Rahavalta siirtyy kunnilta maakunnille

NÄKÖKULMA: Peruskoulun jälkeisen koulutuksen voisi siirtää maakuntien hoidettavaksi, kirjoittaa Roope Uusitalo.
Mielipide 9.4.2017 18:22
Roope Uusitalo
Suomen Kuvalehti

Sunnuntaina 9. huhtikuuta käydään viimeisiä kuntavaaleja, jotka koskevat nykyisiä tehtäviään hoitavia kuntia. Heinäkuun alussa perustetaan 18 maakuntaa, joille siirtyy aikanaan euroissa laskettuna yli puolet kuntien tehtävistä.

Kansalaiset pääsevät äänestämään maakuntavaaleissa ensimmäisen kerran vuonna 2018.

Jatkossa maakunta- ja kuntavaalit järjestetään samaan aikaan neljän vuoden välein. Rahavallalla mitattuna maakuntavaalit tulevat olemaan kuntavaaleja paljon tärkeämmät.

Näillä näkymin vuoteen 2019 mennessä yli 200 000 kuntien työntekijää siirtyy maakuntien palvelukseen. Lisäksi maakuntiin kootaan valtion aluehallinto-organisaatioista ja maakuntaliitoista 12 000 työntekijää. Oleellisin muutos on sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen vastuun siirtyminen maakunnille.

Maakunnille olisi voinut siirtää ison vastuun koulutuspalveluista.

Maakuntauudistus on valtava myllerrys, mutta jää sittenkin kesken. Sosiaali- ja terveyspalvelujen siirto maakunnille on hyvin perusteltua. Pienten kuntien hartiat ovat terveyspalvelujen järjestämiseen liian kapeat. Saman tien maakunnille olisi voinut siirtää ison vastuun koulutuspalveluista.

Lähipalvelut kuten päiväkodit ja peruskoulut on perusteltua järjestää kuntien toimesta. Sen sijaan maakunnat voisivat hyvin hoitaa peruskoulun jälkeisen koulutuksen, ehkä sentään yliopistoja lukuun ottamatta.

Nykyisin lukiokoulutusta järjestää useimmiten kunta. Ammatillisista oppilaitoksista vastaa yleensä useamman kunnan kuntayhtymä. Ammattikorkeakoulut taas ovat osakeyhtiöitä, joiden omistajina ovat tavallisimmin alueen kunnat ja kuntayhtymät.

 

Oppilaitosten omistusrakenne on historiallisen prosessin tulos. Lukiot syntyivät peruskoulu-uudistuksen aikaan lakkautetuista oppikouluista. Osa oli alun perinkin kunnan omistamia kouluja, osa sosialisoitiin kunnallisiksi kouluiksi peruskoulu-uudistuksen yhteydessä. Yksityisiä lukioita jäi henkiin vain muutamia.

Ammattikoulujen tausta on vielä kirjavampi.

Ammatillista koulutusta järjestävät edelleen kunnat, kuntayhtymät, yritykset ja säätiöt.

Ammattikorkeakoulujen runko taas luotiin yhdistämällä lähekkäin sijainneita teknillisiä oppilaitoksia, sairaanhoito-opistoja ja kauppaopistoja.

Samalla koulutuksen järjestäjiksi ja nykyisiksi osakeyhtiön osakkaiksi tulivat näitä oppilaitoksia aikaisemmin pyörittäneet kunnat ja kuntayhtymät. Erityisempiä perusteita ammattikorkeakoulujen jäämiselle kuntien vastuulle ei taida olla. Puhtaalta pöydältä tehdyssä uudistuksessa omistajarakenne voisi olla kovin toisenlainen.

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa koulutusta maksamalla valtionosuuksia koulutuksen järjestäjälle.

Valtionosuuksien avulla ministeriö pystyy tehokkaasti ohjaamaan koulutuksen tarjontaa. Ministeriö ei olekaan erityisen innokas antamaan toisen asteen koulutusta maakuntien vastuulle. Erityisen innokkaita demokraattiselle ohjaukselle eivät ole koulut itsekään. Poliitikot kun saattaisivat innostua tekemään poliittisia päätöksiä.

Julkisen talouden periaatteiden mukaan paikallishallinnon on hyvä vastata paikallisista palveluista. Lähidemokratia toimii, kun päätösvalta kunnan asukkaiden tarvitsemien palveluiden järjestämisestä on lähellä kuntalaisia. Sen sijaan päätökset, joilla on merkittäviä vaikutuksia myös kunnan ulkopuolella asuviin, on parempi tehdä laajemmalla foorumilla.

Koulutus lienee malliesimerkki tällaisesta ulkoisvaikutuksia aiheuttavasta julkisesta palvelusta. Peruskoulua useimmat käyvät kotikunnassaan, mutta lukioihin ja varsinkin ammatilliseen koulutukseen lähdetään myös kauemmas. Ammattikorkeakoulut rekrytoivat opiskelijoitaan periaatteessa maanlaajuisesti. Käytännössä kotimaakunnan opiskelijat ovat ammattikorkeakouluissa vahvasti yliedustettuna.

Koulutustarpeetkaan eivät kuntarajoja noudata. Työmarkkinat ovat kaikkialla kuntaa suurempia alueita.

Maakuntauudistus luo terveyspalvelujen järjestämistä varten turhankin pieniä alueita, mutta ammatillisen koulutuksen järjestämiseen maakunta voisi olla juuri sopivankokoinen yksikkö. Joissain maakunnissa koulutustarjontaa koordinoidaankin.

Miksei saman tien järjestettäisi toisen asteen koulutusta maakunnittain. Samalla päästäisiin sekalaisista kuntayhtymistä. Maakuntavaltuutetut saisivat todellista valtaa päättää miten resurssit jaetaan koulutuksen ja terveydenhuollon välillä. Toisen asteen koulutuksen rakenneuudistuksetkin voisivat nytkähtää eteenpäin.

Kotiseutuhenki ei välttämättä riipu kuntien tehtävien määrästä.

Ihan pelkiksi kotiseutuyhdistyksiksi kunnat eivät jäisi, vaikka toisen asteen koulutus maakuntiin vietäisiin. Eikä kotiseutuhenki välttämättä tehtävien määrästä riipu.

Ainakin aikaisemmassa kotikunnassani, Laitilassa, identiteetti liittyi pikemminkin kotikylään kuin kotikuntaan, vaikka kylillä ei ole 1700-luvulla suoritetun isojaon jälkeen ollut juuri minkäänlaisia julkisia tehtäviä.

Nykyisessä kotikunnassanikaan ei juuri kukaan ole Espoosta. Paljon useampi kertoo asuvansa Tapiolassa, Matinkylässä tai Leppävaarassa.

Maakuntauudistuksen jälkeen kuntien tehtäväksi jää kolme koota: kehitys, kaavoitus ja koulutus. Ehkä tässä on vielä puoli koota liikaa.

Kunhan maakuntien hallintohimmelit saadaan ojennukseen ja maakuntahenkeä hiukan kohotettua voisi aika olla otollinen pienelle kouluhallinnon reformille.


Kirjoittaja Roope Uusitalo on Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori ja talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja.