Näin suomalainen oikeisto tuomitsi Margaret Thatcherin

Kotimaa 10.4.2013 13:10

Margaret Thatcherin omana aikana tuskin kukaan sanoi Suomessa mitään hyvää hänen talouslinjastaan, poliittisista opeistaan tai henkilöstään, vaikka reseptit olivat hyvin samanlaisia kuin oikeistoälyköt nykyään suosittelevat. Thatcherismia ei analysoitu – se vain tuomittiin, kirjoittaa yliopistonlehtori Vesa Vares.

Lue kirjoitus alta ja osallistu keskusteluun.


Viime vuosikymmenenä on totuttu kuulemaan Suomessakin oikealta hyvin markkinahenkisiä puheenvuoroja. Niissä on korostettu talouden vapautta ja säätelyn purkamista. Erityisen raflaavasti tässä ovat profiloituneet kokoomuksen nuoriso- ja opiskelijajärjestöt.

Mediakin on ollut viime aikoina enemmän kiinnostunut oikealta kuin vasemmalta nousevista älyköistä: Björn Wahlroos, Matti Apunen, Paul Lillrank, Risto E. J. Penttilä...

Markkinahenkisyys on liitetty usein juuri kuolleen Margaret Thatcherin nimeen. Hän on niitä harvoja 1900-luvun pääministereitä, jonka linjaa kuvaamaan on nimeen liitetty yleisessä kielenkäytössä ”ismi”.

Thatcher oli 1900-luvun Britannian pitkäaikaisin pääministeri (1979-90), joka uudisti brittiläistä yhteiskuntaa varsin kovaotteisella hevoskuurilla säästöin ja leikkauksin ja purkamalla talouden säännöstelyä.

Kansainvälisessä politiikassa hän nosti merkittävästi Britannian roolia 1980-luvun kylmän sodan Yhdysvaltojen tärkeimpänä liittolaisena. Myös Britannian omalta osalta hän näyttäytyi suurvaltauskottavuuden palauttajana, kun Britannia voitti hänen johdollaan vuonna 1982 Falklandin sodan.

Pääministerikauden päättymisestä on jo yli 20 vuotta, mutta hänen kuolemansa on ryöpsäyttänyt maailmalla taas tarpeen punnita hänen perintöään (kuten teki pari vuotta sitten hänestä tehty elokuvakin).

”Tärkeää on torjua Reaganin ja Thatcherin oppien tulo Kokoomukseen”

Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin omana aikana tuskin kukaan sanoi Suomessa mitään hyvää heidän talouslinjastaan, poliittisista opeistaan tai henkilöistään, vaikka reseptit olivat hyvin samanlaisia kuin oikeistoälyköt nykyään suosittelevat. Päinvastoin.

Tämä ei koskenut vain Thatcherin ”luontaisia vihollisia” eli sosialisteja. Seuraavat lainaukset eivät ole peräisin vasemmistosta, vaan Kokoomuksen Nuorten Liiton johdon julkisista kannanotoista 1980-luvun alusta:

”Tärkeää on torjua Reaganin ja Thatcherin oppien tulo Kokoomukseen. USA:n ja Englannin taloudelliset vaikeudet ovat riittävän pelottavia esimerkkejä sellaisesta politiikasta, joka on sokerikuorrutettu ’yksilökeskeisyydellä’ ja ’vapaudella’, mutta on sisällöltään julmaa ja epäsosiaalista.”

”Liennytyshenkisen ulkopolitiikan lisäksi Kokoomuksen tulee edelleenkin tehdä sisäpolitiikassa selvä ero läntisten konservatiivi- ja oikeistopuolueiden linjaan. Nykykokoomuksen periaatteet ovat ja niiden tulee olla omalta kansalliselta pohjalta luotuja. Ne eivät ole yhdenmukaisia Straussin ja Thatcherin politiikan kanssa.”

Samaan aikaan KNL:n liittohallitus totesi, että ensimmäisenä painopistealueena oli suhteiden kehittäminen sosialistisiin maihin ja niiden puolueisiin, etenkin Neuvostoliittoon. Korostettiin, että kokoomuskin kykenisi edistämään idän ja lännen välistä vuoropuhelua pitämällä yhteyttä yli ideologisen rajan.

