Mitä on rakkaus? – ”En haluaisi olla täällä päivääkään ilman sinua”

SK:n arkistoista: Viisi suomalaista pohtii rakkautta.
Kotimaa 25.12.2015 10:00
Koonnut Elina Järvinen

© Mikko Stig / Lehtikuva

Antti Rinne

Antti Rinne. Kuvat Mirva Kakko ja Sanna Lehto

Antti Rinne, 52, Sdp:n puheenjohtaja, kansanedustaja. Mäntsälä.

”Mitä rakkaus on? Kysymystä voi lähestyä hyvin erilaisista näkökulmista. Eri-ikäisten ihmisten välillä, lasten ja vanhempien välillä, lastenlasten ja isovanhempien välillä, uskonnollisesta näkökulmasta tai vaikkapa ihmisen ja työn tai harrastuksen välisen suhteen pohjalta. Muun muassa.

Päätin kirjoittaa kahden aikuisen ihmisen välisestä rakkaudesta.

Minulle rakkaus merkitsee kahden ihmisen välistä, äärimmäisen luottamuksellista, herkkää ihmissuhdetta. Se on parhaimmillaan toisen ihmisen edessä alastomaksi riisuttua ihmisyyttä, jossa kumppanilla on täydellinen tieto toisesta ihmisenä. Tunteista, heikkouksista ja vahvuuksista, mistä pidät ja mistä et. Henkisellä ja fyysisellä tasolla.

Rakkaus on toisen ihmisen hyväksymistä kokonaisuutena. Se on toisen puutteiden hyväksymistä, mutta myös toisen vahvuuksien vahvistamista. Rakkaus on henkisen ja fyysisen läheisyyden kokemista, toisen kunnioittamista. Tasapainoisen rakkaustarinan osalliset kokevat toistensa seurassa vahvaa turvallisuuden tunnetta, joka vapauttaa olemaan ihan itsenään.

Rakastuneiden ihmisten kesken on vahva keskinäinen side, joka kestää arjen ankeatkin ajat ja jota höystää keskinäinen huumori. Tällaisen tunnesiteen aistii köyhimmänkin tunneaistin omaava ihminen, kun tällaisen parin kohtaa.

Minulle kaikki tämä edellä kuvattu merkitsee esimerkiksi seuraavaa:

Aamulla kun herään, rakkaani Hetan selkä on käteni ulottuvilla ja häntä voi silittää. Ensimmäinen suukko ja unisten silmien avautuminen ovat räjäyttää sydämeni.

Yleensä olen lähdössä työhön ensimmäisenä, juuri siihen aikaan kun Heta on suihkussa. Kovin harvoin kuitenkaan on aamua, jolloin joutuisin lähtemään ilman suukkoa ja iloista huikkausta ’mukavaa päivää, mun muru’.

Joskus työssäni on ollut niitä raskaitakin päiviä. On ollut todella tärkeää, että kumppanina ja kaverina on ollut ihminen, joka on raaputtanut selkää ja ymmärtänyt.

Rakkautta on sekin, että järjestyksen miehenä olen oppinut hyväksymään sen, että yläkertaan johtavat portaat ovat Hetan avohyllykkönä.”

Milja Sarkola

Milja Sarkola

Milja Sarkola, 40, teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija. Helsinki.

 ”Rakkautta on se kun äitini on huolissaan siitä, miten voin.

Rakkautta on se kun etsin lapsilleni sopivia tuliaisia ympäri vierasta kaupunkia.

Rakkautta on se kun ystäväni soittaa ja kertoo, että on loukkaantunut minulle ja kuuntelen häntä ja hän antaa minulle anteeksi.

Rakkautta on se, etten puhu toisen ihmisen asioita muille, vaikka kovasti haluaisin, koska asiat on kerrottu minulle luottamuksellisesti.

Rakkautta on se kun lapseni juoksevat luokseni jälleennäkemisen riemusta ja halaavat minua.

Rakkautta on se kun isäni laittaa minulle viestin, josta tietää että ilahdun.

Rakkautta on sukulaiseni, joka nauraa itselleen ja elämälle, ei koskaan muille.

