”Ne kuuliaisesti rahtasivat kalalaatikoitani Helsinkiin” – Pentti Linkola muistelee linja-autoja

SK:n arkistoista: Siihen aikaan kulki linja-auto kaikkialla missä vain tien leveys salli.
Kotimaa 6.7.2014 09:00
© Saku Soukka

Kun ikää karttuu, yllättävän nopeasti ja paljon, ihmiselle nykyhetki menettää merkitystään. Etusijoille nousevat tulevaisuus, huoli siitä minkälaisen maailman hän jättää perinnökseen, ja menneisyys, joka monilla objektiivisilla mittareilla mitattuna oli niin suunnattoman paljon parempi. Hänestä tulee muistelija, jotta joltakin suunnalta saisi valoa elämäänsä.

Nyt haluan muistella linja-autoja, jotka ovat niin kovin paljon merkinneet elämässäni. Ja minulla on se vanhusten yleinen harhaluulo, että heidän muistelonsa ilahduttavat muitakin ihmisiä. Mutta saadakseni hiukan pitempää historiallista perspektiiviä aloitan ensin toisenkäden jutuilla.

Ojalan veljekset Sulo ja Väinö olivat aloittaneet linjaliikenteen Valkeakosken kauppalassa 1920-luvulla ja rohkaistuivat ennen talvisotaa kilpailemaan tavanomaisen Vanajaveden laivaliikenteen kanssa Hämeenlinnan liikenteestä.

Niiltä vuosilta äitini kertoi, kuinka Hattulan Valteella tienhaarassa viittilöi matkustaja, joka ei noussutkaan autoon, vaan saapas astinlaudalla aloitti vimmatun haukkumisen, luvattu paketti ei ollut tullut aamuvuorolla eikä nytkään, ja seurasi varttitunnin kestävä luettelo liikennöitsijän muista konnuuksista. Kuljettaja kuunteli ääneti, ja kun ripitys lopulta tuntui päättyneen, veti kahvasta paljeoven kiinni, käynnisti ja tuumaili hiljakseen: ”Olipas se Laurilan isäntä tännään huanolla tuulella.”

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Ojaloiden liikennöinti lähti kaluston puolesta käyntiin kohtuullisesti. Mutta kun Pälkäneen Sappeessa, joka sekin on minulle kovin tuttu kylä, Ylisen veljekset samoihin aikoihin hankkivat linja-auton ja rupesivat ajamaan Tampereelle, auto ei ottanut totellakseen. Vanhat ovat minulle muistelleet, että kun se ties kuinka monennen kerran taas piiputti Sappeen ja Tampereen puolivälissä, veljekset lyyhistyivät maantien pientarelle ja itkivät vuolaasti huonoa onneaan.

Ehkä jotakuta kiinnostaa ”miten sitten kävi”, epilogi. Yliset ajoivat sittemmin jo monella autolla Pälkäneen, Sahalahden ja Tampereen linjoja ja jakoivat firman kahtia, toisen puoliskon jo setä-Yliselle; jokin raitakin vihreässä bussissa oli vähän erilainen.

Nyt on linjoista jo osa kyläteitä kiertävistä lakannut, kannattavimmat on Tampereen iso Paunu ostanut. Mutta Ojala on esimerkki mallikelpoisesta sukuyhtiöstä, se on tälläkin hetkellä vankasti Ojalan poikien käsissä, eikä sukupolvikaan ole 80 vuodessa kuin kerran vaihtunut.

 

Sivuutan tässä puukaasuvuodet, joita on yllin kyllin muisteltu – kuinka matkustajat ylämäissä komennettiin miehissä ulos työntämään. Omakohtaiset muistot alkavat 1950-luvun alusta.

Tuolla vuosikymmenellä asuin monet syksyt Ahvenanmaalla Signilskärin lintuasemalla ja matkustin elokuussa Maarianhaminasta linja-autolla Eckerön Storbyn satamaan. Auton kuljettaja Ragnar (muistan sukunimenkin Fällman, vaikka sitä ei koskaan käytetty), joka sai lisäarvoa siitä että oli lintuasemaa huoltavan merivartioaseman päällikön, kaikkien lintujentutkijain palvoman ja kunnioittaman Sandholmin lanko, oli palveluammatin harjoittaja henkeen ja vereen.

