Näin itähelsinkiläisestä yläkoulusta tuli kulttuurien sulatusuuni: ”Pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino”

SK:n arkistoista: Toimittaja palasi vanhaan kouluunsa Itä-Helsingin Myllypuroon. Nyt oppilaista yli kolmannes on maahanmuuttajia – mutta onko mikään muuttunut?
Kotimaa 6.1.2019 09:20

Mariatou on yksi Myllypuron yläasteen uusista maahanmuuttajaoppilaista. Juttu Myllypuron yläkoulusta Suomen Kuvalehden numerossa 8/2009. © Kaisa Rautaheimo

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 8/2009. Se toi toimittaja Leena Sharmalle, kuvaaja Kaisa Rautaheimolle ja graafikko Riikka Haahdille Bonnierin journalistipalkinnon Vuoden juttu -sarjassa.

On outoa palata paikkaan, josta on niin paljon huonoja muistoja.

1980-luvun alussa Myllypuron yläaste oli Itä-Helsingin villiä länttä: kolkon betonikolossin seiniä koristivat rehtoria halventavat graffitit, koulukiusaaminen oli rajua ja jatkuvaa, käytäviä vaelsivat häirikköoppilaat, joiden nimet ovat putkahdelleet vuosien varrella parin palstan rikosuutisissa. Sitkeän legendan mukaan opettajat saivat Helsingin koulujen opettajista eniten tappouhkauksia.

Kävin koulua kolme vuotta ja inhosin useimpia päiviä. Tunnelma oli parhaimmillaankin rauhaton, pahimpina hetkinä uhkaava. Muistan, että toisen kerroksen kaiteen yli roikotettiin jotain raukkaa jaloista.

Myllypuro ei ole hyvässä maineessa vieläkään. Lähiön – ja sen koulujen – ongelmat yhdistetään julkisessa keskustelussa ennen kaikkea maahanmuuttajaoppilaiden suureen määrään.

Maahanmuuttajista ei omina kouluvuosinani Suomessa puhuttu, heitä ei juuri ollut. Myllypuron yläastetta kävi kaksi tummaihoista siskosta. En muista, miten he olivat päätyneet Suomeen. Itse taisin olla se koulun kolmanneksi eksoottisin intialaistaustani takia.

Nyt tilanne on toinen. Koulu on kulttuurien sulatusuuni: muuta kuin suomea puhuu äidinkielenään reilu kolmannes oppilasta.

”Ällistyttävä menestystarina.”

Näinkö pientä kaikki olikin? Muistoissa koulun käytävät jatkuivat mittaamattoman pitkinä ja pimeinä, valtavassa ruokalahallissa tarjoiltiin syötäväksi kelpaamatonta ”tillilimaa”, juhlasalin viivasuorissa riveissä nökötti satoja tuoleja.

Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin juhlasali näyttää pieneltä ja sympaattiselta, ei lainkaan pelottavalta. Tuolit on korjattu pois, oppilaat istuvat lattialla, ja opettajat seisoskelevat seinän vierustoilla. Aamukymmeneltä on meneillään tiistaituokio, jotain mitä ennen vanhaan olisi kai kutsuttu aamunavaukseksi.

Lavalla soittaa tyttöbändi.

Thaimaalainen Ploy laulaa erinomaisella suomen kielellä Jenni Vartiaista. Tämä ilta kävellään käsi kädessä ihmisten edessä. Älä sinä muiden katsehista välitä, sillä me ollaan yhdessä.

14-vuotias Ploy on asunut Suomessa alle kaksi vuotta. Hän tuli viime vuonna maahanmuuttajaoppilaille tarkoitetulle valmistavalle luokalle ja esiintyi jo samana vuonna koulun itsenäisyyspäivän juhlissa yksin.

”Ällistyttävä menestystarina”, eräs opettaja kuiskaa.

