.

Vähän väliä piti päästä leikkaukseen, mutta lykkäyksiä tuli uudelleen ja uudelleen. Välittömässä hengenvaarassa olevat ovat jonossa edellä, totta kai.

 

Veljeni saapui iltapäivällä. Hänkin oli rauhallinen, kertoili päivän hirvijahdista. Puhuimme kolmisin, veli, vaimo ja minä, syövästä toipumisesta ja muusta. Veljen kanssa myös sovin, että hän ottaa maanantaina yhteyttä juristiin ja panee testamentin tekoon. Selvitin myös alustavasti, mitä siihen kirjataan.

Huone, jossa odottelin leikkausta, oli masentava. Meitä taisi olla kuusi jonottajaa. Viereisen sängyn vanha rouva ei saanut suustaan ymmärrettävää sanaa. Rouva etuoikealla, varmasti 80 vuotta täyttänyt, oli vielä pahemmin pihalla esilääkityksestä kuin minä. Hän huusi äitiään, ilmeisesti löysikin tämän ja puhui äitinsä kanssa. Mietin, kumpi meistä kuolee ensin.

Seitsemältä illalla tuli jo ”varma” tieto siitä, että leikkaus alkaa noin tunnin kuluttua. Ehdotin, että vaimo lähtisi veljen kyydillä, lapset olivat olleet yksin kotona koko päivän. Sovimme, että lonkkamurtumasta saa kertoa kenelle vain, mutta syövästä emme puhu ennen kuin koepalat on katsottu.

Leikkaus lykkääntyi taas. Muutaman tunnin mietin yksikseni kuolemaa, kuoleman jälkeistä aikaa. Mitä minusta jää? Hautaa, hautajaisia. Muutama hyvä ystäväni on tehnyt itsemurhan ihan viime vuosina, vainajat pyörivät mielessä. Myös kummieno, vielä hautaamaton.

Minun piti kusta pulloon peiton alla. Ei ollut helppoa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin, kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla harmitti, kun osa kusesta tuli syliin ja lakanoille. Ja sitten nauratti: sinä kuolet kohta ja huolit kusesta lakanoilla.

Anestesialääkäri pyysi anteeksi syöpätiedon kertomista. Kyllästytti.  

Tapasin kirurgin, joka leikkaisi minut. Talon luusyöpäspesialisti vakuutti, että mitään varmuutta syövästä ei ole. Yritin uskoa. En uskonut.

Ehkä yhdeksältä illalla minut siirrettiin leikkaussaliin. Matkalla sairaanhoitaja kysyi vointiani. Sanoin sen olevan kohdallaan siihen nähden, että vasen lonkka oli jumalattoman kipeä ja sairastin luusyöpää. Hoitaja pyysi olemaan ajattelematta syöpää mutta myönsi samaan hengenvetoon, että ajattelematta oleminen ei varmasti ole helppoa.

Leikkaussalissa tapasin taas anestesialääkärin. Hän pyysi jälleen anteeksi syöpätiedon kertomista. Kyllästytti.

Minut siirrettiin leikkauspöydälle. Siirto oli piinaa kaikesta lääkityksestä huolimatta.

Alaruumiini puudutettiin. Sain kuulla, että kivun ja kylmän tuntu häviäisi, mutta leikkauksen aikana tuntisin, että lonkalleni tehdään jotakin.

Sali tuntui oudolta, kun leikkaukseen valmistauduttiin. Naamiot, kliininen tunnelma. Kuin tieteiselokuva, muistan miettineeni, mutta samalla ajattelin todellisuutta: minulla on syöpä. Sain lisää lääkkeitä. Olin tosi tokkurassa enkä oikein ymmärtänyt, koska operaatio alkoi.

Olin puoliunessa. Tuntui kuin joku olisi taputtanut lonkkaani reippaalla kädellä. Viiden minuutin välein automaattinen verenpaineen mittaus toi lähemmäs todellisuutta. Kuulin poran äänen ja ymmärsin, että luuhuni tehdään reikää. Kirurgi sanoi jollekin poraavansa nyt koepalaa.

Käsittääkseni leikkaus kesti puolisen tuntia. Oli lauantai-ilta, juuri ennen puolta yötä. Kirurgi tarjoutui selittämään tilannetta, mutta sanoin, etten jaksa ymmärtää mitään. Paluumatkalla salista huoneeseen anestesialääkäri pyyteli taas anteeksi. Eikö se koskaan lopeta?

Suomen Kuvalehti 51–52 /2001.

Suomen Kuvalehti 51–52 /2001.