Rakkautta on se kun tyynyni päältä löytyy rakkauskirje reissuun lähteneeltä.

Rakkautta on kasvatuksessa rajojen vetäminen, näin minulle on kerrottu ja näinhän se näyttää olevan.

Rakkautta on se, että jättää sanomatta asioita, jotka turhaan loukkaavat toista.

Rakkautta oli isoäitini tapa pitää kättäni käsissään, katsoa silmiin ja sanoa ’Milja min Milja’.

Rakkautta on se, että muistaa, mistä asioista toinen tykkää ja mistä ei.

Rakkautta on se, että aistii toisen yksinäisyyden ja yrittää lieventää sitä.

Rakkautta on kosinta skypessä tuhannen kilometrin etäisyydeltä.

Rakkautta voi myös olla toisen pyörän korjaaminen tai toiselle teen keittäminen tai toisen hädän ymmärtäminen tai toisen puolustaminen.

Rakkautta on se kun ymmärtää, että toinen on erilainen kuin minä ja kunnioittaa sitä.

Rakkautta on se, ettei häpäise toista.

Rakkautta on se, että auttaa jos toinen tarvitsee. Myös silloin, kun toinen ei osaa tai halua apua pyytää.

Rakkautta on se, että ymmärtää että toisen kokemukset eivät välttämättä liity mihinkään omiin kokemuksiin ja että toista auttaa enemmän se että kuuntelee ja ymmärtää kuin se että avautuu omista vastaavista kokemuksistaan.

Rakkautta on se, että toisen onni ja onnistuminen ei ole minulta pois.

Rakkautta on se, että ymmärtää että toinen tarkoittaa ei, kun sanoo ei.

Rakkautta on se, että kertoo läheisilleen, missä menee.

Rakkautta on se, että pitää yhteyttä toiseen myös silloin kun ei ole tältä pyytämässä mitään.

Rakkautta on hyvää tekevä kosketus.

Rakkautta on se, etten haluaisi olla täällä päivääkään ilman sinua.”

Claes Andersson

Claes Andersson

Claes Andersson, 78, psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko, entinen kansanedustaja. Espoo.

”Suomen kielen sana ’rakkaus’ tuo mieleen samankuuloisia sanoja, kuten raakuus, raskaus, rääkkäys, rikos ja raiskaus – mutta myös raikkaus ja rikkaus kuuluvat joukkoon.

Rakkaudella voi olla Agapen tyynet kasvot, tai Eroksen intohimoiset – ja joskus petetyn rakastavaisen sumentuneet kasvot.

Sana, jonka tulisi tarkoittaa elämän kaikkein suurinta, iloisinta ja pyhintä, on meillä saanut raskasmielisen, haikean, kireän, uhkaavan, murjottavan, empivän ja yksinäisen sanallisen ilmaisun.

Vertaa englannin kielen love-sanaan  – niin kevyt, ohimenevä, helposti suusta loksahtava, liukas ja haihtuva. Läsnä – ja jo poissa.

Tai ranskan kielen amour – lyyrinen, romanttinen ja kupliva kuin puhallus.

Saksan Liebe kuulostaa ovelalta, luikertelevalta ja kierolta, kuin pitkä kieli, joka pitää sisällään jo valheen ja petoksen.

Ruotsin kielen kärlek on rakasta leikkiä, välitöntä, kesäistä ja lapsellista sulautumista.

Lapsena en koskaan ajatellut rakastavani vanhempiani. Rakkaus oli yhtä kuin turvallisuus. Jos joku olisi minulta kysynyt ’rakastatko äitiäsi?’, en olisi ymmärtänyt kysymystä. Eihän itsestään selvää voi kysyä!

Ja kun minä teini-ikäisenä huusin isälleni ’vihaan sinua’, se oli ainoa tapani ilmaista välittämistäni.

Seksi ja kuolema ovat elämän talon lattia, seinät ja katto. Ne ovat vastakkaisia voimia ja erottamattomia liittolaisia.

Seksi ilman rakkautta on kuntoilua  – kaksi lihapalaa hankautuvat toisiaan vasten. Tulee hiki, siinä kaikki.

Entä rakastuminen? Jees! Rakastuminen on se iso juttu!

