Näin perussuomalaiset sanelivat Suomelle uuden pakolaispolitiikan – kahdessa tunnissa paperi oli valmis

Keskusta ja kokoomus nielivät tiukennukset, koska Suomesta haluttiin antaa tyly kuva.

Sipilä I
Teksti
Jari Lindholm
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Hänet siepattiin illan pimetessä.

Miehiä oli viisi – talebaneja ja kylänvanhimpia. He pakottivat 20-vuotiaan Sabooryn pakettiautoon ja ajeluttivat häntä kaksi tuntia pitkin nukkuvaa Itä-Afganistania.

Lopulta mutkaisen tien päässä häämötti kylä, jossa Saboory raahattiin autioon taloon.

”Mehän varoitimme”, yksi sieppaajista sanoi. ”Mutta sinä et kuunnellut.”

Saboory oli pitänyt kotikylässään pientä kielikoulua, jossa oli opettanut halukkaille englantia. Vanhoillisten päälliköiden mielestä hän oli tyrkyttänyt länsimaista hapatusta viattomille nuorille.

Muutamaa kuukautta aiemmin hänet oli hakattu henkitoreisiin ja luokkahuoneen kalusteet oli pirstottu. Kun hän oli toivuttuaan palannut opettamaan, oven ulkopuolelle oli öisin alkanut ilmestyä uhkauskirjeitä: ”Jos jatkat, tapamme sinut.”

”Olisit uskonut hyvällä”, sieppaaja sanoi. ”Huomenna katkaisemme kielesi.”

Kun miehet jättivät Sabooryn yksin lukittuun huoneeseen, hän ahtautui ulos käymälän reiästä ja pakeni kotiin ulostetta valuen.

Seuraavana päivänä, 22. heinäkuuta 2015, poikansa täpärästä pelastumisesta järkyttyneet vanhemmat myivät irtaimen omaisuutensa ja maksoivat salakuljettajalle 14 000 dollaria, jotta tämä järjestäisi Sabooryn pois Afganistanista.

Salakuljettaja sanoi tietävänsä Pohjois-Euroopassa pojalle juuri sopivan paikan.

 

Suomessa heinäkuu oli surkea. Tihkusade kiusasi lomailijoita. Järvivedet olivat niin kylmiä, että uimakouluissa kävi oppilaskato.

Uutisissa vuorottelivat Kreikka ja yhteiskuntasopimus, talouskriisi ja Suomen tila.

Kaukana Välimerellä pakenivat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit kohti vauraan Euroopan rajoja, mutta Suomessa ei kriisiä juuri ollut noteerattu.

”Suomi ottaa EU:n kautta 792 turvapaikanhakijaa”, otsikoi Helsingin Sanomat tiistaina 21. heinäkuuta.

Maahanmuuttovirasto oli varoittanut jo kesäkuussa, että turvapaikanhakijoiden määrä saattaisi nousta vuoden loppuun mennessä jopa 8 000:een. Lomista huolimatta virastossa ja ministeriöissä tarkkailtiin tilannetta. Ruotsissa turvapaikanhakijoiden määrä oli kasvussa, ja se huoletti asioista perillä olevia.

”Kun vastaanottokapasiteetti Ruotsissa alkoi täyttyä, ajattelin että virta purkautuu Suomen puolelle”, muistelee eräs virkamies.

”Silloin hälytyskelloni rupesivat soimaan.”

 

Hammasharja, t-paita, ylimääräiset farkut. Toinen kenkäpari siltä varalta, että jalassa olevat hajoavat.

Sabooryn reppu oli kevyt, kun hän matkusti salakuljettajan autossa halki tulikuuman Pakistanin. Pakkausohjeet olivat olleet tiukat: otat vain välttämättömän, iso kassi hidastaa etenemistä.

Khyber, Peshawar, Quetta. Aavikkomaisema valui ohi kuin kangastus.

Iranin rajan Saboory ylitti auton takakontissa henkeä haukkoen.

Kun hän lopulta pääsi ulos, maailma näytti vieraalta. Mikä tuo iso kaupunki oli? Onko tämä Teheran? Iranilainen salakuljettaja oli vaitonainen. Parempi ettet tiedä. Jos jäät kiinni, paljastat kaiken poliisille.

