Kansalaisjournalismi: Huhut kuolemastani ovat liioiteltuja

Juho Salminen
Mielipide 24.7.2009 09:29

Kuka muistaa kansalaisjournalismin? Siitä kohkattiin pari vuotta sitten Suomessakin. Epäiltiin, että kun kuka tahansa voi pitää netissä blogiaan ja kertoa, kuinka asiat oikeasti ovat, toimittajan työ ja perinteiset tiedotusvälineet käyvät tarpeettomiksi. Vaan kuinkas kävikään?

Tässäpä uutinen: kansalaisjournalismi on täällä, elää ja voi hyvin. Mutta millainen kansalaisjournalismi? Ei ainakaan sellainen, jossa ihmisten pitämät blogit olisivat merkittävä uutiskanava. Nykyisellään ne tarjoavat lähinnä viihdettä, ainakin jos katsoo Suomen luetuimpia blogeja.

Kansalaisjournalismi kukoistaa verkkomedioissa uutisista käytävissä keskusteluissa. Kun toimitus tekee ja julkaisee uutisen, monia näkökulmia, lähteitä ja yksityiskohtia on pakko rajata pois. Puhumattakaan siitä, että joskus uutiset ovat yksinkertaisesti virheellisiä tai ainakin faktat päin mäntyä. Näitä virheitä ja rajallisuuksia ihmiset ovat kärkkäitä kommentoimaan.

Tästä syntyy mielenkiintoinen uusi tapa lukea uutisia, joka on ominaista vain verkolle. Ensin luetaan toimituksen tekemä uutinen, sitten ihmisten käymä keskustelu aiheesta. Ja vasta sitten ”juttu” on luettu kokonaan.

Tätä kansalaisjournalismi-sana alun perin 1990-luvulla tarkoitti: haluttiin palauttaa yhteys viestinten ja kansalaisten välille. Paitsi että se yhteys ei ole vieläkään täysin muodostunut.

Väitän, että toimituksissa ei osata kunnolla hyödyntää ihmisten tietoja. Uutissivustojen keskusteluja seuraavat pääasiassa moderaattorit, joiden tehtävä on poistaa joukosta asiattomuuksia (joita riittää). Moni keskusteluissa esitetty kysymys ja idea ei välttämättä ikinä päädy toimitukseen asti, jossa niistä voisi jalostaa juttuja, joista voisi keskustella… Ikiliikkuja.

Mitä konkreettista uutisesta virinnyt verkkokeskustelu sitten voi tarjota? Silminnäkijöitä, historiallista kontekstia, asiantuntijoiden näkemyksiä, linkkejä tiedon lähteille. Tässäkin asiassa uhat (nimettömät ”asiantuntijat”) on helpompi nähdä kuin hyödyt. Jos asiaa pysähtyy miettimään, sen voi nähdä toisinkin: Suomessa asuu noin 5,3 miljoonaa ihmistä, joista 15 000 työskentelee journalismin parissa. On selvä, että suuresta väkijoukosta joku tuntee asian aina paremmin kuin siitä raportoinut toimittaja.

Avaankin kilpailun: parhaan journalistisen näkökulman, taustan tai uuden idean SK:n sivustolla esittänyt keskustelija saa kirjapalkinnon. Kisa on voimassa 31. heinäkuuta asti. Jotta palkinnon voi saada, kannattaa rekisteröityä käyttäjäksi, koska näin voi antaa yhteystietonsa ja pääsee samalla kommentteineen etusivun uutisvirtaan.

Keskustelu

Luetuimmat ja muutkin toimittajien mielestä amatöörimäiset blogit ovat jotain muuta kuin journalismia. Suurin osa pienen tai vielä pienemmän piirin omia pieniä juttuja. Juttuja ilman julistamista ja ilman mitään kummenpaa tarkoitusta. Jokainen blogin pitäjä kuitenkin odottaa ja odottaa, että joku kommentoisi. Monilla blogeilla on runsaasti lukijoita blogilistan ulkopuolella.

Omissa blogeissani 728 & 566 kävijää kuukaudessa. Blogilistan mukaan nolla lukijaa.

Julistamassasi kilpailussa on ideaa.

Ihan vinkkinä, tuo Blogilistan luetuimpiin linkkaaminen ei välttämättä kerro koko totuutta, sillä aika moni — myös allekirjoittanut — siirtyi aikoinaan muiden palveluiden käyttäjäksi Blogilistan viilatessa käyttöehtojaan. Nykyään kaikki tuntemani blogimaailman starat käyttävät Google Readeria, joka tarjoaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet blogien seuraamiseen kuin hiukan vanhahtava Blogilista.

Palkinnoista riippumatta sekä SK:lle että kansalaisille pitää voida esittää vaatimus terävämmästä ja loogisemmasta väittelystä kuin mikä on tavallista. Ja pohjaksi tarvitaan merkittävä aihe.

