Nälkämaan sydämessä: Lapset jäätyivät hankeen Kainuussa

Apua tuli Amerikasta asti, kun lehdistö kirjoitti Kainuun nälkätalvesta 1902–1903.

historia
Teksti
Olavi Hankimo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mökille mennessäni näin pienen pään pilkistävän lumihangessa. Siinä oli pienen tytön ruumis, 7-vuotisen, kylmänä ja tönkkönä hän oli näiltä ilmoilta erinnyt, kykenemättä kenellekään kertomaan kärsimyksistään ja ketään rakkaista omaisistaan näkemättä kuolinhetkellään. Hellävaroin otin hengettömän ruumiin maasta, nostin sen kelkkaan ja työnsin tytön kotiinsa. Mutta voi mikä näky olikaan silmäini edessä!

Pöydällä näin pienen kannikan petäjäistä ja jyrsityn luun. Toisessa vuoteessa oli äidin hengetön ruumis pitäen sylissään ja rintaansa vasten painaen nuorimman lapsensa, puolen kolmatta vuotisen pienen tytön ruumista; toisessa vuoteessa perheen isä sairaana ja avuttomana, enemmän kuolleena kuin elävänä, ja hänen vieressään pienen, nelivuotisen pojan hengetön ruumis. Voih, sitä näkyä! Tässä seison ”kuolemanlaaksossa”, olin kokoonluhistuneena. Sydämmeni oli raskas ja, kuten minusta tuntui, pakahtumaisillaan ja kyyneleeni olivat kasvoilleni jähmettyä… (Ote Kajaanissa toimineen suomalaisen papin kirjeestä, Christian Herald 4.2.1903)

 

Kesäkuun viimeisenä sunnuntaina vuonna 1902 Kainuussa satoi lumiräntää. Säiden jumalat olivat ankaralla mielellä, kevät oli tullut myöhään, sade ei lakannut eikä maa kyennyt vettä enää imemään. Tulvavesien lätäköittämät pelto- ja niittymaat olivat lohduton, harmaa tilkkutäkki. Ja kurjana jatkui myös kesä. Järvien rannat alkoivat jäätyä heinäkuussa, vilja lakastui eikä heinää saatu korjattua. Ruista ei Puolangalla leikattu lainkaan, ohrasatoa otettiin talteen vain muutamalla pellolla.

Nälkätalvi uhkasi tervamaita. Jo marraskuussa kuolema lähti koluamaan salomaan tupia.