”Sunnuntaina kirjoitan jälleen”

posti

Mikä turmelee nuorison ja näivettää syvällisen kirjoitustaidon? Postikortti. Yli sata vuotta sitten niitä kertyi fröken Gesonda Söderbergille 800 kappaletta.

Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Laivan nimi oli Torneå, sen perämiehen Nicolai Nyberg. Torneå oli marraskuussa 1900 ankkurissa Pietarissa ja juuri 25 vuotta täyttänyt perämies kirjoitti postikorttia mielitietylleen fröken Gesonda Söderbergille. Perämies tuimisteli, tai ehkä kyse oli hätäännyksen peittelystä.

”Kirjoitan lyijykynällä jotta voit pyyhkiä tekstin kumilla. Mikset kirjoita enää? Mitä on tekeillä? Sunnuntaina kirjoitan jälleen, mutta se on viimeinen pitkään aikaan ellet vastaa pian. Saan esittää parhaimmat terveiseni. Voi hyvin. Sydämellisen terveisen lähettää ystävä (Kolja).”

Gesonda ja Nicolai kihlautuivat juhannusviikolla 1901. Nicolai pyrki kapteeniksi, edessä oli vielä kurssitus monilla merillä. Perämies oli päättäväinen riskien hallitsija: hän saattoi lähettää yhdestä satamasta useita kortteja samana päivänä.

Kyse ei ollut hallinnasta karanneesta kaipauksesta, vaan silkasta tahtomisesta ja käytännöllisyydestä. Hänen ja kihlatun välissä olivat laajat meret ja pitkät kuukaudet, mutta yhteyden piti säilymän niin tiiviinä kuin se vain mahdollista oli.

Vuosi kihlauksen jälkeen Nicolai päiväsi yhden korteistaan Alabamassa 11.6.1902. Se oli perillä Porissa 17 päivää myöhemmin. Nyt ei ollut romantillisen kaipausviestin hetki.

”Kirjoita pian osoitteeseen joka saapuu yhdessä postikorteista. En tule kotiin tänä vuonna”, Nicolai kirjoitti.

Naimisiin he kuitenkin päätyivät.

 

Mobile 11.6.1902 Banaanlilastin purkamista Mobilessa. Tervehdys Koljalta.
Helsinki 2.2.1902 Rakas Tytti! Kuinka voit nyt. Kiitos kortista, jonka lähetit. Miksei Harald kirjoita lainkaan? Joskus minulla on niin ikävä teitä ja toivon, että kesä tulisi ja minä pääsisin sinne sinun luoksesi. Pyydä, että Helga täti kirjoittaisi pian. Näkemiin nyt. Terveisiä kaikille ja kirjoita pian. Kaikki lähettävät terveisiä. Monta pusua sinulle ja Haraldille. Koska lähetät ne trikoot. Arne
Pietari 18.10.1900 Katso valoa vasten. Terveisin K-a

Postikortista tuli sortokauden aikana passiivisen vastarinnan väline.

Gesonda oli muuttanut Helsingistä, Eläintarhanlahden huvilasta, Djurgårdsvilla neljästä Poriin samoihin aikoihin kun korttien kerääminen alkoi. Hänen veljensä Harald toimi kaupunginpuutarhurina, siskolla oli työpaikka satamakonttorissa.

Suurimmassa osassa kortteja osoitteena oli Hamnkontoret, Björneborg. Ulkomailta tulleiden korttien osoitetietoihin oli luontevasti lisätty Finland, jotkut tosin lisäsivät ymmärrysvarmistuksena myös Ryssland. Venäjä puristettiin kuitenkin aina sulkuihin.

Perämies Nicolain lisäksi uutteria kortinkirjoittajia olivat Gesondan veljet Harald, joka kiersi opintomatkoillaan Euroopassa ja Arne, joka ikävöi isoveljeään ja siskoaan Helsingissä. Korteista tuli koko Sjöbergin perheen ahkerasti käyttämä viestijärjestelmä, käyttöinformaatiota ja monitasovälittämistä.