Autossa oli suuret tavararöykkiöt myös katolla ja isossa perävaunussa. Tila oli minullekin tarpeen, muistan että ennätykseni oli 17 matkatavarakollia, kokoonpantuja haukkahäkkejä, kanaverkkorullia asemalla tehtäviin häkkeihin, suurten Helgoland-linturysien nailonverkkorullia, jokusia kymmeniä eläviä houkutuskyyhkyjä, neljän kuukauden henkilökohtaiset tavarat.

Kolmenkymmenen kilometrin matka kesti kolmisen tuntia. Päästiin puoli kilometriä, Ragnar hyppäsi maantielle ja kipitti puolijuoksua kohti etäisyydessä peltoaukean takana siintävää punaista mökkiä, jonka mummun kellon hän oli käyttänyt kellosepällä kaupungissa. Puoli kilometriä eteenpäin, seuraavaan mökkiin kengät suutarilta, puoli kilometriä, suuri laatikkokasa kauppapuotiin… Minulla ei ollut kiirettä, merivartijat satamassa ja RV 170 tiesivät kyllä odottaa.

Mereltä Hämeeseen ja yleislakkoon. Sitäkin haluan vähän pohjustaa kuulopuheilla. Ojalan Sulo ja Väinö uskoivat suosiolla tulipunaisia lakkolaisia, mutta parin auton Tarrista, jolla oli Hauhon linjoja, tuli legenda. Hän oli jääräpää, ajoi itse ja lähti Valkeakoskelta Hauholle niin että polkupyörä, jonka lakkolaiset viimeisenä keinonaan heittivät eteen, lenteli kappaleina tanterelle.

Lakkolaiset sitten kostivat seuraavana päivänä, kokosivat autoon kaveriporukan ja maksoivat suurimmilla seteleillä. Muutaman setelin jälkeen Tarrilta loppuivat vaihtorahat ja pojat ajoivat herroiksi ilmaiskyydillä Hauholle ja takaisin. Mutta niin huonoiksi menivät välit, että Tarri baarissa Valkeakoskella piti taskuasetta takinliepeen alla.

Itselleni oli yleislakon loppu 20. maaliskuuta 1956 tärkeä. Minun oli jo kauan pitänyt päästä Hämeenlinnasta lintututkimusmailleni Sääksmäkeen, jossa minulla oli pieni pömpeli sateensuojaksi ja tolppakenkiä ja linturengasrullia varten. Pyörällähän sen 40 kilometriä yleensä ajoin, mutta silloin piti saada matkaan sekä sukset että lumikengät, makuupussi ja paljon muuta tavaraa ja linja-auto oli lumisohjokelillä välttämätön.

Olin heti ensimmäisessä Ojalan vuorossa, joka lähti Hämeenlinnasta kohti Valkeakoskea. Kuskiksi sattui Kangasahon Aarne, joka oli perin juurin tuttu, koska ajoi tavallisesti Mälkiäisisistä varhaisaamun työvuoroa ja yöpyi firman maksamaa vuokraa vastaan Eklundin rantamökissä, joka oli minunkin vakiotukikohtani.

Aarne ajoi pitkänokkaisella Sisulla pitkän seisokin jälkeen kuin orivarsa kevään ensi laitumella, hirmuista ylinopeutta – minkä voi nyt kertoa, kun Kangasaho viettää eläkepäiviään omakotitalon rauhassa Valkeakoskella ja rikos on vanhentunut.

 

1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla ajoin todella paljon linja-autoilla, kun olin inventoimassa tuolloin aivan unohduksiin jääneiden maakotkien ja muuttohaukkojen pesäpaikkoja Suomenselän Pohjanmaalla, Kainuussa ja Peräpohjolassa. Niiltä vuosilta on ainoa linja-autohistoria, jonka olen aikaisemmin kirjassani kertonut. Mutta se on minulle niin rakas muisto, etten malta olla sitä tässä toistamatta.

Piti siirtyä Kuhmon eteläisiltä saloilta Keski-Pohjanmaalle, Pyhännälle ja Piippolaan, ja minä tulin pyörällä illalla Nurmekseen ja oikaisin yöksi pikku piennarpyörtänölle keskelle suurta heinäpeltoa. En viitsinyt virittää telttaa, koska rävähtämättömällä poudalla ei tarvinnut pelätä hyttysiä eikä isompaa yökastettakaan. Vaikka oli jo heinäkuun alku, en koskaan ole kokenut niin huikaisevaa kiurujen laulua kuin heräillessäni makuupussissa sopivasti Iisalmen varhaiselle aamuvuorolle.