Kaksi päivää myöhemmin, 3. elokuuta saavuttiin vuorille. Salakuljettaja pysäytti auton. Kävelet tuon kukkulan yli. Toisella puolella on Turkki. Älä satuta itseäsi.

Pimeys oli läpitunkematon. Saboory heitti repun selkäänsä ja alkoi kiivetä.

 

Helsingissä lomalta palaavia virkamiehiä odotti hätkähdyttävä luku: 1 479.

Maahanmuuttoviraston viesti oli tyly. Suomeen oli heinäkuussa saapunut kaksi kertaa enemmän turvapaikanhakijoita kuin kesäkuussa ja yli viisi kertaa enemmän kuin edellisvuonna samaan aikaan.

Ulkona paistoi vihdoin aurinko, mutta neuvotteluhuoneissa tunnelma oli painostava.

Sisäministeriössä Erottajankatu 2:ssa kansliapäällikkö Päivi Nergin pöydälle alkoi tipahdella huolestuttavia viestejä. Oulun ja Helsingin poliisilaitokset kertoivat kasvavasta tungoksesta. VR raportoi liputtomina harhailevista maahantulijoista ja halusi tietää, miten varmistetaan junien turvallisuus.

Samanlaisia hätäsanomia lähettivät Pakolaisapu ja Suomen Punainen Risti: tulijoita on paljon, virta kasvaa, resurssit eivät riitä.

Majapaikoista oli huutava pula. Kun vastaanottokeskuksia yritettiin perustaa, alkoi vastustus: Salossa, Forssassa, Kirkkonummella.

Kiristyvä tilanne näytti jäytävän myös keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten välejä, kun europarlamentaarikko Jussi Halla-aho (ps) piikitteli Facebookissa:

”Suomeen odotetaan tänä vuonna 15 000 iphone-miestä. Hallituksen linja näyttää olevan se, että tärkeimpiin lähtömaihin, Somaliaan ja Irakiin, ei palauteta ketään.”

 

Kumiveneessä oli tilaa kymmenelle. Matkustajia oli neljäkymmentä.

Vene oli juuri lähdössä turkkilaiselta rannalta kohti horisontissa häämöttävää kreikkalaista saarta, kun salakuljettaja työnsi Sabooryn kyytiin.

Perämoottori kiskaistiin käyntiin. Salakuljettaja tuuppasi yhden pakolaisista kuljettajaksi ja hyppäsi itse rannalle.

Kaksi loputonta tuntia uimataidoton Saboory katseli pelosta jäykkänä, kuinka öisen meren mainingit piirittivät kiikkerää alusta ja paniikki hiipi matkustajien kasvoille.

Aamun sarastaessa vene karahti hiekkaan. Kuljettaja sammutti moottorin, ja uupunut ihmislasti kahlasi maihin.

Saboory kaivoi kännykän repusta ja näpytteli kotinumeron. Afganistanissa vastasi tuttu naisääni.

”Äiti, olen Euroopassa.”

Seuraavat kaksi viikkoa lipuivat ohi kuin sekava uni. Asfaltti taittui, junat kolisivat, väsymys painoi.

Hampuri, Kööpenhamina, Tukholma. Kiskot veivät kohti pohjoista.

Viimeinen junamatka kesti 15 tuntia. Joka kerran, kun konduktööri tuli tarkastamaan lippuja, Saboory piiloutui vessaan.

Sunnuntaiaamuna 23. elokuuta hän astui Torniossa Suomen rajan yli.

 

Asiat karkaavat käsistä.

Se oli syyskuun sekasortoisina alkupäivinä Suomen virkamieskunnan ja poliittisten päättäjien yhteinen näkemys – ”tilannekuva”, kuten hallituksen rakastama fraasi kuuluu.

Vastaanottokeskukset olivat täynnä. Turvapaikanhakijoita nukkui ulkona, istuksi puistoissa, harhaili etsimässä poliisilaitosta. Yksin tulleet lapset itkivät ikäväänsä, vapaaehtoiset auttoivat minkä pystyivät. Onneksi kesä venyi ja lämpö helli maata.

Helsingin Erottajalla ahtaassa neuvotteluhuoneessa istui sisäministeri Petteri Orpon aloitteesta koottu uusi elin, kriisijohtamisryhmä.

Kiire oli niin kova, ettei ryhmää koskaan virallisesti perustettu eikä sen toiminnasta ole virallisia asiakirjoja. Mukana olivat Orpon ja eri ministeriöiden virkamiesten lisäksi poliisiylijohtaja, suojelupoliisin ja rajavartiolaitoksen päälliköt, Maahanmuuttoviraston ylijohtaja, sisäministeriön maahanmuutto-osaston ylijohtaja sekä Suomen Punaisen Ristin edustaja.

Kokouksissa läsnäolijat saivat luettavakseen keskusrikospoliisin tiedusteluosaston kokoaman vuorokausiraportin, jossa ”keskitetty tilannekuva” avattiin taulukoilla, käyrillä ja vastaanottokeskuksia koskevilla havainnoilla: ”Asukkaat huitovat toisiaan paistinpannuilla keittiössä.”

Kriisiryhmän ripeyttä kuvaa Suomen ensimmäisen järjestelykeskuksen perustaminen. Kansliapäällikkö Nerg soitti ryhmän kokouksesta Tornion kaupunginjohtajalle ja tiedusteli keskukselle tiloja. Kaupunginjohtaja lupasi viedä asian valtuustoon seuraavana maanantaina, 21. syyskuuta.

Äänestystä edeltävänä viikonloppuna poliisi rakensi kaupunginjohtajan luvalla keskuksen tilat entiseen yhteislyseon lukioon, vaikka päättäjien kanta ei ollut selvillä.

”Kaikki oli epävarmaa”, muistelee eräs mukana ollut virkamies. ”Meillä oli valmius aloittaa toiminta tiistaina klo 10, mutta ei päätöstä.”

Valtuusto hyväksyi keskuksen perustamisen lopulta äänin 29–14, tosin vasta kiivaan kolmetuntisen keskustelun jälkeen.

 

Viranomaisten laatiessa syyskuussa suunnitelmia tavalliset kansalaiset riensivät auttamaan.

Kuvat Turkin rannikolla hukkuneesta syyrialaispojasta järkyttivät suomalaisia. Kudottiin sukkia, leivottiin pullaa ja tarjottiin yösijaa. Helsinkiläisaktiivien ideoima tervetulotoivotus ”Suomi says welcome” levisi profiilikuvana Facebookissa. Pääministeri Juha Sipilä lupasi avata Kempeleen-kotinsa turvapaikanhakijoille.

Todellisuus ei kaikilta osin vastannut kuvitelmia.

Viranomaiset tiesivät jo syyskuun alussa, että syyrialaisten lapsiperheiden sijasta Tornion kautta saapui etupäässä nuoria irakilaismiehiä. Suomessa oli ennestään maan kokoon nähden suuri irakilaisyhteisö, lähes 7 000 ihmistä, mutta se ei yksin selittänyt ilmiötä. Ei myöskään Isis – valtaosa tulijoista oli Bagdadista, äärijärjestön ulottumattomista.

”Kaikilla oli sama viesti”, eräs virkamies sanoo. ”Saadaanhan me oleskelulupa viikossa? Saadaanhan me perhe tänne kahdessa viikossa? Saadaanhan me perustulo?”

Kun Maahanmuuttovirastolle ja sisäministeriölle selvisi, että muuttoliikkeen taustalla olivat ihmissalakuljettajien Facebookissa julkaisemat ruusuiset Suomi-mainokset, irakilaisia oli tullut jo yli 10 000, melkein yhtä paljon kuin Suomea 16 kertaa suurempaan Saksaan. Eikä virta näyttänyt laantuvan.

”Katselin ihmisten ylitsevuotavaa auttamishalua ja ajattelin, että mitähän tästä seuraa, kun käy ilmi että tulijoiden profiili onkin vähän toinen kuin mitä uskottiin”, muistelee eräs turvapaikanhakijoiden kanssa pitkään työskennellyt virkamies.

”Luulen, että asenneilmapiiri voisi nyt olla toinen, jos ne olisivat olleet syyrialaisia perheitä.”

 

Työ- ja elinkeinoministeriön satavuotiaassa palatsissa Eteläesplanadi 4:ssä nähtiin alkusyksystä vieras Brysselistä.

Ministeri Jari Lindströmin erityisavustaja Sakari Puisto oli kutsunut europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon hiomaan perussuomalaisten luonnosta hallituksen maahanmuuttopoliittiseksi toimenpidepaperiksi, joka oli tarkoitus julkistaa syyskuun puolivälissä.