Thatcher ja Reagan: ”kuoleman suudelma”

Suomessa oli oikeallakin henkenä, että lännen uusia näkyvimpiä poliitikkoja ja heidän oppejaan piti aktiivisesti vastustaa; jos tuli millään tavalla liitetyksi heihin, ulko- tai talouspolitiikassa, kyse oli poliittisen uran kannalta kuoleman suudelma. Kolme inhokkilistan kärkinimeä olivat Ronald Reagan, Margaret Thatcher ja Franz Josef Strauss, joka oli saksalaisen CSU-puolueen johtaja.

Kokoomuksen Nuorten Liitto linjasi, että puolueen piti omassa läntisessä kattojärjestössäänkin, konservatiivisten ja kristillisdemokraattisten puolueiden yhteistyöjärjestössä EDU:ssa, vastustaa thatcherismia: yhteistyöhön EDU:ssa oli osallistuttava juuri siksi, että se ”tarjoaa foorumin suomalaisen kansainvälispoliittisen vaihtoehdon kilpailukykyisyyden osoittamiseen suhteessa Thatcherin ja Straussin kovaan voimapolitiikkaan”.

Lisäksi KNL vastusti esimerkiksi amerikkalaisten mukaantuloa: Yhdysvalloissa poliittinen rakenne oli erilainen, ja olisi tuskin järkevää asettua USA:n mielipiteen edustajaksi Euroopassa. ”Maailmanlaajuisen taantumusallianssin muodostaminen aiheuttaa myös pian ongelmia: mistä löytyy uusia jäseniä ja millaisia”, todisteltiin brittiläisille, saksalaisille ja norjalaisille aateveljille.

Kokoomuksen Nuorten Liitto olikin läpi 1980-luvun jatkuvasti toisinajattelija eurooppalaisten veljespuolueiden nuoroikeistolaisessa yhteistyöjärjestössä. Tuhatkunnalle kävi vielä huonommin: se erotettiin lopulta omasta vastaavasta läntisestä kattojärjestöstään, kun se oli vastustanut Puolan Solidaarisuuden nuorisojärjestön hyväksymistä jäsenjärjestöksi.

Thatcherin ”uho” ja vastustajien tuoma ”optimismi”

Thatcherista tai Reaganista ei suomalaisessa 1980-luvun oikeiston valtavirrassa löydetty mitään hyvää.

Kun Reagan joutui murhayrityksen kohteeksi, KNL:n oman lehden kommentit olivat hyvin pilkallisia.

Falklandin sodan aikana kritisoitiin Thatcherin ”kansainvälistä uhoa”, mutta katsottiin, ettei edes se pelastaisi konservatiiveja enää vaalivoittoon. Vaalivoittoa ei itse asiassa edes toivottu omalle veljespuolueelle, vaan puolueelle, jonka veljespuolue oli kotimaassa paha vastustaja ja edusti vasemmistoa.

Lehdessä olleen artikkelin mukaan nimittäin ”pienen pilkahduksen optimismia” Englannin kehityksen kannalta tarjosi se, että uusi sosiaalidemokraattinen puolue voisi voittaa seuraavat vaalit.

KNL:n omaa, Ben Zyskowiczin johtamaa oikeisto-oppositiota yritettiin jatkuvasti tulkita reaganismin ja thatcherismin edustajaksi, vaikka oppositio oli alkuvaiheessa noussut esille pääargumenttinaan sosiaalipolitiikan lisääminen.

Vaikka KNL:n ennustukset osoittautuivat huonoiksi ennustuksiksi, ne olivat vilpittömiä ja rationaalisesti perusteltuja. Niitä ei tule tarkastella vain myöhemmän kehityksen valossa, sillä niissä torjuttiin täysin vakaumuksellisesti thatcheriläinen neoliberalismi ja reaganilainen antikommunistinen ulkopolitiikka.

Thatcheristinen yksilökeskeisyys ja thatcherilainen politiikan tyyli yksinkertaisesti koettiin vieraiksi maassa, joka oli tottunut yhteisökeskeisiin ratkaisuihin – luterilaisuudesta sosiaalivaltioon asti.