Lukuisat ystävät tiesivät Gesondan harrastuksesta. He tukivat sitä paitsi kirjoittamalla, myös huolehtimalla tarkkaan lähettämiensä kuvakorttien moni-ilmeisyydestä. Kahden samanlaisen kortin lähettäminen oli jo välinpitämättömyysrikos.

Veli Haraldin vaimo Alma ei kirjoittanut kartuttaakseen kokoelmaa. Käly välitti, huolehti, kyseli ja esitti tarvittaessa elämänkokemuksellisia neuvojaan. Erityisen napakka hän oli huomattuaan, miten kihloissa jo olevan Gesondan ympärillä liehtoi muuan Väinö, sukkelasanainen kortisti.

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov päsmäröi Suomessa vuodet 1898–1903, eli koko sen ajan, kun Gesonda korttejaan tallensi.

Postikorteista tuli ensimmäisen sortokauden aikana passiivisen vastarinnan väline. Se oli keinottomien kansalaisten kollektiivista suuttumusta, jota korteissa ei kuitenkaan ilmaistu poliittisin iskulausein. Postikorteissa ei riehuttu.

Sen sijaan kuvateemoista ja viesteistä löytyi epäsuoraa poliittista viestintää niille, jotka sitä osasivat lukea. Useimmat osasivat.

Helsinki marraskuussa 1901. Jesonda uimapuvussa korsetti yllä! Aivan liian turhaa rakas neitiseni. Alma
Nurmijärvi 1.11.1902. Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle 100 kpl kirjekorttilomakkeita (siis ilman postimerkkejä) B J Tryckeristä. Sellaisia joissa vain ranskaksi, ruotsiksi ja suomeksi teksti: toisella puolella: Suomen Suurruhtinaskunta: toisella puolella pitää olla teksti Nurmijärvi den …19–. Sekä lasku. Terveisin neiti H. Huom: mitä aiemmin sen parempi
Tampere 7.11.1902 Rakas Jesse! Sitä päivää ei tule, jolloin kirjoittaisit minulle – ja juu, se oli totta että lupasivat tulla tänne jouluna ja kertoa niin paljon niin paljon. Mutta mahdoitko luvata liian aikaisin, aikaiset lupaukset epäonnistuvat. Elän kuiten vielä saan tavata sinut silloin, tervetuloa, tervetuloa! Kirjoita nyt kuitenkin joku kerta – jouluun on niin hirveän pitkä aika. Monet sydämelliset terveiset Almalta.
24.12.1901 Kauniit kasvoni taas tässä ihailtavaksi. Olemme siis sujut, me molemmat tältä vuodelta. Joulutervehdys professorskalle professorilta.
24.12.1902 Viettäkäätte sinä, Kolja ja lapset iloisina joulua. Toivottaa vanha täti Ida.

 

 

Postille riitti, jos edes paikkakunta osoitteessa oli oikein.

Postimanifesti kielsi vuonna 1901 suomalaiset merkit myös kotimaan postissa. Vaatimusta venäläisen kaksipäinen kotka -merkin käytöstä boikotoitiin heti. Suomalaiset alkoivat käyttää Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaa surumerkkiä, jossa Suomen vaakuna oli sijoitettu mustalle pohjalle. Nyt suuttui Bobrikov. Hän ei kuitenkaan voinut kurittaa jokaista mustaa merkkiä nuolaissutta, kun ei keisari ollut erikseen sitä ”pikkumustaa” kieltänyt.

Painotekniikan kehitys ja valoisan tulevaisuuden odotus kannattelivat kiihkeästi leviävää postikortteilua Euroopassa. Edelläkävijä oli Saksa, missä painettiin vuonna 1901 yhteensä miljardi korttia, myös vientiin. Vanhemmat sukupolvet ehtivät huolestua siitä, miten nuoret innostuivat korteista kevytteksteineen unohtaen syvällisesti vakavampien kirjeiden kirjoittamisen.