Auto kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat kullankeltaisena mattona.

Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta. Nukahdin onnelliseen uneen, ja heräsin vasta kun rahastajatyttö, sievä ja punaposkinen kuin unelma, ravisti olkapäästä: ”Herätkee, herätkee, ollaan Iisalamessa!”

Siihen aikaan kulki linja-auto kaikkialla missä vain tien leveys salli, ja polkupyörä-linja-auto-yhdistelmä (keväisin polkupyörä-suksi-lumikenkä-yhdistelmä) toimi loistavasti. Polkupyörä riippui pyöräkoukuissa auton perässä (joskus hirveässä kurapakkelissa), kunnes linja-autojen koreja pidennettiin lain sallimaan enimmäispituuteen ja pyöräkoukut ja muu tavara auton perässä kiellettiin. Ei hätää mitään, autoihin hankittiin pienet tikkaat, kuljettaja kiipesi oravana katolle ja otti ojennetun polkupyörän vastaan.

Ja sitten, niin, sitten: ei tullut mitään, räjähti henkilöautojen massiivinen hyökkäys ja bussilinjat oli pakko lopettaa toinen toisensa jälkeen.

Niin myöhään kuin 1990-luvulla satuin ajamaan Taivalkoskelta Kajaaniin lakkaavan linjan viimeisellä vuorolla. Vanhan polven matkustajat muistelivat aikaa, jolloin samaa vuoroa ajoi neljä autoa peräkkäin, kaikki niin täynnä, että vain yksi jalka sopi käytävälle ja vähän väliä joutui vaihtamaan jalkaa.

Tuossa ei sentään ole koko totuus. Linja-autoja kulkee edelleen, vaikkakin vain kaupunkien ja taajamien välillä. Mutta polkupyörää ei ole unohdettu, uudessa korimallissa on helmassa tilavat matkatavarakaapit, joihin pyörän saa kätevästi. Aikanaan perheen kanssa retkeiltäessä taiteiltiin kaappeihin neljäkin polkupyörää.

Nyt täytyy ylistää Suomea. Olen viimeisten 20 vuoden aikana tehnyt polkupyöräretkiä melkein kaikissa Euroopan maissa, ja vaikka ne ovat olleet pakomatkoja kauniimpiin maihin, niin muistot suomalaisesta linja-autosta ovat lämminneet entisestään. Itse asiassa en ymmärrä, miksi muissa Euroopan maissa koritehtaat tekevät linjureihin mitättömät matalat tavaratilat, joihin ei mahdu polkupyörä eikä paljon muutakaan.

 

Palaan 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Silloin kulki Römanin linja-auto Kuhmoisten kotini ja Sääksmäen kesätukikohtani väliä linjaa Jämsänkoski–Valkeakoski (aluksi kaksi edestakaista vuoroa kaikkina viikonpäivinä, sitten yksi vuoro, sitten yksi vuoro arkipäivinä – ja nyt pitkiin aikoihin ei ollenkaan). Niistä busseista oli paljon iloa ja hyötyä.

Yhtenä kesänä tulvahti Pälkäneen Ruokolan sydänmaalla hakkuuaukolle suunnaton vadelmasato. Poimin vattuja taukoamatta aamusta iltaan, samalla kun seurasin lähellä varttuneen kalasääskipoikueen lentoharjoituksia.

Paikalta oli pari kilometriä metsäpolkua myöten Röömannin reitin varteen. Kiikutin aamulla edellispäivän sadon, kaksi täyttä ämpäriä, autolle, ja sain vastineeksi vaimon tuomat kaksi tyhjää ämpäriä. Järjestelmä toimi kolmena tai neljänä päivänä siten, että vaimo Kuhmoisissa vaihtoi täydet ämpärit (joista vatut pian siirtyivät hillona 5 litran lasipurkkeihin) tyhjiin, ja kierrettyään kuljettajan istuimen alla ympäri Jämsänkoskea ja Valkeakoskea ne taas vaihtuivat täysiin Pälkäneellä.

Ajoin kerran ainoana matkustajana, pyörä tavan mukaan takakontissa, kotiin päin Kuhmoisiin. Kuljettaja oli kertomassa hiuksia nostattavaa juttua takavuosilta, kuinka hän rekka-autonkuljettajana rahdatessaan kylmäkonteissa kananmunia Suomesta etelä-Turkkiin oli joutunut oppimaan, ettei pitkillä vuoristotaipaleilla saanut pysähtyä lepo- eikä edes pissatauolle, rosvot iskivät heti. Hän oli suoralla tieosuudella kertomuksen innostamana minuun päin kääntyneenä, selkä ajosuuntaan, kun yht’äkkiä ankarasti pamahtaen eturengas räjähti.