Tyttöbändin jälkeen uskonnon ja historian opettaja Elina Ojala kertoo Elävä kirjasto -hankkeesta, jonka avulla koulussa tutustutaan erilaisuuteen. Oppilaat ovat saaneet toivoa, millaisia ”erilaisuuden edustajia” haluaisivat tavata.

On ehdotettu muun muassa siviilipalvelusmiestä, entistä vankia, sokeaa, juutalaista ja cityhippiä.

”Toiveena oli myös saada tänne homoseksuaali”, Ojala selostaa, ja sali rämähtää nauruun.

 

Mohamed ja Hodan asioivat kaapeillaan. © Kaisa Rautaheimo

 

Venäjä, Viro, Gambia, Somalia, Nepal, Tšetšenia. Valmistavan luokan oppilaat ovat muuttaneet Suomeen kaikista maailman kolkista.

Valtaosa heistä aloitti syksyllä, mutta uusin tulokas saapui Tartosta vasta edellisellä viikolla. Itse asiassa joululoman jälkeen ryhmään on liittynyt joka viikko uusi oppilas. Se on valmistavan luokan arkea.

Tällä hetkellä tilanne on hyvä: kaikki oppilaat puhuvat vähintään auttavasti englantia tai suomea. Yhteinen kieli opettajan kanssa löytyy. Sellaisiakin aikoja on ollut, jolloin kommunikoinnin välineiksi on pitänyt ottaa käsimerkit ja muut luovat ratkaisut.

Oppilaat tutustuvat kerran viikossa suomalaiseen mediaan. Opettaja jakaa heille tunnin alussa Metro-lehdet ja pyytää etsimään kiinnostavia juttuja.

Tammikuun 27. päivän lehti kertoo pääuutisessaan, että helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun Jussi Hallaahon maahanmuuttokriittiset blogikirjoitukset menevät syyteharkintaan. Kyseinen artikkeli ei oppilaita kuitenkaan kiinnosta, he ovat enemmän innostuneita alakerran uutisesta: ”Perhe yllättyi Vantaalla. Ilves tepasteli talon pihaan”.

”Opettaja, onko ilves Suomessa”, Aleksi-niminen poika kysyy.

”Kyllä, ilveksiä on Suomessa”, opettaja vastaa.

Osa yläasteikäisistä maahanmuuttajista on luku- ja kirjoitustaidottomia.

Maahanmuuttajataustaisten nuorten välillä on huimia eroja. Niin huimia, että kaikkien ei-alkuperäissuomalaisten niputtaminen samaan joukkoon tuntuu väkivaltaiselta.

Oppilaanohjaaja Tiina Valtonen nimeää kolme ryhmää: aina Suomessa asuneet, ne jotka ovat tulleet tänne ala-asteiässä ja vanhimmat, jotka saapuvat suoraan yläasteelle.

Osa yläasteikäisistä maahanmuuttajista on luku- ja kirjoitustaidottomia. Osa ei ole käynyt lähtömaassaan päivääkään koulua, tai korkeintaan koraanikoulun. Näille oppilaille vuodet yläasteella eivät mitenkään riitä vaikkapa lukioon siirtymiseen.

Toisaalta taas ala-asteikäisten ryhmästä nousee Valtosen mukaan joskus ”koko koulun parhaita oppilaita”.

Valmistavat luokat Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa pullistelevat oppilaita, ja tulijoita on koko ajan lisää. Helsingissä luokkia on kolmekymmentä, hiljattain perustettiin kolme uutta.

Valtosen mielestä yksi valmistava luokka on Myllypuron yläasteelle sopiva määrä.

”Sen verran oppilaita pystymme integroimaan. Suurempia määriä emme.”

 

Myllypuron yläaste on pieni peruskoulu: oppilaita on vain vajaa kaksi ja puolisataa. © Kaisa Rautaheimo

 

Kymppiluokan oppilaan Timo Avdon mielestä ruokalan pitäisi tarjota muslimioppilaille parempaa sapuskaa.