Rakastuminen muuttaa kaiken, se tekee mahdottoman mahdolliseksi, se kumoaa painovoiman, se palauttaa menneisyyden tähän hetkeen ja muuttaa kertaheitolla tulevaisuuden. Se herättää Paroni von Münchhausenin meissä, ja sokaistuina voimme ratsastaa World Trade Centerin hävitetyn tornin huipulle tai sukeltaa Mariaanien haudan pohjattomiin syvyyksiin, sinne missä alitajumme uiskentelee.

Rakastumista on sanottu tilapäiseksi mielenhäiriöksi, jolla on yleensä hyvä ennuste. Toivoisin tätä mielen häiriötä kaikille vallanpitäjille, uudelle sinimultahallituksellemme, työnantajille, kotityranneille, simputtajille, syrjäytyneille ja yksinäisille. Kaikille jotka alituiseen vakuuttavat etteivät ole rasisteja. Vain rakastumisen sokaisemina pystymme näkemään itsessämme piilevän hyvyyden ja kanssaihmisten lempeyden.

Siinä missä Eros on ihmisten välistä seksuaalisesti jännitteistä intohimoa, on Agape myötätuntoa, kiintymistä ja huolenpitoa kanssaihmisistä, alun perin sitä rakkautta, jota Jumalan uskottiin kohdistavan ihmisiin. Agape ei rähjää, ei rönsyile, ei sekoa mustasukkaisuudesta eikä tapa. Suvivirttä lainatakseni: Sun rakkautes liekki/sytytä rintaamme,/luo meihin uusi mieli,/pois poista murheemme.

Sillä suurin kaikesta on rakkaus.”

Mari Leppänen

Mari Leppänen

Mari Leppänen, 36, pappi, Turun piispan tuleva erityisavustaja. Littoinen.

”Viime päivät olen pakannut muuttolaatikoita. Käsieni kautta on kulkenut lasten vaatteita, päiväkirjoja, valokuvia, kortteja, joihin on kirjattu viestejä elämän käännekohdista. Ja sitten kaikkea turhempaa.

Pakatessa huomaan, kuinka muisti on armollinen. Kaikkea ei haluaisi muistaa. Ja samalla moni muisto on naurattanut. Välillä on ollut pakko kutsua puoliso tai lapsia viereeni: katsokaa tätä, muistatteko? Yhtäkkiä läsnä on ollut rakastamiani ihmisiä ihan läheltä, aikojen takaa ja myös heitä, jotka ovat jo ajan rajan ylittäneet.

Muutto Helsingistä puristaa sydämestä. Tämä on ollut paikka, jossa olen ollut kotonani. Miten rakastankaan Munkkiniemen Puistotietä aamuisin, kun ratikka kuljettaa meistä jokaista omille teilleen. Rakkaus on kaipausta.

Samalla ilmassa on pakahduttavaa riemua. Palaamme takaisin lastemme lapsuudenmaisemiin, Littoisiin. Tällaisessa siirtymäkohdassa sydän on täynnä vahvoja tunteita.

Yhtenä kuvana mieleen tulee keskiaikainen kivikirkko ja hautaan siunaamiset siellä. Kun istun alttarin vieressä ja katselen arkun äärelle tulevia ihmisiä ja erilaisia tunteita elämän ja kuoleman rajavyöhykkeellä, aurinko osuu aina kasvoihini. Valo ja lämpö tulevat isojen ruutuikkunoiden läpi lempeänä. Se on rakkautta, jonka voimalla uskaltaa asettua arkun päähän ja puhua toivosta ja siitä, miten rakkaus voittaa kuoleman.

Elämän rajoilla rakkaus on samanlaista. Oman vastasyntyneen lapsen kasvojen edessä ei osaa sanoa mitään. Sitä vain ihmettelee, voiko kaikki olla minulle totta. Se on erityistä rakkautta, joka ei päästä otteestaan. Pala minua on koko ajan jossakin, ja silloin kun se ei ole tunto- tai näköetäisyydellä, rakkauteen sekoittuu jälleen kaipausta. Ja kun iltaisin piirrän pienen poikani selkään ja hyräilen, uskon että hyvänä pitäminen pelastaa, vaikka eihän elämästä koskaan tiedä.