Auto kieppui pahasti, mutta saihan ammattimies sen toppaamaan tien laitaan. Tapaus oli kuulemma niin harvinainen, että semmoinen oli uralla vain kerran aikaisemmin sattunut. Niinpä nytkin työkalukaappi oli käyttämättömänä ruostunut kiinni ja saatiin vasta monien konstien jälkeen auki tunkkivehkeineen, mutta tunkkihan painui sisään asfalttiin.

Minulla oli matkaa vain viitisentoista kilometriä kotipysäkille ja olisin aikaa sitten pyöräillyt kotimatkan, mutta eihän kaveria voinut jättää. Tapahtumapaikka oli, tietysti, kaikkein metsäisimmällä taipalella, lähimmät talot kilometrien päässä. Niin lähdimme kumpikin suuntaansa kävelemään ja etsimään tiepuolesta laudanpätkää tunkin alle.

Kauan kuljettiin enkä muista, kumpi sen lopulta löysi, mutta tunkki piti, pyörä saatiin ilmaan ja varapyörä tilalle ja jatkettiin apeasti toista tuntia myöhässä.

”Ja kerran sitten levisi sanoma kauhea”, niin kuin balladissa lauletaan. Levisi tieto, että Helsingissä oli Alko myymässä pilkkahintaan pois vanhat suuret puiset viinankuljetuslaatikkonsa. Selvä tapaus: ilmeistä pöllönpönttöainesta!

Ornitologikollega lähti matkaan ja toi isolla pakettiautolla jättikuorman laatikoita Hämeeseen. Minullekin siunaantui iso kasa, ja ryhdyin Tykölän kartanolla niitä työstämään. Loota sahalla keskeltä poikki, laudoista katot, lentoreikä kylkeen, ja kaksi pönttöä oli valmiina.

Tykölä sijaitsi aivan Röömannin reitillä, ja olin lähipysäkillä odottamassa aamuvuoroa, kahdeksan pöntöntörötintä maantiellä rivissä. Nehän eivät alkuunkaan mahtuneet polkupyörän lisäksi tavarasäilöön, vaan sijoitettiin jonoon käytävälle. Neljään ensimmäiseen paikkaan hyppyytin pöntön kerrallaan tiepuoleen vähän katveeseen, neljälle seuraavalle Luopioisiin ja Kuhmalahteen annoin kuljettajalle ohjeet: Holjan pajan taakse, sitten Hippeläisen kaupan takaseinälle, jne.

Kysyin tästä ylimääräisestä tehtävästä rahtimaksua, kuljettaja mietti kauan ja arveli että oiskohan markka.

Niin kuin jokainen lukija tietysti tietää, pöllönpöntön virittäminen ei ole läpihuutojuttu. On etsittävä sopiva metsikkö ja sopiva puu ja hinattava pönttö köydellä kuuteen tai kahdeksaan metriin. Ensimmäisenä päivänä sain ne neljä omaa pönttöä puuhun, Röömannin toiset neljä jäivät seuraavalle päivälle. Kaikki löytyivät neuvotuista piilopaikoista.

Vielä sattui sillä lailla, että eräänä kesänä olin elokuun viimeisellä pyöräreissulla Luopioisissa jatkamassa Tyrväntöön ja Sääksmäkeen, kun vastaan sattui pikkuautollaan kollega Saurolan Pertti, nykyajankin lehdenlukijalle satelliittikalasääskistään tuttu mestariornitologi. Hänellä oli niin houkuttelevia kohteita tiedossa ja kaverinpuutetta, että siirryin kyytiin, ja polkupyörä vietiin juuri äsken mainitun Holjan pajan taakse.

Reitti kulki kiertoteitä niin, että tulin aikanaan Pertin autolla kotiin, ja pyörä jäi Holjaan. Siiankalastus Päijänteestä oli aloitettava samassa ja kalat linja-autoon kirkolle vietävä lainapyörällä. Kerran osutin kirkonkylän käynnin Röömannin aikatauluun ja pyysin kuljettajaa, joka tietämäni mukaan kuului firman isännistöön, tuomaan pyörän Holjan pajalta Matkahuoltoon.

