Uskontojen kritiikkiä ei pidä jättää idioottien käsiin
KOLUMNI: Islamin pelko on kaventanut käsitystä siitä, mitä kaikkea keskustelu uskonnoista voisi todella olla, kirjoittaa Tiina Raevaara.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka pitävät uskontokritiikkiä tärkeänä yhteiskunnallisen keskustelun alueena. Kaikkia ajatusrakennelmia, instituutiota ja auktoriteetteja, jotka pyrkivät sanelemaan, kuinka ihmisten pitäisi elää, pitää pystyä arvostelemaan.
Mahdollisuus kritisoida uskontoja on merkki sananvapauden tilasta. Hannu Salaman ja hänen kustantajansa jumalanpilkkatuomiot vuodelta 1966 ovat tahra Suomen sananvapauden historiassa.
Jumalanpilkka-lainsäädäntö on meillä edelleen voimissaan.
Suomessa voi syyllistyä uskonrauhan rikkomiseen, mikäli ”julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä”.
En halua puolustaa oikeutta töhriä moskeijaa sianverellä.
Uskontoja koskeva keskusteluilmapiiri on Suomessa muuttunut paljon muutamassa vuodessa.
Huomaan muutoksen itsessänikin: moni teksti, jonka olen aiemmin uskonnoista ja niiden liepeillä viihtyvistä ilmiöistä kirjoittanut, tuntuisi nyt epämukavalta julkaista.
Jopa uskonrauhapykälän arvostelu tuntuu vaikealta. Haluan puolustaa oikeutta kritisoida ”jumalan sanalla” perusteltua ihmisten huonoa kohtelua, mutten halua puolustaa oikeutta töhriä moskeijaa sianverellä. Sellainenkin tuomio maastamme löytyy.
En väitä, että keskustelu olisi ”polarisoitunut” tai muuttunut mahdottomaksi ”ääripäiden välissä”, sillä ihmisiä kunnioittavalta uskontokritiikiltä on mennyt elintila vain yhdenlaisen toiminnan vuoksi: ääliömäisen muslimeihin kohdistuvan vähättelyn ja pilkan, jota pursuaa niin verkosta kuin toisinaan jopa poliitikkojen kannanotoista.
On vaikea lähteä kirjoittamaan asiallisesti vaikkapa islamiin liittyvistä tasa-arvokysymyksistä, jos netti samaan aikaan täyttyy täysin tavallisiin muslimeihin kohdistuvista solvauksista ja tappouhkauksista.
Joku voi pitää tätä älyllisesti epärehellisenä, mutta minusta se on ennen kaikkea inhimillistä.
Sitä paitsi ilmiössä kiteytyy asia, joka oikeastaan on perustellun uskontokritiikin ydin: ihmishenki ja ihmisen kunnioittaminen ovat tärkeämpiä kuin ajatusrakennelmien kunnioittaminen.
Toisteinen islampelko on myös kaventanut käsitystä siitä, mitä kaikkea keskustelu uskonnoista voisi todella olla. Eri maailmankatsomuksista pitäisi voida keskustella muutenkin kuin islamin ja kristinuskon suhteen, muslimien määrän tai naisten pukeutumisen kautta. Lisäksi äänessä ovat olleet muut kuin muslimit itse.
Kiljujat saisivat hävetä.
Ehkä asia on kuitenkin muuttumassa: Viime kuukausina suomalaisessa mediassa on näkynyt muutamia artikkeleita esimerkiksi musliminaisten pukeutumisesta tai heidän kohtaamastaan perheväkivallasta. Vaikka edelleen on liikuttu juuri islamin alueella, olen ollut positiivisen odottavalla mielellä.
Maltillisen keskustelun näkyminen lehtien sivuilla saattaa kertoa siitä, että muslimeihin kohdistuva vihapuhe on alkanut menettää asemaansa. Ilmapiiri on aavistuksen vapautuneempi, ja keskustelun suuntaan ovat päässeet vaikuttamaan viimeinkin myös muslimit itse.
Uskontokritiikin paradoksi on siinä, että he, jotka omalla käytöksellään tukahduttavat asiallisen uskontokeskustelun, kiljuvat verkossa kaikkein kovaäänisimmin oikeudestaan uskontokritiikkiin ja sananvapauteen. He saisivat hävetä.
Mahdollisuutta kritisoida uskontoja pitää varjella: se on vapaan yhteiskunnan helmi, todellinen kruununjalokivi. Sitä ei pidä jättää idioottien käsiin.
Mitä ankarammin uskonnon kritisoimisesta tuomitaan, sitä huonommassa jamassa yhteiskunta on.
Kirjoittaja Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija sekä Suomen Kuvalehden Tarinoita tieteestä -blogisti.