Parituntinen vierailu kului sanamuotoja täsmennellessä. Halla-aholla ei ollut tekstin keskeiseen sisältöön huomautettavaa. Paperista olikin tulossa hyvin perussuomalaisen näköinen. ”Suomen mittakaavassa tosi kova”, eräs puoluevaikuttaja kuvailee.

Pakolaiskriisi oli ollut muille hallituspuolueille järkytys. Turvapaikanhakijoiden virta oli Suomen mittakaavassa niin vuolas, että monet keskustan ja kokoomuksen arvoliberaalit poliitikot kokivat maailmankuvansa järkkyvän.

”Todellisuus muuttui”, tiivistää eräs päätöksenteon sisäpiiriin kuuluva keskustalainen hämmennyksensä.

Perussuomalaisille kriisi avasi historiallisen mahdollisuuden. Puolueella oli yhtäkkiä tilaisuus osoittaa, että sen ”nuivalinjalaiset” olivat olleet oikeassa maalatessaan uhkakuvia hallitsemattomasta humanitaarisesta maahanmuutosta – että he eivät olleetkaan vainoharhaisia rasisteja vaan väärin ymmärrettyjä edelläkävijöitä.

Perussuomalaisissa oli pitkin kesää tuskailtu, että puolue oli joutunut hallituskumppaneidensa talutusnuoraan tärkeissä, suomalaista työväestöä koskettavissa talouspäätöksissä. Nyt lieka kulki toiseen suuntaan: tästä eteenpäin mentiin persut edellä.

”Meidän ajatuksillemme oli yhtäkkiä kysyntää, niitä otettiin pöydälle hyvin alttiisti”, muistelee eräs puoluevaikuttaja.

”Me tavallaan syöttelimme lapaan.”

 

Suomi on hyvä maa, ajatteli Saboory.

Nuori afgaani oli päätynyt Helsingissä kahden vastaanottokeskuksen kautta Sturenkadulla sijaitsevaan CheapSleep-hostelliin, jonka kerrossänkyihin kaupunki oli sijoittanut majapaikkaa vaille jääneitä turvapaikanhakijoita.

Makuusalissa oli ahdasta ja ulkona illat viilenivät, mutta helsinkiläiset olivat ystävällisiä ja kaupunki oli kaunis. Ensimmäistä kertaa Afganistanista lähdön jälkeen Saboory tunsi olonsa luottavaiseksi.

Poliisikuulustelu Pasilassa oli mennyt hyvin, vaikka jonotus oli kestänyt seitsemän tuntia. Poliisi oli ollut kiinnostunut etupäässä matkan yksityiskohdista: mitä kautta tulit, paljonko maksoit, kuka hoiti kuljetuksen?

Päivät sujuivat rennosti. Kaupungissa oli paljon katseltavaa, ja liikuntavirastolta sai turvapaikanhakijakin kuntosalikortin. Hostellissa asukkaat kokkasivat itse ateriansa –se tuntui paremmalta kuin lapioida pahanmakuista laitosruokaa, vaikka supermarketteihin upposikin leijonanosa 315 euron vastaanottorahasta.

Iltaisin ”leirin” käytävillä kaikui arabiankielinen puheensorina. Saboory tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Suurin osa hänen kohtalotovereistaan oli irakilaisia, jotka kuvittelivat saavansa Suomesta oman talon ja pihamaan.

Joskus, synkkinä hetkinä, Saboory huomasi toivovansa, että ne kaikki häipyisivät takaisin Irakiin –pois pilaamasta muiden mahdollisuuksia uuteen elämään.

 

Signaalivaikutus. Se oli hallituksen uusi muotisana.

Kun viranomaiset olivat oivaltaneet irakilaisaallon saaneen alkunsa Facebook-kampanjasta, voimavarat keskitettiin vastapropagandaan. Samaahan teki muu Eurooppa: mitä tylympi viesti, sen parempi. Tanska oli jopa ostanut libanonilaisista lehdistä mainostilaa kertoakseen syyrialaisille pakolaisille, että matka ei kannata.

Suomessa hallitus tavoitteli signaalivaikutusta suunnittelemalla niin näyttäviä turvapaikkalinjauksia, että ne varmasti huomattaisiin Lähi-idässä. Mutta samalla muuttuivat poliitikkojen asenteet. Perussuomalaisten ajatuksista oli tulossa valtavirtaa.