Paljon myöhemmin tapasin kuljettajan Kuhmoisissa ja kysyin maksua rahdista. ”Eihän siitä mitään, kun työ niin paljon ajatte meiän linjalla.” Olin, perhe mukaan lukien, sinä kesänä ajanut Röömannilla kaksi kertaa.

Ne olivat kesämuistoja. Mutta syksyt ja talvet 1960-luvun alusta viitisentoista vuotta kalastettiin emännän kanssa Päijänteestä, ja kalat vei Jyväskylään Jämsänkosken Liikenne, joka lähti kirkonkylältä kello 7. Ajoin kalalaatikon pyörällä jo vähän ennen seitsemää kirkonkylän lähireunaan – säästin kilometrin – jossa linja-auto yöpyi huoltoaseman hallissa.

Useimmiten kuljettajana oli Nieminen, joka vuodesta vuoteen peri rahtimaksua alle kaikkien taksojen, tasan markan: ”Se on minulla asevelihinta markka, ja pysyy, sanokoot muut mitä hyvänsä.” Mutta kerran huoltamo oli hiljainen, liukuovi kiinni ja auto hallissa. Odotin seitsemään, vähän ylikin, mutta sitten laskin kalalaatikon maahan hallin oven suuhun ja pyöräilin puolen kilometriä rivitalolle, jossa tiesin yhtiön vuokraavan pientä yksiötä yöksi kuskeille.

Tiesin oikean ovenkin ja kolistelin, ja Nieminenhän sieltä könysi unenpöpperöisenä ja tukka pörrössä. Vikkelästi kuin palomiehellä oli sotisopa päällä ja matka taittui hölkäten huoltoasemalle. Ja kalat lähtivät Jyväskylään A.K. Penttiselle tuskin puolta tuntia myöhässä.

”Lämpömittari osoitti 18 astetta varjossa, mikä ei ollenkaan kuulu tähän asiaan”, kirjoitti Uuden Suomen Ollikin kesken pakinansa. Tämäkään ei ollenkaan kuulu linja-autoasiaan, kun en pysty tässä jättämään A.K. Penttistä (kun kerran tuli puheeksi). A.K. oli kalakaupan veteraani, jo Viipurissa kalaliikkeen juoksupoikana aloittanut, ja hänellä oli likimain monopoli alalla Jyväskylässä.

Satuin kerran Jyväskylässä käydessäni seuraamaan, kun A.K. veti isosta elämää nähneestä lompakosta häkellyttävän paksun tukun ”violetinvärisiä”, kuten satasen seteleitä kutsuttiin, ja maksoi päivän palkan useammallekin mummulle, jotka myivät torin tiskeillä hänen kalojaan.

Meidän kaloistamme tili tuli parin lähetyksen päästä tavallisessa postissa pienessä kirjekuoressa, setelit ja lantit mustekynällä kirjoitetun tilityslaskelmalappusen välissä; koskaan ei yhtään kirjettä kadonnut. Mutta vähän päästä A.K. oli laskenut väärin, tehnyt desimaalivirheen – ja aina kauppiaan tappioksi. Kun piti olla 6:50, A.K. maksoi 65 mk. Merkattuani seuraavaan lähetyslistaan korjauksen tuli A.K.:n seuraavassa laskelmassa selitys ”on rapu aika ja kova kiire kumma kun näitä virheitä tulee aina sinulle”. Ja aina samanlainen nopeasti sutaistu piirros, äijä sikari suussa – kai omakuva.

Mutta kerran joulun alla tapahtui ihme. Pihapolkua paarusti – ei kukaan muu kuin A.K., kainalossa pahvilaatikko täynnä Fazerin neljänneskilon Taloussuklaalevyjä. Hän oli ajanut Jyväskylästä lähes sata kilometriä ja kuinka olikin löytänyt monihaaraisen kylätien päähän ja vielä, jo ikääntynyt ja paksu setä, kotipolkummekin metsän halki.

Viimeistään A.K.:sta lähtien olen pitänyt kauppiaista – niin kuin linja-autonkuljettajistakin. Ne kaksi ovat minulle hohdokkaimmat ammatit.

 

Olen katkerasti haikaillut moniaita maaseudun lakanneita vakiovuoroja. Mutta kuitenkin: iloa riitti kaupunkien välisistä pikavuoroistakin. Jo 30 vuotta sitten asemapaikkani muuttui ympäri vuoden Kuhmoisista Sääksmäkeen ja elämään tulivat Paunun pikalinjurit.

Muistin vielä sen ajan sotien jälkeen, kun niitä kutsuttiin nimellä Väinö Paunun Kootut Teokset. Mutta nyt ne olivat uljaita liikkuvia palatseja, moottorin äänikin vain hiljaista sirinää. Silti ne kuuliaisesti rahtasivat kalalaatikoitani Helsinkiin, se oli sitä aikaa, jolloin turskarynnäkkö oli hävittänyt rannikon kuhan ja Vanajan kuha oli pääkaupungissa kovaa valuuttaa.

Yhteen Paunun kuljettajista ystävystyin niiden minuuttien aikana, jotka kalalaatikon lykkääminen peräkonttiin ja pienen rahtimaksun vaihto kesti, niin paljon, että sain hänestä kaverin kalajäille ja muutenkin. Ehkä asiaan vähän vaikutti sekin, että hän oli silloisen erinomaisen ympäristöministerin täyskaima. Ahteen Matista tuli elämässäni tärkeä henkilö sen kautta, että vastavierailulla Matin mökillä Längelmävedellä sain elämäni edelleenkin ainoat pilkkiahvenet, 7 kappaletta. (Matti sai 70.)

Ikä verottaa ystäviä, Matti oli poissa elämästä liki parikymmentä vuotta, kunnes viime syksynä törmäsi ulos pakettiautosta Sodankylän Lokan kaupalla, jossa kertoi piipahtaneensa sukulaisiin. Maailman pienuutta saa tuolloin tällöin ihmetellä.

Mutta sillä kertaa olin matkustajana Paunulla, kun Helsinkiä lähestyttäessä alkoi autoradiossa hyytävän jännittävä jalkapallo-ottelu Italia–Suomi. Se taisi olla niitä Juhani Peltosen Elmo-ohjelmia. Vähät matkustajat alkoivat osoittaa levottomuuden merkkejä, ja kuljettaja napsautti äänen kovemmalle. Vaarallinen vasen laitahyökkääjä Makaroni teki kiduttavan taitavaa yhteistyötä keskushyökkääjä Pepperonin kanssa, kun taas luonnottoman etevä maalivahti Spagetti teki tyhjäksi suomalaisten parhaatkin yritykset.

Nauru autossa meni villiksi. Minua vieläkin vuosien jälkeen alkaa hillittömästi naurattaa, kun muistelen kuinka kuljettajan ja rahastajan hartiat vierekkäin hytkyivät hervottomasti. Kuljettaja onnistui jotenkin luotsaamaan auton Lasipalatsin pääteasemalle ja saamaan sanotuksi, kun ottelu jatkui, ja kun ryhdyimme vitkastellen hankkiutumaan ulos autosta, että autoon saa kyllä jäädä kuuntelemaan.

Nykyisin Paunu vie minut usein Helsinkiin tai Tampereelle, mutta kuljettajia on tiheillä vuoroilla niin paljon, että kaikki eivät ole edes hyvänpäiväntuttuja. Muutamien kuulutukset matkustajille ovat niin tyylikkäästi muotoiltuja, että epäilee niiden taustalla akateemista loppututkintoa.

Silti luulen, että voiton veivät eräällä reissullani Helsinki–Kotka pikavuoron kovin kirjallisesti sivistyneet kuljettajat. Kotkaa lähestyessä kuljettajan viereen käveli vanhanpuoleinen mummo kertomaan huolissaan, että häntä ollaan vastassa jollakin pikavuoropysäkillä, mutta hän ei muista millä. Kuljettaja rauhoitti, että ajetaan ihan hiljaa joka pysäkin kohdalla ja kun näkyy tuttu hahmo, ”sanotte, että seis maailma, tahdon ulos”.

Paluumatkalla toinen kuljettaja jossakin Östersundomin vaiheilla kertoi mikrofoniin, että ”niinhän tässä elämässä käy, että aikansa kun ajellaan niin aina sitä johonkin tullaan, ja meille on nyt käynyt niin, että me olemme tulossa Helsinkiin, ja edessä on pysäkit Mellunmäessä, Herttoniemessä… – ja pääteasemalla Helsingissä ollaan aikataulun mukaan – jossa myös pysytään! – kello 14.35.”

 

Sääksmäkeen muutettuani kalastin vielä muutamana vuotena 1980-luvun alussa vanhalta mökiltäni käsin Päijänteen siikoja elokuussa, kun Vanajan kuhat eivät vielä kunnolla liikkuneet. Sitä varten tarvitsin jäitä jääkellariin. Olin ollut niitä kiskomassa (lainahevosella, omaa hoiti naapuri Sääksmäessä) ja lähdin aamulla paluumatkalle. Pyöräilin Holmanportin tienhaaraan linja-autoa odottamaan.

Ei ilmaantunut, odotin melkein tunnin ja palelin, pakkasta oli reilusti yli kaksikymmentä. Tilanteessa oli pienen katastrofin aineksia, matkaa oli lähes sata kilometriä ja minulla oli kiire, verkkojen kokemisväli Vanajalla oli venymässä.

Ei auttanut muu kuin lopulta hypätä pyörän selkään. Parin kilometrin jälkeen Röömanni ajoi kovaa vauhtia ohitse. Heikoin toivein ryhdyin epätoivoisesti heiluttamaan toista kättä korkeassa kaaressa. Bussi pysähtyi kuin naulittuna, Röömannin kuljettajilla oli silmät selässäkin. Moottori oli kuulemma tallilla jäätynyt ja vaatinut pitkää sulattelua.

Tapaukseen liittyy kuitenkin vielä romanssi. Tyrvännön Monaalassa oli Häyryn vanhallaisännällä ja merkillisellä lumoavalla vanhalla taiteilijattarella romanssi. Taiteilija asui Huunan talon sivurakennuksessa vain kahden kilometrin päässä, mutta muutti sitten onnettomuudeksi Luopioisten Rautajärvelle 50 kilometrin päähän, hylättyyn työväentaloon. Röömanni sentään tuli avuksi, tiesin että Häyryn isäntä liikennöi usein Rautajärvelle.

Emmehän voineet aikataulua kiinni saada, oltiin yhä tunnin verran myöhässä, mutta lujaa ajettiin. Ihmettelen vieläkin, miten tulin niin tarkkaan tähystäneeksi Rautajärven työväentaloa muutaman kymmenen metrin päässä maantiestä, että näin puistopuiden lomasta kuinka ulko-oven ripa painui alas. Sillä sekunnilla salamannopea jarrutus, ja Häyryn isäntä saapasteli hitaasti autoon.

Muistan toisenkin linja-auton ilmiömäisen palveluvalppauden. Sääksmäestä lähetin joskus harvoin kalaa Lahteen, jossa Hämeen Kala maksoi maitimateesta paremmin kuin Helsinki ja Hämeenlinna. Valkeakoski–Lahti-linjaa ajoi silloin Jämsänkosken Liikenne. Yhtenä talviaamuna puhelin soi yllättäen kello 6. ”Täällä Valkeakoskelta Lahden auton kuljettaja (nimeä en muista), hyvää huomenta. Sitä vaan, että siellä on semmoinen pääkallokeli, että minä en pysty ajamaan niitä Laitikkalan mäkiä ja on pakko ajaa Harhalan kautta. Niin että jos teillä on tänä aamuna kalaa lähdössä, niin Uskilan pysäkille ei autoa tule.”

Tosiaan minulla sattui sinä aamuna olemaan laatikko valmiina Lahteen ja jouduin luistelemaan ylimääräiset kolme kilometriä uudelle reitille. Mutta sillä välillä ei ole mäkiä.

Tallisen Juhani, paras retkikumppanini, Inarinjärveltä, Martinselkosesta, Linnansaaresta…, oli samassa persoonassa maanviljelijä ja linja-autonkuljettaja, Ojalan kuskeja. Tämä juttu on Jussin kertomaa. Hän ajoi tavallisesti kotoa 20 kilometriä pikkuautolla Valkeakoskelle Tampereen aamuvuoroa ohjaamaan. Mutta nyt oli historiallinen talvi 1987, jonka tammi-maaliskuu alitti sotatalvien 1940–1942 keskilämpötilan (ja johon sitten vanha ilmasto komeasti päättyi). Yhtenä aamuna pakkasta oli 35 eikä auto startannut, oli käveltävä tienhaaraan odottamaan kollegaa Hämeenlinnan–Valkeakosken linjalla.