”Esimerkiksi silloin kun muille on sianlihaa, meille muslimeille voisi olla vaikka kalkkunaa, ettei tarttis vetää jotain hikisiä porkkanapihvejä”, hän purnaa. ”Tämä on uskontosyrjintää! Katsotaan vaikka lakikirjasta.”

Oppilaskunnan kokous koulun kirjastossa on täydessä vauhdissa. Erityisluokanopettaja Heikki Soikkeli toppuuttelee Avdoa: tuskinpa Suomen laista sentään löytyy kohtaa, jossa luvataan muslimeille kalkkunaa, mutta ainahan asian voi tarkistaa.

Yleiskeskustelun jälkeen siirrytään kokouksen varsinaiseen asiaan. Oppilaskunnan jäsenet laativat julisteita ja plakaatteja tulevaisuusverstaita varten.

Soikkeli opastaa: nyt saa kertoa, mitä koulusta puuttuu. Mihin 3 500 euron budjetti halutaan käyttää?

”Vanha fudispeli on ainakin ihan romuna, vai mitä”, hän potkii keskustelua käyntiin.

”Karkkiautomaatti”, ehdottaa joku, mutta opettaja tyrmää idean.

”Limonadi- ja makeisautomaatit ovat kaupungin kieltämiä, koska tässä koulussa ei toimi lukiota.”

”Biljardipöytä!”

”Ei onnistu. Siinä ei mene viikkoakaan, kun ne kovat bilispallot lentävät jonkun päähän.”

Lopulta oppilaat päättävät toivoa ainakin ”lisää sohvia ja lisää värejä”, ja oman kahvilan pyörittämisestäkin keskustellaan.

Kouluruokalassa voi aterioida uskonnollisen vakaumuksen mukaan. © Kaisa Rautaheimo

Ilman kielitaitoa ei yksikään maahanmuuttaja pötki pitkälle.

Opetushallituksen verkkosivuilla todetaan: ”Perusopetuksessa maahanmuuttajaoppilaat opiskelevat suomea ’suomi toisena kielenä’ -oppimäärän mukaan, joka eroaa tavoitteiltaan suomea äidinkielenään opiskelevien oppilaiden opetuksesta. Suomen kielen opetus ei rajoitu vain oppiaineen opiskeluun, vaan koko koulussa annettava opetus tukee sitä.”

Äidinkielen opettajat Katriina Rapatti ja Anni Sissonen vetävät suomi toisena kielenä -ryhmiä (S2).

Heidän mielestään on kyseenalaista, kuinka paljon ”koko koulussa annettava opetus” oikeasti tukee S2-oppilaiden kehitystä.

”Reaaliaineet ja oppikirjojen tekstit ovat liian vaikeita valmistavasta luokasta tulevalle oppilaalle. Hän saattaa ymmärtää vain 20 prosenttia opetuksesta. Koevastauksista selviää, ettei oppilas ole ymmärtänyt kysymyksiä”, Rapatti pohtii.

”Muiden aineiden ja S2-opetuksen välillä pitäisi olla enemmän vuorovaikutusta”, sanoo Sissonen.

Pienet luokkakoot ovat koulun vahvuus.

Eräs kahdeksannen luokan maahanmuuttajaoppilas oli kysynyt Rapatilta historian tunnin jälkeen, mitä eroa on sillä, että Ranska voitti ja että Ranska voitettiin. Toinen taas ihmetteli, että mikä se aatelisto oikein on, joku paikkako.

Sissosen mielestä tilanne on Myllypurossa kuitenkin hyvä moniin muihin kouluihin verrattuna, sillä ryhmät ovat pieniä.

”On aivan eri asia, että luokalla on seitsemän oppilasta kuin jos heitä on 25.”

Näiden havaintojen jälkeen voisi kuvitella, että kansankynttilät suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttajaväestön määrän kasvattamiseen. Mutta mitä vielä: Rapatin ja Sissosen mielestä maahanmuuttajat ovat rikkaus, heitä on ajateltava voimavarana, suomalainen ”yksi kieli ja yksi kansa” -ajattelutapa ei ole terve ja monikulttuurisuus tuo tuulahduksia maailmalta.