Huoneessa
sain kipupiikin. Siinä oli jotakin huvittavaa, koska en takuulla tuntenut kipua enkä mitään muutakaan. Sain kuulla, että kipu kyllä tulee.

Ja se tuli. Heräsin sunnuntaina, 28. lokakuuta, saatanalliseen kipuun. Piikkejä lyötiin parin tunnin välein ja pillerit päälle, mutta tuska oli hirvittävä.

Huone oli viereinen, mistä olin lähtenyt. Se oli hyvä, meitä oli kolme 30–40-vuotiasta miestä. Vanhat, levottomat naiset olisivat olleet liian kuormittava tekijä.

Hoitajat olivat loistavia. Sunnuntaina sain apua tuplavuoroa tehneeltä sairaanhoitajamieheltä, niin sanotulta omahoitajalta, joka oli paikalla aina tarvittaessa. Hän oli töissä, kun heräsin aamulla, ja lähti kotiin samana iltana yhdeksältä. Kaiken kaikkiaan koko henkilökunnan kärsivällisyys oli käsittämätöntä. Kaikesta näki, että kiirettä pitää ympäri viikon, vuoden ja vuorokauden. Kuitenkin sairaala pyöri nukahtamatta hämmästyttävällä varmuudella.

Vaimo tuli sunnuntaina muutamaksi tunniksi. Hänelle oli selvitetty, että minulla ilmeisesti ei ole syöpää ja toisaalta, että minut siirretään luutuumoriosastolle. Tulosten kerrottiin tulevan ehkä vasta parin viikon kuluttua. Kirurgilla oli vapaapäivä. Olimme epätietoisia ja puhuimme niitä näitä. Aika vähän syövästä.

Pyysin, että vaimo toisi kirjahyllystämme Frans G. Bengtssonin Orm Punaisen, Peter Maasin Underbossin ja Dee Brownin Bury My Heart at Wounded Kneen. Helppolukuisia ja tuttuja kirjoja. Kaksi ensimmäistä panevat kuolemaa halvalla, kolmannen viestiin olen rakentanut huomattavan osan koko elämänfilosofiastani.

Naapuripunkan puhelias kaveri vietiin nilkkaleikkaukseen. Pari tuntia myöhemmin hän palasi, hiljaisena ja silmät selällään, luultavasti juuri kuten minä edellisenä iltana.

Psykiatri tuli viideltä iltapäivällä. Ensimmäiseksi hän kysyi tupakasta. Kun sanoin saaneeni nikotiinilaastarin, hän ilmoitti, ettei se riitä. Mies hyppäsi tuolilta ja sanoi palaavansa pian nikotiinipurukumin kanssa. Niin hän teki.

Eri lääkäreillä on eri lääkkeet. Nikotiinipurkka auttoi enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Psykiatri kysyi leikkauksesta. Hän sanoi, että leikkaava lääkäri olisi pelkällä poralla huomannut, jos syöpä olisi saastuttanut lantioni kunnolla. Huonoa luuta ei porata. Hän käski olla luovuttamatta.

Mitä helvettiä? Onko minulla luusyöpä vai ei?

Ystävä saapui puoli seitsemältä sunnuntai-iltana. Hän oli kuin päähän lyöty kuultuaan, että minulla ehkä on syöpä, ehkä ei, vaikka minulla varmasti on ollut syöpä. Varmana tietona se ilmoitettiin. Yritimme kahden toimittajan älyttömällä sananväännöllä saada asiaan järkeä. Emme saaneet. En itkenyt.

Katon rajassa oli televisio, jota yritin loppuillan seurata, siinä paremmin onnistumatta. Sain kipupiikin parin tunnin välein ja jossain välissä nukahtamislääkkeen. Jarkko Nieminen pelasi sensaatiomaisesti tennistä Tukholman ATP-turnauksen loppuottelussa. Sunnuntaista ei jäänyt paljon mieleen. Paitsi se, että kipu palasi uudelleen ja uudelleen.

Yö oli omituinen. Painajaisia, heräilyä, nukahtelua. Hikoilua. Aineenvaihdunnassani ei ollut mitään järkeä. Jano, vettä.

Edellisen kerran olin ollut kaksi päivää ilman tupakkaa 1980-luvun puolivälissä. 

Maanantaina 29. lokakuuta minut siirrettiin luutuumoriosastolle. Siellä ei ollut pelkkiä syöpäsairaita. Vasemmalla puolellani makasi 11-vuotias poika, jolle rakennettiin uutta korvanlehteä synnynnäisen vaurion jälkeen, oikealla oli nelikymppinen yrittäjä, joka oli telonut nilkkansa rakennustyömaalla.

