Jukka Tarkka: Nato-kansanäänestys olisi arvaamaton riski

ESSEE: Poliitikkojen mukavuudenhalu estää heitä kuvaamasta äänestäjille Suomen todellista asemaa.
Mielipide 11.8.2017 18:43
Jukka Tarkka

Turvallisuuskeskustelu peittää todellisuutta samanlaisella silopuheella kuin kylmän sodan aikainen ystävyysliturgia, kirjoittaa valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkka uudessa Kanava-lehdessä.

Kanava 5/2017. Kansikuvan on tehnyt Annika Pitkänen.

Kanava 5/2017. Kansikuvan on tehnyt Annika Pitkänen.

”Ei riitä, että turvallisuuspolitiikan johto on tiukasti analyyttinen ja looginen. Sen ponnistelu realistisen turvallisuuspolitiikan puolesta on tuomittu tuhoon, jos kansalaisilla ei ole perustietoa ymmärtää, mitä turvallisuuspolitiikassa tapahtuu ja mistä se johtuu”, Tarkka kirjoittaa.

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Suomalaisessa yhteiskuntadebatissa esiintyi vielä 1960-luvulla ajopuuteorian kannattajia. Sen ajatuksen mukaan suurvaltojen sota tempasi Suomen toisen maailmansodan pyörteisiin kuin vuolas virta vie irtotukin.

Tämä runollinen kielikuva tuntui sopivan talvisotaan, vaikka kyllähän Suomi yritti ohjata omia kohtaloitaan jo silloin. Yhdessä asiassa se onnistuikin, Suomi säilytti itsenäisyytensä. Se ei ollut aivan huono saavutus niissä oloissa, sillä Stalinin tarkoitus oli tuhota se.

Oli muodikasta sanoa jatkosodan Suomea ajopuuksi, koska se soti Hitlerin Saksan rinnalla Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. Paljon sitä huonompaa poliittista asemointia ei voi kuvitella. Kylmän sodan aikana oli suorastaan yhteiskunnallista kysyntää jatkosodan halveksunnalle.

Ei Suomi jatkosodassakaan ajelehtinut sentään täysin tahdottomasti. Se ehti toisen maailmansodan aikana käydä sotaa paitsi Stalinia myös Hitleriä vastaan. Se yritti kauhoa valtavirrasta sen verran syrjään, että voisi säilyä itsenäisenä. Ja vastoin odotuksia Suomi onnistuikin, viime hetkellä ja nipin napin, mutta sittenkin.

 

Kylmän sodan vuosia on totuttu pitämään nolottavana suomettumisen aikana. Tavanomaisen totuuden mukaan Suomi ajelehti silloin jos koskaan, tai jos joku piti perää, niin se tapahtui neuvostoliittolaisen luotsin komentojen mukaan. Sekään ei pidä paikkaansa. Suomi oli koskivene, jonka miehistö yritti vimmatusti soutamalla ja älykkäästi perää pitäen ohjata ohi pahimpien tyrskyjen.

Ystävyyspolitiikan usva hämärsi kylmän sodan aikaisia näköaloja. Neuvostoliiton politiikkaa sanottaisiin nykykielessä trollaukseksi. Tarkoituksena oli osoittaa, että marxismi-leninistinen imperialismi ei ole imperialismia.

Osa suomalaisista uskoi tai oli uskovinaan, että Neuvostoliitto oli jalostanut imperialismin ystävyydeksi. Suomen virallinen politiikka vahvisti neuvostopropagandaa mairealla liturgiallaan.

Siinä menossa koskiveneen perämiehellä ja soutajilla oli sama tahto kuin talvi- ja jatkosodan johtajilla, he halusivat pitää Suomen itsenäisenä. Neuvostopainetta oli opittava vastustamaan niin, että se ei näyttänyt vastustamiselta.

Vene vuosi kuin seula, ja hörppäsi joskus vettä yli laidan. Ajoittain energiaa meni enemmän veneen pohjalle kertyneen painolastin äyskäröintiin kuin soutamiseen ja perän pitämiseen. Välillä soutajat menettivät otteen tilanteesta ja vene jäi pyörimään akanvirtaan.

Ystävyys ja luottamus alkoivat tuntua politiikan kovalta ytimeltä, vaikka ne eivät todellakaan ole kansainvälisen politiikan varsinaista käyttövoimaa.

Neuvostoliitto pääsi iholle kaikkein herkimmässä paikassa.

Mutta Suomi selvisi, vaikka jonkin kerran oltiin vähällä karauttaa kiville. Niin kävi yöpakkasissa. Siitä vaiheesta lähtien Neuvostoliitto oli melkein 30 vuotta Suomen hallitusneuvottelujen osapuoli, jos ei neuvottelupöydän ääressä niin ainakin nurkan takaa kurkkimassa ja huutelemassa.

Toinen koskiveneen pohjakosketus oli Novosibirskin vahtikoiralausuma. Suomi pystyi sillä torjumaan Neuvostoliiton vaatimat yya-konsultaatiot, mutta kovasta hinnasta. Suomi otti konsultaatioaloitteen itselleen ja asemoitui Neuvostoliiton puolustusrakenteen osaksi.