Auto tuli aikataulussa, mutta hyytävän kylmä oli autossakin. Vähän ennen Valkeakoskea oli keskellä maantietä lyyhällään kohmeinen varis, joka oli täpärästi selviytynyt yöpymäpuustaan ja yritti päästä lämpimiinsä. Huurtuvan tuulilasin läpi kuljettaja huomasi kohtalotoverin viime tingassa ja sai melkein ojan kautta väistetyksi.

Jussin mukaan käytiin lyhyt keskustelu matkustajan ja kuljettajan välillä. ”Eikö varis väistäny?”, ”Ei se väistäny.” Muuta ei koko matkalla puhuttu, huuletkin olivat kohmeessa. Ollapa vielä sellaisia talvia.

 

En olisi rehellinen, jos sivuuttaisin muistot, joissa linja-autoon liittyy muutakin kuin valoa.

Uudenvuoden 1960 aattona juhlittiin Helsingissä myöhään yöhön alkavaa luonnonsuojelun suurta vuosikymmentä. Niin silloin uskoimme, voi nuoruutta. Uudenvuodenpäivänä, varhain aamulla, lähdin Olavi Hildénin kanssa linja-autolla tämän omaisten huvilalle Lohjalle. Olavi oli henkiystäväni, meitä yhdisti vielä sekin, että molempien isät olivat (olleet) professoreita, korkeakoulujen rehtoreita ja vielä Kaarlo-nimisiä.

Olimme reippaita lupaavia nuorukaisia, 27-vuotiaita jo suurten lintukirjojen tekijöitä. Mutta minun kuntoni oli nyt jo lähtiessä notkahtanut, ja matkan puolivälissä, nyppyläisellä ja mutkaisella maantiellä, iski maatakaatava matkapahoinvointi, vaikka istuin etupenkillä.

Oksensin, vähin erin, yhä hirvittävämmissä kouristuksissa, kaikki ne ruskeat paperipussit täyteen, joita siihen aikaan linja-autoissa aina oli hattuhyllyllä. Muut matkustajat syvenevässä paniikissa vetäytyivät yhä kauemmas auton takaosaan ja olivat, Olavi mukaan luettuna, lopulta pakkautuneina takaseinää vasten, osaksi sylikkäin.

Viimein tultiin pysäkille, Olavi ryhdistäytyi ja hinasi minut ulos. Olin puolitajuton, menin makaamaan maantielle. Huvilalle oli muutama kilometri, minusta ei ollut mihinkään. Ainoa pelastus oli läheinen pikkuinen mökki, jossa asui Olaville tuttu vanha pariskunta. Olavi talutti minut vanhusten hoivaan ja lähti huvilalle lämmittämään uunia. Parin tunnin kuluttua hän tuli tiedustelemaan ja sai kuulla, että professori Hildén on jo vähän parempi.

Paljon myöhemmin oli suomalais-virolainen ornitologikongressi, neuvostovirolaiset olivat monen hylätyn anomuksen jälkeen päässeet Suomeen. Esinäytös järjestettiin illalla pienellä joukolla, pari tutuinta virolaista oli saatu mukaan, edellä jo mainitun Saurolan Pertin huvilalla Hauholla. Oli tilattu Lammilta sahtia. Nukuin kylmässä saunakamarissa täysissä vaatteissa. Yö toi tullessaan, unessa, ankaran ripulikohtauksen. Vaihtopöksyjä ei ollut.

Aamulla saapuivat kongressilaiset tilausbussilla Helsingistä, kiertelemään Hämeen lintupaikkoja. Minun oli sovitusti toimittava bussin matkaoppaana. Luopioisissa jouduin kiipeämään tolppakengillä korkealle oksattomaan petäjään ja esittelemään pesäkolosta poimimaani helmipöllöemoa alla tiiraavalle joukolle. Onneksi housut olivat jo kokeneet toukokuun tiimellyksen ja kymmenien pesäpuiden pihka-ja ja kuratahrat. Halusin uskoa, ja haluan vieläkin, että valtava ruskea läiskä takamuksessa meni samaan tiliin.

Pidän näitä muistoja henkilöhistoriassa merkittävinä. Olen aina ollut ikävä ja kireä ihminen, vieroksunut alkoholia. En tarvitse rentoutumista, yöuni riittää, ja haluan olla joka sekuntina terävä. Tässä olivat ainoat lankeemukseni, kaksi kappaletta. Molemmissa oli rooli linja-autolla.

 

Kirjoittaja on kalastaja, kirjailija ja ympäristöfilosofi.

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä numero 29/2010.