Venäjän tuntijaa etsimässä
Suomella ei ole yleistä Venäjä-osaamista, joka kelpaisi kaikkialle.
Tukholmassa tapasin kerran georgialaisen suurlähettilään, joka halusi tarjota kahvia suurlähetystössä. Lähettiläs luennoi minulle itsestäänselvyyksiä Venäjän demokratian tilasta. Hän kertoi muun muassa, että vaalit eivät ole oikeita vaaleja eikä pidä uskoa Vladimir Putinia. Alussa nyökkäsin kohteliaasti. Ajattelin, että pian herra pääsee asiaan.
Ei päässyt. Loppujen lopuksi minun oli pakko keskeyttää sanomalla, että olen raportoinut Moskovasta yli vuosikymmenen ja perillä siitä, ettei Venäjä ole demokratia.
Herra jatkoi. Ymmärsin silloin, että tämä olikin koko tapaamisen pointti. Kertoa asioista, jotka ovat omasta mielestäni päivänselviä, mutta hänen mielestään minulle tuntemattomia. Kuuluinhan hyväuskoiseen ja hölmöön länteen.
Tähän törmää usein entisissä sosialistimaissa. Käsitykseen siitä, että länsi on niin tietämätön Venäjästä, että myös perusasiat pitää selittää – kukaanhan ei tunne Venäjää kuin me.
Tietyllä tavalla he ovat oikeassa. Suomalaisena en ole elänyt neuvostojärjestelmässä. Siksi on asioita, joista en tiedä tai joita en edes huomaa. Olen lukenut paljon ja oppinut vielä enemmän kuuntelemalla. Mutta minun ei ole tarvinnut elää järjestelmässä, toisin kuin virolaisten, puolalaisten ja ukrainalaisten. Enkä ole kokenut vieraan maan sortoa kotimaassani. Se on kokemus, joka traumatisoi ja muokkaa ihmisen identiteettiä usein lopullisesti.
Jos suomalaisten pitää luopua käsityksestä, että meillä olisi jotain opetettavaa Venäjästä virolaisille, myös virolaisten pitäisi luopua heille rakkaasta paremmin tietämisen ajatuksesta.
Mikä toimii Virolle, ei välttämättä toimi Suomelle ja päinvastoin. Olemme eri maita, meillä on eri historialliset kokemukset ja siksi lähtökohtamme eivät voi olla samat.
Myös Ruotsin maantiede, historia ja intressit suhteessa Venäjään – sekä taloudelliset että turvallisuuspoliittiset – ovat erilaiset kuin Suomen.
Ruotsi ei näe Venäjä-politiikassaan mitään syytä pragmaattisuuteen, toisin kuin suhteessaan diktatuurimaa Saudi-Arabiaan. Siellä Ruotsilla on taloudelliset intressit, sinne pääministeri Stefan Löfven vie valtuuskuntia.
Solidaarisuus isoissa, periaatteellisissa asioissa sen sijaan on tärkeää. Suomen, Ruotsin ja Viron suurin intressi on sama. Se on yhtenäinen EU, joka ei hyväksy toisen maaperän anastamista ja jolla on johdonmukainen Venäjä-politiikka.
Kun Venäjä miehitti Krimin, EU:n reaktio oli johdonmukaisesti tuomitseva. Tilanne on jatkunut samana siitä huolimatta, että joidenkin maiden mielestä sanktioita voisi pehmentää. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan vuosiin.
Suomen, Viron ja Ruotsin yhteinen etu on, että Venäjästä tulisi demokraattinen ja ennustettavissa oleva maa. Nyt näin ei ole. Kaikki sopeutuvat nykytilanteeseen kuten parhaaksi näkevät, tehden omaa Venäjä-politiikkaansa EU:n sateenvarjon alla.
Älkää uskoko niitä, jotka väittävät ymmärtävänsä Venäjää parhaiten. Jokainen maa ymmärtää Venäjää omasta näkökulmastaan, ei minkään kaikkitietävän kristallipallon avulla.
Siksi en voi olla hymyilemättä, kun Suomessa paasataan opin ottamisesta rohkeilta virolaisilta. Ulkopolitiikkaa ei tehdä niin, että katsotaan miten muut toimivat ja sitten tehdään perässä. Se on vaativampi ja raaempi laji.
Viime vuoden lopulla kävin Vilnassa haastattelemassa kirjailija Ruta Vanagaitea. Kun Vanagaite oli arvostellut partisaanijohtajaa, kustantamo oli tyhjentänyt maan kirjakaupat hänen teoksistaan. Vanagaite oli todennut, että partisaanijohtaja Adolfas Ramanauskas ilmiantoi KGB:lle häntä sodan jälkeen piilotelleet ihmiset. Se on historiallinen totuus, joka käy ilmi KGB:n arkistoista.
Kustantamo perui kaikki sopimukset ja aikoo nyt tuhota Vanagaiten jokaisen kirjan, ellei Vanagaite osta niitä takaisin 100 000 eurolla.
Liettuan turvallisuusneuvosto pitää Vanagaitea Putinin propagandasotilaana ja vaarana omalle maalleen.
Tämä ei ole osoitus rohkeasta neuvostovastaisuudesta. Se on päinvastoin osoitus siitä, että Liettuassa ei ole päästy eroon mustavalkoisesta neuvostomentaliteetista.
Suomen ongelma on ollut suomettuminen, joskus hyvin nöyryyttävä sellainen. Edelleen kuulee naiiveja ajatuksia siitä, miten Suomen pitäisi erikoisosaamisella rakentaa siltaa Venäjän ja EU:n väliin.
Ei Suomella ole mitään yleistä Venäjän erikoisosaamista.
Suomen erikoisosaaminen on oman maamme historia Venäjän kanssa. Se on suuri historiallinen draama, mutta se on meidän draamamme, erilainen kuin naapureiden.
Tähän asti Suomi on selvinnyt ehjänä, sillä riittävä määrä päättäjiä on ratkaisevina hetkinä pystynyt ajattelemaan itsenäisesti.