”Opetuksen keinoin voidaan auttaa maahanmuuttajien kotoutumista”, Rapatti vakuuttaa. ”Kaikkia keinoja ei ole vielä kokeiltu.”

Hodan (vas.) ja Natalia tarkkaavaisina. © Kaisa Rautaheimo

Rapatin omalla S2-tunnilla hänen optimisminsa vaikuttaa hieman erikoiselta.

Luokan takarivi on vajoamassa täydelliseen anarkiaan. Viiden pojan rinki pelaa korttia eikä ota kuuleviin korviinsa opettajan määräyksiä.

”Ne kortit pois nyt, tämä alkaa olla jo törkeää”, Rapatin ääni kohoaa aavistuksen verran.

Kukaan ei reagoi.

Rapatti arvelee, että luokassa ollaan kapinamielellä, koska osa oppilaista on tyytymättömiä saamiinsa arvosanoihin.

”Arvosanat eivät ole lahjoja tai rangaistuksia, vaan arviointia. En voi antaa noin vain kahdeksaa, se antaa väärän signaalin jatko-opintojen suhteen”, hän selittää, ja luokka kuuntelee hetken aikaa hiljaisena. Sitten venäläis-latvialais-serbialainen korttirinki pyörähtää uudestaan käyntiin.

Opettaja valitsee nyt taktiikakseen välinpitämättömyyden, hän ei puutu kortinpeluuseen, kunhan muu luokka saa työrauhan. Luokassa on toki niitäkin, joita opiskelu kiinnostaa.

”Mitä tärkeää tapahtui vuonna 1802? Kyllä, Elias Lönnrot syntyi. Ja miksi hän oli tärkeä? Kyllä, hän kehitti Kalevalan. Mikä on Kalevala?”

Vanha kertomus, jossa on paljon runoja, oppilaat ehdottavat.

Opettaja kirjoittaa tauluun malliksi yhden säkeen. Ei ollut sitä urosta / eikä miestä rohkeata. Mitä se tarkoittaa? Eturivin kenialainen tyttö ehkä tietäisi, mutta ei halua kertoa, koska takarivissä naureskellaan vastauksille.

”Ketä vittu kiinnostaa, jos venäläiset nauraa”, hänen vieressään istuva afgaanityttö Nigin sähähtää.

Pojat keskeyttävät korttipelin ja alkavat viskoa paperipalloja tyttöjen päähän. Opettaja käskee lopettamaan.

”I don’t give a fuck. Voiksmä mennä röökille?” Daniel-niminen poika kysyy ja roikottaa tupakkaa alahuulessaan.

Tupakoita sytytellään jo etuoven edessä.

Ei niin etteikö Myllypurossa olisi rikottu ennenkin sääntöjä ja puhuttu opettajille rumasti. Kaikki 1980-luvun alussa koulua käyneet muistavat kaupungin vuokratalokasarmeissa kasvaneen Taijan legendaarinen vastauksen, kun opettaja kysyi, minne hän oli matkalla kesken koulupäivän:

”Kekkosen perseenreikään.”

Opettajalle päin naamaa haistattelu oli kuitenkin suhteellisen harvinaista, ja tupakallakin käytiin koulualueen ulkopuolella. Nyt tupakoita sytytellään jo etuoven edessä, ja opettajille saa ilmeisesti puhua miten vain.

Monet maahanmuuttajaoppilaat tulevat kulttuureista, joissa kuriin ja rangaistuksiin suhtaudutaan paljon ankarammin kuin meillä. Miltä suomalainen salliva koululaitos heidän silmissään näyttää? Siltä, että saa tehdä mitä vaan? Vai siltä, ettei kukaan oikeasti välitä?