Yksi sellainen, ja tärkeä – etenkin Suomessa – on nyt jatkuvasti esillä oleva kysymys ”tietämisestä,” sen oikeudesta, velvollisuudesta tietää, tietämisen tuomasta vastuusta. Ne vaativat kaikki myös muistamista ja ymmärtämistä. Jatkuvia esimerkkejä on taas saatu siitä, miten maan asioista päättävät – ja vastaavat – eivät muista eivätkä ymmärrä paljoa, kun tietoon liittyy vastuu. Miten tämä kasvava ymmärryksen ja muistin puute voitaisiin korjata? Eikö lain tule jo puuttua asiaan?

Ja mistä se johtuu? Valta korruptoi, sanotaan. Mutta Suomi eli – etenkin sodan jälkeen – pitkään tilanteessa, jossa tunnollinenkaan virkamies ei voinut tietää virallisesti asioista, koska tuollainen tieto vaati toimia. Liitttoutuneiden Valvontakomissiota vastaan ei voinut toimia. Erota aina voi protestina. Tuolloin erojen yleistyminen olisi ollut katastrofi maalle ja valtiolle. Sen ymmärtäminen oli viisautta – mutta mihin pisteeseen saakka?

Ja miten pitkään tämä selitys oli pätevä? Missä vaiheessa se muuttui oveluudeksi, joka alkoi korruptoida poliittisia ja hallinnollisia koneistoja? Eikö tässä olisi tosi aihe – juuri nyt?

KILPAKIRJOITUS:

Uuden syntymää ennakoiden sirkus pyörii kiihtyvällä vauhdilla: en minä, vaan tuo se oli!

Enpä paljon ihmettelisi jos meneillään olisi samanlainen käsienpuhdistusoperaatio kuin koettiin Italiassa 90-luvun alkupuolella. Sielläkin oli sotien jälkeen muodostunut kommunistien torjumiseksi ”kaveria ei jätetä”- verkosto.

Kunnes se tuotiin ilmi ja sitten se romahti. Ytimenä siinä oli ns. kaikkivaltiaan maallinen eduspuolue kristillisdemokraatit, meillähän samaa suojelijaa edustaa useampi poppoo, ml. Timo Soini ja Mitro Repo.

”Olen UKK:n hengessä Marskin linjalla”, ilmoitti Repo jo talvella esivaalikiertueellaan Savossa.

Arto Merisalon työhuoneen seinällä Novassa seisoi sotamarsalkka Mannerheim kokovartalokuvassa, Katajanokan Poseidon-pubin seinällä oli ainakin taannoin Mannerheimin ja Tarja Halosen potretit sen pöydän kohdalla jossa tiedettiin Aarno ”loka” Laitisen kavereineen istuskelevan.

Susan Ruusunen paljasti kirjansa kannet WTC:n salissa Mannerheimin kokovartalokuvan edessä.

Joku voisi piirtää valtaverkostojen kaavion, jossa linkittyisivät Kehittyvien maakuntien Suomi ja Infront Finland. Molemmat ovat mukana rahoittamassa Mannerheim-filmiä, jonka ohjaajan Renny Harlinin kaveri Mika Sulin istuu Infrontsin hallituksessa Hjallis Harkimon kanssa.

Tapani Yli-Saunamäki on puolestaan julkisesti väittänyt kaikkien hyvien suhteiden syntyvän urheilukisoissa.

Voisi siihen kaavioon piirtää säikeen myös urheiluministeri Stefan Walliniin, joka lupaa huippu-urheilun rahoitukselle 50%:n korotusta – juuri kun olemme oppineet naureskelemaan NL:lle, jossa kaikki oli rempallaan, paitsi huippu-urheilu.

Kilpaa Camuselle:
Tuo Italian ”kaveriverkosto” oli siis sota-ajan perua. Päällimmäisinä olivat kristilliset demokraatit, koska he olivat ainoa ”moraalien voima” vahvaa kommunistipuoluetta vastaan. Mafia tuli kuvaan, kun USA:n armeija käytti italialaistensa suhteita Sisiliaan maihinnousun apuna. Sitten mafiasta tuli hallitusten käsikassara kommunisteja vastaan. Mutta periaatteessa sitä ei voitu hyväksyä – siis muuna kuin salaisena auttajana.

Suomessa tilanne oli toinen, vaikka William Colby oli Helsingissä mukana, kuten aiemmin Roomassa. Pulma meillä oli ja on, että politiikan tekijöiden käytäntö ”mafioitui.” Paljoa ei tiedetty mistään, jos se loi ikäviä vastuita, joita ei lopulta ottanut kukaan. Politiikka, poliitikot itse olivat ja ovat ”mafia,” mikä oli ja on periatteessa suurempi pulma kuin Italiassa – tai Ranskassa, missä de Gaulella oli korsikkalaisensa, mutta vain salaisena aseena.

Olemme Penttijuhani siis samoilla linjoilla. Jaetaanko potti jos tärppää?

Kummituksen pelossaan korruptioon turvautuneet olivat tosiaan molemmissa maissa – ei suinkaan radikaaleja veneenkeikuttajia – vaan kunnianarvoisia konservatiiveja!

KMS:n ja Novan taustajoukot ovat halunneet esiintyä suorastaan yltiöisänmaallisina.