Sipilän ilmoitus kodin avaamisesta oli aluksi saanut kiitosta. Nyt sitä pidettiin harkitsemattomana jopa pääministerin omassa puolueessa.

”Ei osattu ennakoida, kuinka laaja juttu siitä tulee”, harmittelee eräs keskustavaikuttaja. ”Ei arvattu, miten jotkut lukisivat viestiä lähtömaissa.”

”Signaalivaikutuksella” keskusta ja kokoomus saattoivat perustella itselleen päätöksiä, jotka olivat niiden aatemaailmalle vieraita.

Kuvaava oli tapa, jolla perussuomalainen sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä sai hallituksen toimenpidepaperiin maininnan, että hallitus ”selvittää pikaisesti” mahdollisuudet kaventaa turvapaikanhakijoiden sosiaaliturvaa.

Hallituspuolueet olivat asiasta aluksi jyrkästi eri mieltä, neuvotteluihin osallistuneiden mukaan ”ideologisista” syistä. Lopulta keskusta ja kokoomus kuitenkin taipuivat perussuomalaisten kannalle – pitkälti siksi, että ne pitivät linjausta tärkeänä viestinä Suomeen pyrkiville irakilaisille, vaikka ounastelivat sen osoittautuvan perustuslain vastaiseksi.

Poliittinen vääntö suomalaisittain suuresta periaatekysymyksestä jäi lopulta vähäiseksi, kertoo eräs keskustavaikuttaja.

”Halusimme poistaa kaikki ylimääräiset houkuttimet, joita muilla EU-mailla ei ole. Siitä näkökulmasta ei ollut poliittisesti kovin tuskallista todeta, että turvapaikanhakijoilla olisi erilainen sosiaaliturva.”

 

Paras tapa torjua parempaa elämää etsivät on osoittaa mahdollisimman vähän myötätuntoa.

Se tuntui olevan hallituksen viesti. Ja se kuultiin myös koti-Suomessa.

Vastaanottokeskuksia oli syyskuun kiireessä perustettu jo ennestään muukalaiskammoisille paikkakunnille. Pahimpina päivinä keskuksista oli päätetty vasta kun linja-auto oli lähtenyt Torniosta pakolaislastissa ja kuljettaja kyseli Maahanmuuttovirastosta, mihin hän väsyneet matkalaiset veisi.

”Tiesimme, että niitä tulee vääriin paikkoihin”, sanoo eräs virkamies. ”Mutta vaihtoehtoja ei ollut.”

Nyt keskusten kimppuun käytiin polttopulloin ja kiinanpommein. Suomalaisen rasismin symboliksi nousi maailmalla kuva Ku Klux Klan -lakanaan pukeutuneesta miehestä Lahdessa ennen turvapaikanhakijoiden bussin saapumista.

Se oli ruma näky. Mutta se oli vasta alkua.

Kouvolassa paikkakuntalainen mies heitti 24. syyskuuta polttopullon Keltakankaan hätämajoitustilojen ovelle.

Lammilla vastaanottokeskuksena toiminut kerrostalo yritettiin sytyttää tuleen 7. lokakuuta.

Siilinjärvellä hätämajana toimineen sairaalan ulko-oveen heitettiin savukranaatteja 19. lokakuuta.

Samaan aikaan Kemissä katukuvaan ilmestyi mustatakkisten miesten partio, joka kertoi puolustavansa ”valkoista Suomea”.

 

Tampere? Missä on Tampere?

Illalla 30. marraskuuta CheapSleep-hostellin asukkaita kehotettiin pakkaamaan. Aamulla olisi lähtö.

Ilmoitus tuli Saboorylle järkytyksenä. Hän oli kolmessa kuukaudessa kotiutunut Helsinkiin, oppinut jo suomea, saanut pari paikallista ystävääkin. Nyt edessä oli jälleen valtatie ja hämärä tulevaisuus.

Aamulla Alepan edessä odotti tilausbussi. Neljäkymmentä hiljaista miestä nosti matkalaukkunsa lastiruumaan.

Koko matkan satoi. Maisema oli harmaa. Teollisuusalueita, kerrostaloja, ainoana väriläiskänä Ikean keltaiset liput.

Rapaisen tien päässä oli ratapiha. Sen kupeessa oli punainen tiilitalo, jonka pihaan bussi pysähtyi.

Hämmentyneet miehet kipusivat ulos. Tässäkö se on, uusi koti?