Kolmas rysähdys kiville oli noottikriisin syväsisältö. Neuvostoliitto pääsi iholle kaikkein herkimmässä paikassa, siitä tuli Suomen presidenttipelin äänetön yhtiömies parin vuosikymmenen ajaksi.

Mutta joissakin tilanteissa Suomi ohitti vaarallisia karikkoja niin taitavasti, että Neuvostoliitto ei voinut osoittaa avoimesti tyytymättömyyttään.

Tällaisia kovan diplomatian mestarisuorituksia olivat esimerkiksi salaisten konsultaatioiden katkaiseminen 1974, puolustusministeri Dmitri Ustinovin yhteisiä sotaharjoituksia koskeneen ehdotuksen torjuminen 1978 ja herätemiinahankinta 1980-luvun alussa.

 

Kylmän sodan jälkeinen maisema on kalsea. Euroopassa pyyhkii hyytävän voimapolitiikan viima ja kosken vyöryssä ryskää kaukana Suomesta syntyneitä jäälohkareita.

Suomalainen koskivene on nyt toista tekoa kuin kylmän sodan aikainen hatara ruuhi. Sen rakennetta on vahvistettu toimivalla puolustusrakenteella ja vuotokohdat tilkitty unionijäsenyydellä. Peränpitäjillä ja soutajilla on liikkumatilaa enemmän kuin suomettumisajan miehistöllä.

Koskiveneen miehistö hyödyntää kylmässä sodassa saatuja onnistumiskokemuksia, mutta noudattaa myös silloisista epäonnistumisista opittua varovaisuutta. Näillä eväillä on pystytty muutamiin vahvoihin ohjausliikkeisiin pahimpien pyörteiden ohi. 

Näitä onnistumisen kokemuksia olivat esimerkiksi Pariisin rauhansopimuksen yksipuolinen tulkinta, joka vapautti Suomen yya-taakasta. Uhkarohkea Hornet-hanke oli sekä kovan että diplomaattisen puolustuspolitiikan U-käännös täydessä vauhdissa länteen. Puolustusvoimain vähäeleinen päättäväisyys ohjasi Suomen kansainväliseen harjoitusyhteistyöhön asteittain, ja oikeastaan ennen kuin siitä oli erikseen päätetty.

Suomi pyrkii laventamaan ulkoisen turvallisuustyön sektoria lakiuudistuksella, joka antaa puolustusvoimille mahdollisuuden käyttää aseellista voimaa kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä. Se pyrkii nykyaikaistamaan tiedustelunsa toimintamahdollisuuksia lähes samalle tasolle muiden unionimaiden kanssa.

Suomi on parantanut kovan puolustuksen uskottavuutta luomalla kyvyn nopeaan reagointiin äkillisissä uhkatilanteissa. Näillä toimilla Suomi yrittää edes vähän korjata 2000-luvun alkuvuosina Lissabonin sopimuksen sanamuotoa koskeneissa neuvotteluissa tehtyä ohjausvirhettä, joka etäännytti Suomen unionin puolustusyhteisöstä.

 

Turvallisuuspolitiikan johto ei ole erityisen pontevasti yrittänyt sopeuttaa suomalaisia voimapolitiikan sähköistämään ympäristöön.

Useimmat poliitikot ja kansalaisten enemmistö ovat omaksuneet kylmän sodan kokemuksiin lukkiutuneen ajatustavan. Se on estänyt mielipideilmaston kypsymisen Nato-jäsenyyteen, vaikka tällainen ratkaisu olisi johdonmukainen jatke viimeksi kuluneiden parin vuosikymmenen aikaiselle kehitykselle.

Poliitikkojen mukavuudenhalu estää heitä kuvaamasta äänestäjille Suomen todellista asemaa.

Turvallisuuskeskustelu peittää todellisuutta samanlaisella silopuheella kuin kylmän sodan aikainen ystävyysliturgia. Sen kertosäkeisiin kuuluu yritys torjua vihapuhe Natosta maalaamalla tulevaisuudenkuvia eurooppalaisesta Natosta, vaikka sellainen on jo keskuudessamme. Naton 28 jäsenestä 26 on eurooppalaisia valtioita. Paljon tätä eurooppalaisemmaksi Nato ei voi tulla.

Politiikan päättävä taso on vapaaehtoisesti solminut itselleen hirttosilmukan lupaamalla kansanäänestyksen Nato-jäsenyydestä. Sitä vaativat lähinnä ne, jotka vastustavat Natoon liittymistä, mutta eivät kehtaa sanoa sitä.

Nato-kansanäänestys kuulostaa niin hienolta, että yksikään uratietoinen poliitikko ei voi vastustaa sitä. Se olisi sillä tavalla erikoinen kansanäänestys, että lopputulos tiedetään ennen äänten laskentaa.

Sodan jälkeisinä vaaran vuosina melkein kaikkia suuren luokan turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehtäessä kansalaismielipiteen enemmistö vastusti niitä. Sellaisia olivat yya-sopimus, Efta- ja EEC-ratkaisut, Etyk-aloite ja Pax-tulkinta.