Erityistä rakkautta on se, että kaikkien näiden laatikoiden keskellä on sielunystävä ja kehon kumppani. On nyt ja on ollut kaikki vaiheet ja vuodet. Tänään näillä aamusta unisilla poskilla, joiden uurteet tunnen paremmin kuin omani, on ollut myös kyyneleitä: sukulainen kuoli yllättäen.

Olen ajatellut kaikkia kyyneleitä ihmisten poskilla ja rakkautta. Rakkautta, joka kiinnittää aikaan, maahan, maailmaan, sen ihmisiin ja maisemaan. Rakkautta, joka luo juuret. Rakkautta, joka päästää irti. Ja sitten ottaa avosylin vastaan, kun tulee palaamisen hetki.”

Markus Rantala

Markus Rantala

Markus Rantala, 38, Evoluutiobiologian dosentti, biologian ja psykologian tohtori. Piikkiö.

”Runoilija John Keats syytti 1700-luvulla Isaac Newtonia runouden tuhoamisesta. Newton oli rohjennut selittää sateenkaaren värit: ne syntyivät, kun valo taittui vesipisaroista.

Keats koki, että tieteellisen selityksen jälkeen hän ei enää voinut katsoa sateenkaarta niin kuin ennen: maagisuus oli kadonnut.

Rakkauden tieteellinen selittäminen kohtaa vastustusta samasta syystä.

Onneksi tieteellisen maailmankuvan vastustajat eivät voi olla enempää väärässä. Se, että ymmärtää, että romanttinen rakkaus on luonnonvalinnan tuottama psykologinen adaptaatio ja pohjautuu aivojen neurokemiallisiin muutoksiin, ei heikennä romanttisen rakkauden tunnetta.

Neurotiede jopa antaa keinoja, joilla romanttisen rakkauden tunnetta voi voimistaa ja saada sen kestämään vuosikymmeniä. Kun oppii, mitä rakastuneen aivoissa tapahtuu ja miksi muutokset tapahtuvat, romanttisesta rakkaudesta saa paljon enemmän irti kuin sosiologi, joka uskottelee, että se on vain länsimaisen kulttuurin tuottama käyttäytymispiirre tai jumalan luoma yliluonnollinen ilmiö.

On uskomaton tunne rakastuneena tiedostaa, mitä kehossa tapahtuu ja ymmärtää miksi. Esimerkiksi, ymmärtää miksi kädet hikoavat, kun näkee rakkautensa kohteen. Se johtuu noradrenaliinista. Tunne, että sukat pyörivät jaloissa, johtuu puolestaan fenyylietyyliamidista. Perhosparvi tuntuu räpiköivän vatsassa, koska aivosaari aktivoituu. Pakonomainen kiinnostus rakastettuun herää, kun serotoniinitaso laskee.

Miten kauniisti ja tarkoituksenmukaisesti luonnonvalinta on muokannut ihmismieltä, jotta parimuodostus olisi mahdollinen!

Toisaalta jos tietää, että romanttisen rakkauden tarkoitus on saada sammakko näyttämään prinssiltä (jotta parinmuodostus olisi ylipäänsä mahdollista), voi ymmärtää, että kukaan ei ole oikeasti täydellinen. Kyseessä on vain aivojen tuottama illuusio. Silloin on helpompi kuunnella kavereiden ja vanhempien neuvoja, sillä he eivät ole samanlaisen illuusion vallassa.

Ja kun illuusion tiedostaa, voi välttyä siltäkin, että jonain aamuna herää sammakon vierestä ja pohtii mihin se prinssi katosi.

Mutta kun on rakastunut, käyttäytymisen tietoinen kontrolli on vaikeaa ellei mahdotonta – vaikka ymmärtäisikin evoluutiopsykologiaa. Kun näkee rakastettunsa, etuaivolohkon toiminta vaimenee ja ihminen käyttäytyy impulsiivisesti, usein jopa päättömästi.

Jopa luonnontieteilijä saattaa ryhtyä runoilemaan.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 25–26/2015.

 

Mikä on elämän tarkoitus? Seitsemän vastausta kaikkein suurimpaan kysymykseen.