Joku otti Saboorysta valokuvan, jossa hän seisoo sinisessä talvitakissa reppu selässään ja vilkuttaa kohti kuusimetsää, Helsinkiä.

 

Talvi antoi odottaa itseään. Itsenäisyyspäivänä Helsingissä oli niin lämmin, että äärioikeiston mielenilmauksessa ihmiset kulkivat avopäin.

Maanantaina 7. joulukuuta hallitus kokoontui strategiaistuntoon pääministerin virka-asunnolle Kesärantaan.

Tilaisuudessa oli tarkoitus käsitellä uutta maahanmuuttopoliittista toimenpideohjelmaa. Kun tuli sen vuoro, ulkoministeri Timo Soini ilmoitti, ettei perussuomalaiset hyväksy paperia.

Paikalla olleiden mukaan tilanne ratkaistiin hallitusneuvotteluista tuttuun tyyliin: pienempi ryhmä virkamiehiä ja hallituspuolueiden edustajia komennettiin sivuhuoneeseen ohjeistuksella, että ulos ei tulla ennen kuin sopu on saavutettu.

Mukana neuvotteluissa olivat kokoomuksesta sisäministeri Orpo ja hänen erityisavustajansa Mikko Kortelainen, keskustasta liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner ja Sipilän valtiosihteeri Paula Lehtomäki sekä perussuomalaisista eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho ja Soinin erityisavustaja Samuli Virtanen. Sisäministeriöstä mukana olivat kansliapäällikkö Nerg, maahanmuutto-osaston ylijohtaja Jorma Vuorio ja maahanmuuton yhteistyöryhmän pääsihteeri Erkki Matilainen.

Seuraavien kahden tunnin aikana pyöreän pöydän ääressä hiottiin perussuomalaisten vaatimuslistan pohjalta valmiiksi 80-kohtainen ohjelma, jollaista ei Suomessa ollut ennen nähty.

Aivan aluksi muutettiin ohjelman nimi. ”Maahanmuuttopoliittinen” vaihdettiin Bernerin ehdotuksesta ”turvapaikkapoliittiseksi”. Paperi oli erään keskustalaisen mukaan niin ”rajoittava ja torjuva”, ettei sen haluttu leimaavan kaikkea maahanmuuttoa, ”jossa on myös myönteistä”.

Suomen Kuvalehden haltuunsa saamasta luonnoksesta käy ilmi, että teksti muuttui neuvotteluissa olennaisesti kovemmaksi. Perussuomalaiset saivat läpi lähes kaiken vaatimansa.

Viimeiseksi listalla jätettiin kokoomukselle ja keskustalle vaikein pala, perussuomalaisten vaatima lisäys pahan päivän varalle: ”Mikäli Dublin-järjestelmän toimivuutta ei kyetä palauttamaan, hallitus valmistautuu poikkeuksellisiin kansallisiin toimiin vastaavien vaikutusten varmistamiseksi.”

Käytännössä virke tarkoittaisi, että pakolaisvirtojen mahdollisesti kiihtyessä Suomi sanoutuu irti turvapaikkatutkintaa määrittelevästä EU-asetuksesta ja palauttaa tulijat esimerkiksi Ruotsiin, vaikka he eivät olisi siellä rekisteröityneetkään.

Näin perussuomalaiset ainakin tulkitsevat. Muiden hallituspuolueiden vaatimuksesta ”poikkeukselliset toimet” kuitenkin jätettiin selittämättä. Nyt niistä vallitsee erimielisyys.

”Ei tästä voi vetää johtopäätöstä, että me nakkaisimme rekisteröimättömät takaisin Ruotsiin”, sanoo eräs kokoomuslainen.

”Tämä on iso, iso asia. Haluaisin nähdä, kun ulkoministeri Soini maailmalla sen kertoo.”

Kun neuvottelijat palasivat hallituksen istuntoon, osa kokoomuksen ja keskustan edustajista järkyttyi muotoiluista. Tilanteen rauhoitti keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja, entinen pääministeri Matti Vanhanen.

”Eiköhän tämä ole ihan hyvä tähän poikkeukselliseen tilanteeseen”, eräs paikalla ollut kertoo Vanhasen sanoneen.