Äitini tuli käymään. Makasin käytävällä odottamassa, että sänkyni saataisiin huoneeseen. Äiti otti tuolin viereeni ja kysyi, miksi minun luuni murtuvat kaatuessani, kun isäni luut pysyvät ehjinä, vaikka hän kaatuu monta kertaa viikossa.

Olin päättänyt jossakin välissä kertoa äidille syöpäriskistä. Kysymys meni niin suoraan asiaan, että vaihtoehtoja ei ollut. Sanoin suoraan, että murtuma saattaa johtua luusyövästä, jota minun epäiltiin sairastavan. Äiti pysyi rauhallisena, katsoi alas ja huokasi syvään. Selvitin heti, että varmuutta ei ole.

Äiti viipyi tunnin. Vannotin olemaan huolestumatta liikaa. En minäkään ole huolissani, valehtelin.

Kirurgi kävi kierroksella ja kertoi uuden totuuden. Anestesialääkäri oli tehnyt liian innokkaasti johtopäätöksiä iästäni ja lonkan murtumisesta. Lisäksi vasemmassa lonkassani on ”ylimääräinen” luun kasvama, jota amatööri saattaa luulla kasvaimeksi. Kirurgi sanoi ottaneensa koepalan vain siksi, että leikkaus tehtiin muutenkin. Jos ylimääräinen kasvu olisi näkynyt muuten vain kuvassa, koepalaa ei olisi edes otettu.

Minulla ei ole syöpää?

Fysioterapeutin avulla nousin maanantaina varovasti seisomaan sängyn viereen. Lonkkaan sattui. Olin ollut makuullani lauantaista lähtien. Sovimme, että harjoittelu jatkuu. Kirurgi sanoi, että saisin harjoitella liikkumista sairaalassa torstaihin saakka. Silloin patologin lausunto koepalasta olisi valmis.

Vaimokin tuli kirjakassinsa kanssa. Vaimo, fysioterapeutti ja hoitajat saivat istutettua minut pyörätuoliin. Pääsin tupakalle. Edellisen kerran olin ollut kaksi peräkkäistä päivää ilman tupakkaa 1980-luvun puolivälissä kamalassa keuhkoputkentulehduksessa.

Ulkona panin matkapuhelimeni päälle. Viestitilassa oli soittopyyntöjä ja tekstiviestejä, kysyttiin vointia. Soittelin, lähettelin tekstiviestejä, mainitsin koepaloista, vakuutin paranevani, epäilin vakuuttelujani.

Kipupiikit jäivät, mutta kolmesti päivässä söin vahvan lastin särkylääkkeitä. Tällaista lääkemäärää en tavallisesti syö vuodessakaan.

Luin Orm Punaisen kannesta kanteen, ties kuinka monennen kerran elämässäni. Ensimmäisestä kerrasta lienee 25 vuotta. Luin myös iltapäivälehdet rivi riviltä. Yritin olla ajattelematta vakavia asioita, varsinkaan syöpää. Minulla oli vakava epäilys, että en sairastakaan syöpää. Ja toisaalta olin aika varma sairaudestani. Jos ajattelin liikaa, kuolemanpelko iski uudelleen.

Minä olen ihminen, joka pelkää kaikkea: pelko on elämän liikuttava voima. Jos minut herättää koskettamalla, saatan tarrata herättäjän kurkkuun. Mutta todellinen kuolemanpelko on aivan oma juttunsa.

 

Varhain tiistaiaamuna, 30. lokakuuta, psykiatri kävi taas. Hän kysyi, olenko ollut jatkotutkimuksissa. Kun vastasin kieltävästi, hän vakuutti, että liikaa ei enää kannata huolehtia: jos syöpäriski olisi suuri, en makaisi sängyllä tai harjoittelisi kyynärsauvojen kanssa vaan olisin tutkittavana milli milliltä ja luu luulta jonkin ihmeellisen koneen sisällä.

Vaimo kävi ja lapsetkin tiistaina. Istuimme kahvilassa ja lapset kertoivat päivän tapahtumista koulussa. Poikani oli tyytyväinen matematiikan kokeeseen. Minä en halua kuolla. En millään. Minä haluan olla näiden kanssa. Haluan nähdä, miten lapseni kasvavat.

Olin tilannut vaimoltani Hector Macdonaldin kirjan, vasta suomennetun Pelin hinnan. Jännäri tekee hyvää ja pienentää liian ajattelun riskiä.

Kirurgi vaikutti kierroksellaan huolettomalta. Hän oli täysin selvillä siitä, että minulla ei ole syöpää. Asia aukesi itselleni hitaasti. Pidin jo syövän olemattomuutta todennäköisenä vaihtoehtona.