Puoluesihteeri Jarmo Korhonenkin meni Suomenmaan mukaan edellisen kerran piiloon Marskin kuva kainalossaan valmistelemaan puoluekokouspuhetta jolla hän kukisti kilpakumppaninsa.

Mutta mitenkähän pitkälle kuolleen hevosen ruoskimisella voi pötkiä?

Tarkemmin luettuna huomaan että emme, Penttijuhani, olekaan täysin samoilla linjoilla suhteessa Suomen tilanteeseen.

Itse asiassa meidän järjestelmässä on säilynyt piirteitä jotka tunnetaan 1920-40 lukujen Italiasta. Ns. tammikuun kihlaus sementoi STK-SAK- akselin joka käytännössä pitää poliitikkoja lähinnä viihdetaiteilijoina. Matti Vanhasenkin kontribuutio taitaa rajoittua siihen että tunnistaa faksistaan EVA/EK:n lähetykset joita sitten käy julkisuudessa lukemassa.

Vahva valtio, junat kulkee ajallaan, politikointi on pahasta ja kaikkea mitataan rahalla!

Camunen & linjat: Vanhana lehtimiehenä otan jutun kerrallaan – ilman poliittisia linjoja. Se tosin osoittautui vaikeaksi jo 1960-luvun lopulla. Kun tulin potkituksi ulos 20 vuotta myöhemmin, pulma oli sama: olisi tullut olla jonkun puoluetoimiston alla, suojeluksessa, sen kontrolloima, mitä ilman kohdeltiin ”sosiaalitapauksena,” jolle vastaavat neuvot ja kontrolli tuli ”sosiaaliavusta.” Ne ovat tehneet sitä kolmessa Pohjoismaassa nyt 35 vuotta. Ne eivät noudata ns. valistuksen periaatteita tai lain logiikkaa. Ne ovat pohjimmiltaan puoluemafioita, ei lakia ja oikeutta kunnioittavia yhteiskuntia. Mannerheim on ulkona tästä, EVA jne ovat osian Capojen piiristä, elävät sen käytännöissä.

Tämä nyt ei ole terävää eikä korkeaa. Aiheeseen ei ole mielestänui oikein menty tai päästy. Sellaiseksi kelpaisivat ilmeisesti monet muistelut lähihistoriasta. Olen lukenut tai kuullut niistä vain pätkiä. Mutta ne näyttävät todisteilta siitä, ettei ns. tietämisen ja vastuun kymyksen yli ole päästy. Luin esim. miten kenraaleista ehkä fiksuin opiskeli USA:ssa noin vuonna 1981 itsensä johtopäätökseen, että NL sortuu. Hän heitti tuloksen kassakaappiinsa ja sanoo nyt, että olisi tullut kertoa Koivistolle. Tämä on esimerkki ”työn ja vastuun” vaatiman ”tiedon” peittämisestä, joka tulisi rikostutkia. Tuo tieto oli yleinen 10 vuotta aiemmin. MIten tällainen – mafioituminen – on mahdollista Suomessa?

Kilpa on ratkennut. Voittaja on nimimerkki hessu, joka osallistui keskusteluun blogimerkinnässä suomalaisesta tietoyhteiskunnasta. Tässä SK:n raadin perustelut:

Kirjoittaja tuo kommentillaan esiin konkreettisen juttuaiheen (opettajien puutteelliset tietotekniikkataidot) sekä tarjoaa alkuperäistä tekstiä täydentävän lähteen, tässä tapauksessa linkin väitöskirjaan.

Kirjapalkinto menee siis hessulle. Toimitus ottaa kirjoittajaan yhteyttä sähköpostitse.

Muissakin kommenteissa tässä keskustelussa sekä toisaalla sivustolla oli ajatuksen aiheita, mutta voittaja valittiin konkreettisuuden ansiosta. Esimerkiksi Camusen idea tietämisen oikeudesta ja velvollisuudesta kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta jää vielä abstraktille tasolle.

Juho S:lle ”kansalaisjournalismista.” Opetuksen keinot ja taso ovat pienissä maissa ensiarvoisia asioita, mutta tuo asia ”tietämisen oikeudesta ja velvollisuudesta” on abstraktinen nykyään lähinnä siksi, ettei tietoa Suomen Tasavallan asioista ole maan omalla kielellä paljoa liikkeellä. Asia tulisi siis konkretisoida. Onko Suoemessa vielä ”tiedostettu,” että se tiputettiin muodollisesti ”puoluettomien” joukosta DDR:n tunnustamisidean vuoksi. Onko Eduskunta tai mediat keskustellut koskaan Kostamuksen sotilaallisesta merkityksestä, että sitä verrattiin jo 1969 tunneliin Kabulin tiellä. Onko vastaavasti kysytty, mitä muuta Horneteilla voi tehdä kuin lentää ne ulos tosi konfliktin tapauksessa?
Eli Suomi on monessa käytännön asiassa kuin suljettu lastentarha – niin kauan kuin sen asiat tunnetaan vain sen omien rajojen ja kielialueen ulkopuolella, eli virallinen tietämättömyys on itse maassa oikeus – tai abstrakti pulma.