Lisäksi vasemmistolaisuuteen taipuvainen älymystö sitoi jo varhaisessa vaiheessa itsensä emotionaaliseen vastenmielisyyteen Thatcheria ja Reagania kohtaan, eikä ole aivan turhaan sanottu, että Suomeen yleensä mahtuu vain yksi totuus kerrallaan – ainakin suomalaiseen älymystöön.

Erityisesti kokoomuksen osalta on myös muistettava puolueen 1980-luvulla kokema erikoispaine: miten päästä pois ikuiselta tuntuvasta oppositiosta? Puolue ei suinkaan ollut lähes pysyvä hallituspuolue kuten nykyään, vaan jatkuvasti ulkopoliittisesti epäilyksenalainen.

Thatcherismia ei analysoitu vaan tuomittiin

Silti ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että kun toisaalla puhuttiin reaalipolitiikasta, puolueettomuudesta ja lääkärin roolista ja tukahdutettiin kaikki kritiikki itää kohtaan, niin lännen suuntaan annettiin tunteiden velloa. Mikäli olisi toimittu täysin puolueettomuuden oppien mukaan, länsikritiikistä olisi loogisesti tullut pidättyä samassa määrin kuin Neuvostoliiton osalta.

On myös silmiinpistävää, että suomalaisessa oikeistossa ei esiintynyt 1980-1990-luvuilla juuri lainkaan merkkejä reagoimisesta älyllisesti, teorian ja ideologian tasolla, thatcheriläisen neoliberalismin haasteeseen, ei edes negatiivisesti.

Kenties torjuntarektio oli ollut niin itsestään selvää, joten thatcherismia ei analysoitu – se vain tuomittiin. Saati että olisi esiintynyt Wahlroosin, Apusen tai Lillrankin kaltaisiin oikeistolaisesti ajatteleviin älyköihin kohdistuvaa mediahuomiota.

Thatcherististen mallien ajattelutottumukset olivat niin erilaiset pohjoismaisiin verrattuna, että vielä 1990-luvullakin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa Margaret Thatcher oli käypä leimakirves. Thatcher oli suomalaisten valtaosalle vain jyrkkä, tunteeton oikeistolainen ja vielä yhtyneen Euroopan vastustaja.

Nuorsuomalaiset ja thatcherismin stigma

Kun Risto E.J. Penttilän nuorsuomalaiset nousivat esiin vuonna 1994, thatcherismin stigmaa iskettiin heidänkin talousmalleihinsa – huolimatta siitä, että hekin olivat pamflettikirjassaan Ultimatum isänmaalle asettaneet thatcherismin häpeäpaaluun.

Kirjan mukaan Englanti oli taantunut jo pitkän aikaa, sitten Thatcher oli julistanut: ”’Let’s make Britain great again.’ Vaan eipä Thatcherkään onnistunut. Englannin aika ja raha ovat menneet entisen pääministerin jälkiä siivotessa.”

Pamflettikirjan mukaan Thatcher ja Reagan eivät olleet onnistuneet edes siinä, mitä väittivät tekevänsä: valtiollisen keskusjohtoisuuden vähentämisessä tai valtion bkt-osuuden laskemisessa.

Kokoomuksen virallinen puoluejohto ei koskaan revitellyt vastaavalla tavalla, mutta ei sekään ole halunnut samaistua thatcherismiin. 1980-luvulla tämä johtui etenkin idänsuhteista, 1990-2000-luvulla Englanti on puolestaan ollut Suomen Eurooppa-henkisimmälle puolueelle EU-poliittisesti huonoa seuraa.

Eikä edes oikeistonaisille Thatcher ollut hyvä esikuva, koska oikeistonaiset olivat yleensä puolueessaan sosiaalivaltion kannattajia, eikä Thatcher vastannut millään tavalla skandinaavista tasa-arvoideaalia.

Thatcherin osalta päti Suomessakin se, että hänen oli jo rakenteellisista ja historiallisista syistä mahdotonta muodostua suosituksi hahmoksi – edes oikeistossa. Mutta tuskinpa hän sellaisesta olisi ollut huolissaankaan. Pohjoismaiset oikeistolaiset tuskin olivat hänen mielestään oikeita konservatiiveja.

Kirjoittaja on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa ja Turun, Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen dosentti.