Tällaisten tulkintojen välttämiseksi Myllypurossa on laadittu Koulusopimus, jonka oppilaat ja heidän huoltajansa allekirjoittavat lukuvuoden alussa. Oppilas sitoutuu saapumaan tunneille ajoissa, antamaan muille työrauhan ja olemaan tupakoimatta kouluaikana.

Opettaja ja koulu voivat rankaista kuritonta oppilasta esimerkiksi poistamalla hänet tunnilta tai määräämällä jälki-istuntoa. Eli samoilla, melko hampaattomilla, menetelmillä kuin 30 vuotta sitten.

”Ei täällä mitään rangaistuksia saa, jotain merkintöjä vaan kirjaan”, pari luokasta poistettua tyttöä kuittaa asian. He eivät ilmiselvästi koe tulleensa juuri rangaistuiksi. Sen sijaan suomea venäläisittäin murtava kiharapäinen poika purnaa aulassa päivystävälle sosionomi Anna Asikaiselle.

”No mitä sä teit?”, Asikainen kysyy.

”En mitään, se opettaja on vaan niin rasisti.”

”Ei tunneilta ketään ilman syytä ulos heitetä.”

”En vittu tehny mitään. Se on rasisti!”

 

Opettajanhuone on oppilaalle pelkkä ovi, josta aikuiset luikahtavat sisään omaan ikävystyttävään maailmaansa. En muista, että olisin kouluaikoinani kertaakaan miettinyt, miltä opettajanhuoneessa näyttää tai mitä siellä tapahtuu.

Ei tapahdu mitään maata mullistavaa. Opettajat istuvat suuren pöydän ääressä, juovat kahvia ja syövät lounaseväitään. Sälekaihtimien välistä pilkottaa koulun piha – se on lähes tyhjillään, vaikka on välitunti. Joskus muinoin välitunneilla piti ulkoilla, ellei sitten pakkasmittari kivunnut huippulukemiin.

Erityisopettaja Ulla Hukka pohtii maahanmuuttoa koulun näkökulmasta, mutta myös laajemmin.

”Maahanmuuttajia käsitellään suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kovin varovasti. Ei uskalleta sanoa suoraan mitään, pelätään rasistileimaa. Vaikka meillä olisi vielä mahdollisuus välttää muualla tapahtuneet virheet, kuten gettoutuminen.”

Hukan mielestä Myllypuron koulu toimii äärirajoilla.

”Jos halutaan oikeasti integroida nämä nuoret yhteiskuntaan, tulijamääriä ei voi tästä kasvattaa.”

Paljon aikaa maailmalla viettänyt Hukka muistuttaa, että vaikka Suomeen otettaisiin joka vuosi kymmeniä tuhansia pakolaisia, maailman ongelmat eivät sillä ratkeaisi.

”Onko määrä ainoa arvo?” hän kysyy.

Jotkut vanhemmat pelkäävät, että Myllypuron tapaisissa kouluissa suomalaisoppilaat eivät saa riittävän hyvää opetusta, koska opettajien aika menee kielitaidottomien maahanmuuttajien auttamiseen. Onkohan peloissa perää?

Hukka opettaa itse vain pieniä erityisryhmiä, joten hän siirtää vastausvuoron toisessa päässä pöytää istuvalle historianopettaja Elina Ojalalle.

”Onhan niissä”, Ojala vastaa lyhyen harkinnan jälkeen. ”Olisi itsepetosta väittää, että oppilaat saavat täällä yhtä hyvää reaaliaineopetusta kuin jossain eriluonteisessa koulussa.”

”Olen miettinyt tätä asiaa paljon. Kuinka alas opetusta voi viedä, että se on vielä kelvollista.”

Ojala on tullut siihen tulokseen, että niin kauan kun hän olisi valmis tuomaan omat lapsensa Myllypuroon opiskelemaan, opetus täyttää riittävät kriteerit. Toistaiseksi näin on.