Suomessa postikorttien käyttö oli alkanut yleistyä 1890-luvulla. Postikortti vaati harjaantumista. Kirjeiden kirjoittamiseen tottuneiden piti oppia tiivistämään viestiä lauseita lyhentämällä. Aina se ei onnistunut. Tekstiä juoksutettiin reunojen kautta, toisinaan lauseet tulvivat jo korttien kuvapinnoillekin. Syynä oli sekin, ettei osoitepuolelle saanut kirjoittaa. Osoitepuolen käsialat olivat pieniä taideteoksia, viestipuolella jo söhräämistä.

Allekirjoitukseen riitti etunimi, usein jopa vain sen ensimmäinen kirjain.

Postille riitti, jos edes paikkakunta oli oikein. Ja nopeimmillaan kortti saattoi olla perillä lähettämispäivänä.

Ahkerakaan korttien kirjoittaminen ei aiheuttanut keskittymiskyvyttömyyttä, ei kirjoittajassa eikä vastaanottajassa. Kortteja toivottiin ja odotettiin. Nykyisessä viestivimmauksessa joutuu vastaanottamaan lähetyksiä, joita ei toivo, odota eikä usein myöskään tarvitse.

Neljän vuoden kihlauksen jälkeen Gesonda ja Nicolai avioituivat 1905. Poikia syntyi kolme. Carl Gustaf 1906, Harald Nicolai 1910 ja Erik Arne 1919. Poikueen syntyminen ei tarkoittanut isän jäämistä maihin, lukuun ottamatta muutamaa vuotta Bakussa Nicolain työskennellessä satamassa. Merikapteeni jatkoi merenkulkijana.

Perhe oli palannut Helsinkiin äidin lapsuuskotiin Djurgårdsvillaan. Gesondan ystäväpiiri oli tiivis. ”Flickornat” kahvikutsuilivat, pelasivat canastaa ja kävivät teatterissa. Gesonda piti tanssimisesta ja musiikista. Satamakonttorivuosinaan hän oli mukana Suomen Naisten Voimisteluliiton Porin ryhmässä.

Tämä hänestä tiedetään, ei montaakaan riviä. Gesonda on mainittu toimeliaaksi ja itsenäiseksi. Hänen lempinimiään olivat Jesse, Tytti, Lillan. Arvatenkin niin monilla hellittelynimillä ja postikorteilla muistettu ihminen ei ole voinut olla sosiaalisesti äksy tai kierokielinen.

Nicolai Nyberg koki olevansa siinä määrin varmasanainen, että rohkeni ryhtyä kirjalle asetuttuaan viimein aloilleen. Saaristo- ja avomeripurjehduksen opas ilmestyi 1935. Kirjaa on edelleen antikvariaateissa myynnissä. Hintapyyntö on 50 euroa.

Djurgårdsvilla neljä sai vuosiksi raskaan mustat kehykset. Kuopus Erik kaatui Kollaalla 1940, Harald Hangon rintamalla 1941. Seuraavana vuonna menehtyi isä Nicolai.

Taloa asuttivat Gesondan esikoispoika Carl, jonka perheeseen kuului kaksi lasta, ja veli Arne, hyväntuulisuutta henkivä juristi.

Gesondan, 84-vuotiaan, lähtövuoro osui syyskuulle 1963. Muutkin villalaiset joutuivat lähtemään pian tämän jälkeen. Talo purettiin ja niille sijoille alettiin rakentaa Helsingin Kaupunginteatteria.

Albumi löytyi 50 vuotta Gesondan kuoleman jälkeen, se homeili jo kuin lopullista katoamistaan enteillen. Kokoelma löytyi Orivedeltä kesäasunnoksi ostetun talon ullakolta. Djurgårdsvillan ja Oriveden yhteydestä ei ole tietoa, ei edes arvausta.

Albumi päätyi Hämeenlinnaan Markku Laaksolle, joka oli perustanut Korttien talon. Laakso pyysi postikorttiharrastajaa, ruotsinkielentaitoista Anita Seppovaaraa tutkailemaan kokoelmaa. Seppovaara lupasi vilkaista.

Siitä tuli pitkä vilkaisu. Seppovaara alkoi kääntää tekstejä. Vilkuilu muuttui tarinan löytämiseksi, postikorttilennoksi sadan vuoden takaisiin.