Veli soitti ja kertoi juristin olevan lomalla. Millainen kiire testamentilla on? Sanoin, että jäädytetään suunnitelma toistaiseksi. Jos patologilla olisi torstaina huonoja uutisia, panisimme suunnitelman uudelleen täytäntöön.

Pelko ja kauhu löytymisestä on sama ja yhteinen. NHL-tähti kauhistuu syöpäänsä samalla tavalla.

Aamiaisen aikaan 31. lokakuuta psykiatri kävi taas. Hän oli aivan varma siitä, että minulla ei ole syöpää. Helvetti, aloin itsekin uskoa terveyteeni. Lauantaina anestesialääkäri oli sanonut, että sairastan syöpää. Silloin ainoa varsinainen kysymys oli, kuinka paljon syöpä on levinnyt. Neljä päivää myöhemmin syöpä oli parantunut.

Keskiviikkona kirurgi näytti röntgenkuvat. Tuossa on murtuma ja tuossa kolme pulttia. Ja sitten: pulttaamisen jälkeen lonkkani näyttävät samalta kuin ennenkin. Näen, mikä hämäsi anestesialääkärin: vasen ja oikea lonkka eivät ole samanlaisia. Vasemmalla on enemmän tavaraa, ylimääräistä luuta, jonka anestesialääkäri siltä istumalta tulkitsi syöväksi.

Minulla ei ole syöpää. Mitä nyt? Soitin äidille ja sanoin olevani terve. Vaimo kävi ja yhdessä olimme varmoja siitä, että syöpää ei ole. Soitin myös veljelle ja ystävälle.

Keskiviikkoiltana en saanut luettua enkä nukuttua. Mitä minulle on käynyt? Olin kokemusta rikkaampi, olin sairastanut neljän päivän syövän. Oliko minulla ollut hyvä tuuri? Olin onnellinen, tuuria tai ei. Minulla on vain herkästi murtuvat luut. Syy saattaa olla synnynnäinen, syy saattaa olla kasvuiässä alkanut runsas tupakointi, liiallinen alkoholin käyttö, kortisonilla hoidetut allergiat, elämäntavat, kaikki yhdessä. Mutta se ei ole syöpä, kun luut murtuvat.

Ajattelin ystäviäni. Kuusikymppistä yrittäjärouvaa, joka löysi viime keväänä kainalostaan kyhmyn ja on nyt hoidoista niin voipunut, että liikkuu pyörätuolilla silloin, kun sairaalasta pääsee. Nelikymppistä ylempää toimihenkilöä, sinkkua, joka meni kesällä puolivahingossa mammografiaan, ja jonka ärhäkkää rintasyöpää pysäytetään nyt säteillä ja solumyrkyllä.

Pelko ja kauhu löytymisestä on sama ja yhteinen. NHL-tähti kauhistuu syöpäänsä samalla tavalla kuin minä kauhistuin omaani pari päivää sitten. Minä tosin kauhistuin turhaan, mutta ei se minun syyni ole. Syyllinen oli anestesialääkäri.

 

Minulla oli yöllä huono omatunto. Olin elänyt hetken sen pelon ja kauhun kanssa, jonka kanssa oikeasti syöpään sairastuvat elävät aamusta iltaan ja unissaan. Monella meistä on syynsä pelätä syöpää. Kenellä elämäntavat, kenellä geenit, jollakin molemmat. Sairastumista ei kuitenkaan voi verrata pelkoon. Sairastuminen on paljon pahempaa. Paraneminen tuntuikin älyttömältä, mahdottomalta.

Miten minulle käy ensi kerralla? Mitä vastaan, kun lääkäri kertoo minun sairastavan syöpää? Älä valehtele, kusipää, minä tunnen nuo jutut?

Entä myöhemmin? Näenkö painajaisia syöpätuomiosta, kuten lukion matematiikan kokeista? Tai jos joskus sairastan syöpää, luulenko, että kaikki paranee, kun uudet koepalat otetaan?

Yhden aikaan torstaina, 1. marraskuuta, kirurgi tuli kertomaan patologin tutkimuksista. Olin virallisesti terve.

Soitin vaimolle. Kolmelta olin siviilivaatteissa, taksissa matkalla kotiin, terveenä. Lonkka oli murtunut ja kipeä, mutta se luutuu ja kipukin häviää.

Kirjoitettu muistiin lauantaina 3. marraskuuta 2001, viikko syövän löytymisen ja kolme päivää sen paranemisen jälkeen.

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 51–52 /2001.