Evgueni (vas.) ja Tommi pänttäävät. © Kaisa Rautaheimo

Opetushallituksen Maahanmuuttajaoppilaat ja koulutus -tutkimuksessa viime vuodelta todetaan, että jopa neljäsosa maahanmuuttajista jää ilman toisen asteen koulutusta.

Suurimmassa putoamisvaarassa ovat EU-maiden ulkopuolelta tulevat ensimmäisen polven maahanmuuttajat, joiden riski on kantaväestöön verrattuna yli kolminkertainen. Naisoppilailla jopa nelin- tai viisinkertainen.

Tuoreimmat tiedot Myllypuron yläasteen oppilaiden sijoittumisesta jatko-opintoihin ovat vuodelta 2006. Koulun päättäneistä 57 oppilaasta 21 prosenttia ei jatkanut toisen asteen koulutukseen. Niistä jotka jatkoivat, siirtyi lukioon 37,8 prosenttia. Luvuissa ovat mukana kaikki yläasteen oppilaat, maahanmuuttajien sijoittumisesta ei ole erikseen tilastoja.

Oppilaanohjaaja Tiina Valtonen toteaa, että jatkosijoittumisessa on olennaista – jälleen kerran – kielitaito.

”Monet tarvitsevat yläasteen jälkeen aikalisän, esimerkiksi maahanmuuttajien kymppiluokan.”

”Peruskoulun jälkeen kaikille oppilaille löytyy koulutuspaikka, mutta on eri asia, pysyvätkö he niissä. Jos perhe tukee, pysyvät.”

Koulut jotka pysyvät umpisuomalaisina, köyhtyvät myös.

”Notkista polvia!”

Nuori maahanmuuttajatyttö on ensimmäistä kertaa luistimilla ja näyttää kauhistuneelta.

”Ei opettaja ei!” hän protestoi paniikkia äänessä.

Tyttöä ei ole toki heitetty suoraan suden suuhun, käsipuolessa on avustaja, joka taluttaa häntä jään ja lumivallin reunalla. Opettaja huutelee samaa neuvoa, jota kaikille talvi­urheiluharrastuksen aloit­taville huudellaan: polvet koukkuun, muuten tulee noutaja!

Tunnen suurta sympatiaa tyttöä kohtaan. En koskaan oppinut luistelemaan kunnolla ja pelkkä kentän näkeminen herättää epämiellyttäviä muistoja. (Kohmeiset sormet, jotka yrittivät kiristää liian isojen luistimen nauhoja. Huojuvaa etenemistä jäällä jääprinsessoiden liihotellessa ohi. Muistot liittyvät tosin enemmän ala-asteelle, sillä yläasteella ymmärsin jo lintsata suurimman osan liikuntatunneista.)

14 tyttöä harjoittelee kirpeässä pikkupakkasessa. Joukossa on toinenkin ensikertalainen, venäläistyttö, joka pääsee luistelusta nopeasti jyvälle ja iskee tunnin loppupuolella kiekkoa kuin konkari.

Ryhmässä pidempään mukana ollut somali taitaa hänkin luistelun alkeet, mutta nilkkapituinen hame haittaa menoa eikä jalka nouse kunnolla ilmaan.

”En tiedä, miksi hän laittoi tänään tuollaiset vaatteet. Useimmat somalit kyllä ymmärtävät, että liikuntatunneilla pitää olla turvallisuuden takia kunnolliset varusteet”, opettaja toteaa.

Mariatou ja ensikosketus suomalaiseen talveen. © Kaisa Rautaheimo

Pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino.

Tämä on koulun tuoreen rehtorin Sinikka Saranpään tärkein viesti päättäjille. Tasapaino sen suhteen, kuinka paljon Suomeen otetaan ulkomaalaisia, mihin heidät sijoitetaan asumaan, missä he käyvät koulunsa…

”Nyt maahanmuuttajaoppilaat ovat keskittyneet tänne Itä-Helsinkiin, vaikka tasaisempi jako olisi kaikkien edun mukaista. Koulut, jotka pysyvät umpisuomalaisina, köyhtyvät myös. Eristäminen on yhtä vaarallista kuin keskittäminen.”

