Väistä! Liiku! Pysähdy!

Kolumni: Emme huuda samalla tavalla raitiovaunujen tai jäähallien ruuhkissa. Jos niin tekisi, kohtaisi ehkä psykiatrin.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tuomas Kyrö
Suomen Kuvalehti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tietyö. Punaisia päin ajava pyöräilijä, keltaisiin kiihdyttävä autoilija. Teinit näkevät puhelimen ruudut, eivät elävää ympäristöä. Kaupunkielämään sopeutunut kettu kiertoliittymässä. Muuttoauto väärällä kaistalla, lastausauto toisella puolella.

Työmatkalaisten hermo viimeisimmässä pinteessä. Paitsi kolmevuotiaalla, joka ihastelee irtonaista katukiveä. Isä hoputtaa lasta, on ehdittävä tarhan kautta palaveriin. Hän kiskoo iloista pientä ihmistä liikkeelle, kunnes lapsi itkee ja nyt isäkin.

Seuraavan mutkan takana turistimassa pysähtyneenä katsomaan puhelimen kameran läpi merkittävää taloa, joka on samannäköinen kuin kaikki maailman merkittävät talot.

Typerryttävän lyhyt matka kesti järkyttävän pitkään. Kontaten olisin ollut jo perillä. Raivo kasvoi hiljalleen niin, etten muistanut määränpäätäni. Huomasin mesoavani yksin autossani. Taoin kojelautaa, poljin jalkaa ja kirosin aamuradion välispiikkejä.