Kompromisseista huolimatta toimenpideohjelma oli perussuomalaisille riemuvoitto. Se näkyi seuraavassa maahanmuuton ministeriryhmän kokouksessa, joka pidettiin 10. joulukuuta.

”He olivat tyytyväisiä”, muistelee eräs läsnä ollut kokoomuslainen. ”Koko ilmapiiri oli muuttunut.”

Perussuomalaisilla oli omasta näkökulmastaan syytä ylpeyteen. Suomihan oli nyt ilmaissut ensimmäistä kertaa, että se voi tarpeen vaatiessa jättää noudattamatta kansainvälisiä sopimuksia.

Erään perussuomalaisen vaikuttajan mukaan hallituksen linja on muutenkin lähestynyt puolueen omaa, aikoinaan rasistiseksi moitittua maahanmuuttopoliittista ohjelmaa.

”Kyllä se rupeaa olemaan aika hyvin toteutunut.”

 

Vuosi vaihtui synkissä merkeissä.

Kölnissä, Saksassa uudenvuoden juhlinta sai kammottavan käänteen, kun arabitaustaiset miesjoukot ahdistelivat naisia.

Myös Helsingissä poliisi raportoi joukkoahdisteluista, tosin niin sekavasti, että jotkut epäilivät koko asiaa. Luvut olivat kuitenkin vastaansanomattomat: ongelma saattoi olla pieni, mutta se oli todellinen.

Eurooppaan oli tullut vuonna 2015 miljoona turvapaikanhakijaa. Suomeen heitä oli saapunut yli 30 000, väkilukuun nähden yhtä paljon kuin Saksaan.

Kiihkokansallinen metelöinti hallitsi keskustelua. Iskut vastaanottokeskuksiin jatkuivat. Uusnatsit partioivat Joensuussa ja Tampereella.

”Suomi says welcome” tuntui kaukaiselta kuin elokuun aurinko.

 

Tampereella Saboory odotti puhelinsoittoa. Hän oli ollut Suomessa viisi kuukautta, mutta kutsua Maahanmuuttovirastoon haastatteluun ei ollut kuulunut.

Vastaanottokeskuksessa ratapihan kupeessa sata irakilaista ja afgaania tappoi aikaa nukkumalla. Öisin läiskittiin korttia ja pelattiin koronaa. Tylsyys tuotti riitaa, joskus tapeltiin nyrkit pystyssä. Yksi miehistä yritti polttaa koko talon.

Joka päivä lounaan jälkeen Saboory käveli pipo päässä ja kuulokkeet korvilla tunnin matkan kaupungin keskustaan, mistä hän oli onnistunut keplottelemaan itselleen kuntosalikortin ilman henkilöllisyystodistusta.

Painojen nostelu auttoi – ahdistukseen, koti-ikävään, pelkoon ettei unelma lääkärin opinnoista Suomessa toteutuisikaan.

Ja tunteeseen, että ihmiset eivät halunneet häntä tänne.

Kävellessään rautatien viertä kohti Hämeenpuistoa hän ei voinut olla huomaamatta vihaisia katseita ohi ajavista autoista. Läheisessä Prismassa joku oli kirjoittanut wc:n seinään englanniksi: ”Allah on homopoika.

Salilla Saboory väänsi rautaa ja kuunteli räppiä.

Illalla syötiin ja rukoiltiin. Käytävältä kuului koronan pauke.

Ulkona satoi vihdoin lunta.

 

Sisäministeriö arvioi 28. tammikuuta, että noin 20 000 Suomesta turvapaikkaa hakenutta palautetaan kotimaihinsa.

 

Pääministeri Juha Sipilä kertoi 31. tammikuuta, ettei avaakaan Kempeleen kotiaan turvapaikanhakijoille.

 

”Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi”, presidentti Sauli Niinistö sanoi valtiopäivien avajaisissa 3. helmikuuta.

 

Juttua varten haastateltiin tammi–helmikuussa hallituspuolueiden edustajia ja päättävissä asemissa olevia virkamiehiä. Keskustelut käytiin sopimuksella, ettei haastateltavia siteerata nimeltä, jolloin he saattoivat avoimesti arvioida valtiovallan toimintaa, myös omaa työtään.

Päivitetty 12.2.2016 klo 18.26: Poistettu tekstistä ja kuvatekstistä maininta, että Ku Klux Klan -asuun pukeutunut mies olisi ollut ottamassa vastaan turvapaikanhakijoiden bussia.