Saranpää aloitti Myllypurossa viime syksynä. Monet kollegat reagoivat hämmentyneesti: miksi ihmeessä sinne menet, eihän siellä ole kuin ongelmia, käytöshäiriöitä ja resurssipulaa.

Ongelmia toki on, mutta on muutakin. Myllypuro ei ole pelkkiä kaupungin vuokratalokasarmeja tai laajaa julkisuutta saaneita myrkkymaita, joiden yltä taloja joudutaan purkamaan.

”Täällä on myös vaurasta omakotitaloaluetta. Koulun rakenteessa pitäisi näkyä, että täällä on kaikenlaista elämää”, Saranpää toteaa.

Jos maahanmuuttajavolyymit lähivuosina selvästi kasvavat, mikä näyttää nykypolitiikan valossa todennäköiseltä, se tarkoittaa myös huomattavia taloudellisia satsauksia maahanmuuttajien koulunkäyntiin. Ja moneen muuhunkin asiaan.

”Jos lapset ovat kovin traumatisoituneita tai he ovat yläasteelle tullessaan luku- ja kirjoitustaidottomia, meidän järjestelmämme ei toimi. Ei riitä, että ollaan vuosi valmistavalla luokalla ja sitten integroidutaan yleisopetukseen.”

Oppilaat tarvitsevat muutakin tukea: sosiaalityöntekijöitä, lastensuojeluviranomaisia, nuorisopsykologeja.

”Opettaja ei voi ruveta traumoja hoitamaan, vaikka joutuukin niitä kohtaamaan”, Saranpää muistuttaa.

Daniel unohti maantiedon kirjat kotiin. © Kaisa Rautaheimo

Täällähän ovat nämä samat kauhukakarat!

”Olkaa hiljaa! Daniel, pää kiinni! Nyt tarkistetaan kuka on tehnyt läksyt. Ja essee-vastaukseksi ei muuten riitä kolme riviä. Ensi vuonna osa teistä on lukiossa, siellä ei paljon muuta tehdä kuin kirjoitetaan esseitä.”

S2-tunnilla riehunut yhdeksäs luokka opiskelee nyt maantietoa Samu Tirrosen johdolla. Normaalin alkuhälinän jälkeen tunti sujuu rauhallisesti, kukaan ei pelaa korttia tai huutele hävyttömyyksiä. Vain eturivin afgaanityttö on heittäytynyt teinipissikseksi – ehkä siksi että luokan edessä on mies.

”Nyt yrität käyttäytyä, ettet joudu käytävään kuten viime tunnilla”, opettaja komentaa.

”Kyyyyllä kuuultaseni”, kuuluu venyttelevä vastaus, juuri niin ärsyttävällä äänellä kuin tuon ikäisen tytön suusta voi päästä.

Oppilaat pakertavat hiljaisuudessa heille määrättyä tehtävää. Danielilla tosin ei taaskaan ole kirjaa mukana. Hän leikkii välillä saksilla ja välillä nukkuu, mutta on hiljaa eikä häiritse muuta luokkaa.

Tunnin aiheena on Suomen maaperä – tai jotain. Aihe on niin ikävystyttävä, että siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa puhua erilaisista kivennäismaalajeista, vajoan samaan uneliaaseen horrokseen kuin 30 vuotta sitten, jolloin istuin tässäkin luokassa oikeasti oppilaana.

Yhtäkkiä kaikki on jotenkin niin tuttua. Oppilaat jotka inhoavat opettajia, opettajat jotka ovat väsyneitä oppilaisiin, haukottelua pulpetissa, hihitteleviä tyttöjä ja punastelevia, rehvakkaana esiintyviä poikia, rajojen testaamista.

Juuri mikään ei ole muuttunut.