Vasta vähitellen kansa alkoi ymmärtää, mitä järkeä niissä oli. Ja jotkut taitavat vieläkin rakastaa yya-sopimusta.

On heikkoja viitteitä siitä, että tarkoitus ei ole jäädä akanvirtaan pyörimään.

Virta vie. Ei ole mahdollista peruuttaa ylävirtaan siellä Nato-kysymyksessä tehtyjen ohjausvirheiden korjaamiseksi. On tultava toimeen siinä pyörteessä, johon juututtiin.

Nyt mennään siis niillä eväillä, että presidentti, hallitus ja eduskunta ovat käytännössä lukinnet Suomen Naton ulkopuolelle.

Nato-jäsenyyteen liittyy riskejä, mutta niitä liittyy myös sen ulkopuolelle jättäytymiseen ja kahdenvälisiin puolustusjärjestelyihin. Ne kaikki ovat todennäköisesti hallittavissa olevia riskejä.

Mutta on täysin hallitsematon riski avata edes teoreettisesti se mahdollisuus, että kansanäänestys kaataisi Nato-jäsenyyssopimuksen, jonka ovat valmistelleet demokraattiset valtioelimet parhaan virkamies- ja sotilaallisen asiantuntemuksen perusteella, joka on neuvoteltu valmiiksi Naton kanssa ja jonka eduskunta on hyväksynyt. Sellainen äänestystulos nollaisi Suomen turvallisuuspoliittisen uskottavuuden ja kansainvälisen toimintakyvyn.

Mikään vastuuntuntoinen hallitus ei voi antautua sattuman varassa sellaiseen vaaraan.

Nato-jäsenyyden valmistelua ei voi aloittaa ennen kuin on varmuus siitä, että se tapahtuu perustuslain mukaisesti presidentin johdolla virkamies- ja asiantuntijaelimissä ja hallituksessa, ja että siitä päätetään edustuksellisen demokratian mukaisesti eduskunnassa. Sitä varten presidentti ja eduskunta on valittu kansanäänestyksessä.

Prosessin demokraattisuuden takaa perinteinen parlamentarismi, jossa hallitus toimii eduskunnan luottamuksen varassa ja sen ministerit ohjastavat virkamiehiä.

 

Takalukkoon vahingossa loksahtanut Nato-ovi ei ole katastrofi, vaikka väliaikainen ongelma se kyllä on.

Asejärjestelmien määrätietotinen modernisointi, menestys kansainvälisessä harjoitusyhteistyössä ja vakuuttava aluepuolustusjärjestelmä ovat luoneet asetelman, jossa Suomi hyötyy Nato-yhteistyön tuottamasta turvallisuuslisästä ilman Nato-jäsenyyttä, ja siitä huolimatta, että turvatakuita ei ole.

Tässä rakenteessa Suomi selviää niin kauan, kun sillä on tarjottavana lännen arvostamaa puolustusyhteistyötä Itämeren alueella. Nato tarvitsee Ruotsia ja Suomea Baltian puolustuksen pohjoisen sivustan ja selustan suojaamiseen.

Sitten kun länsi ei enää tarvitse Suomea, tämä onnenkantamoinen menee ohi, ja päälle ryöppyävät uudet tyrskyt. Vastaan voi tulla pahempiakin tilanteita kuin tähän mennessä kylmän sodan jälkeen on koettu. Siihen rutistukseen Suomi joutuu yksin, ellei se katso valppaasti eteensä ja viimeistele myös muodollisesti tähän asti tapauskohtaisesti noudatetun Nato-yhteistyönsä.

On heikkoja viitteitä siitä, että tarkoitus ei ole jäädä akanvirtaan pyörimään. Presidentti Sauli Niinistö toisti veteraanipäivän puheessaan Lahdessa ajatuskulun, jota hän käytti jo kesän 2016 Kultaranta-keskustelujen avauspuheessa.

Niinistö sanoi, että vahvat puolustusvoimat estävät ennakolta konflikteja nostamalla hyökkäyskynnystä, ja samalla ne luovat kiinnostusta kumppanuuteen Suomen kanssa.

Liittoutumisasia ei siis ehkä ole lukkiutunut lepotilaan vaan jonkinlainen haku on päällä. Tavoitteena ei välttämättä ole Nato-jäsenyys, vaikka voihan se olla sitäkin, sillä se mahdollisuus todetaan monissa juhlavasti hyväksytyissä dokumenteissa. Mutta se voi olla myös jotakin vähemmän kuin Nato, mutta enemmän kuin nykyinen epämääräisyys.

Turvallisuus ei synny toistelemalla vanhoja iskulauseita.

Nykyisin turvallisuuteen vaikuttaa materiaalisen puolustusvalmiuden rinnalla ehkä enemmän kuin koskaan se, mitä suomalaisten ja heidän päättäjikseen valitsemiensa poliitikkojen päässä liikkuu. Suomen turvallisuuden ensimmäinen puolustuslinja on ihmisten korvien välissä.

Kansallisen turvallisuuden ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen, Suomen yhteiskunnan syvärakenteen ja Euroopan historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla vanhoja iskulauseita.

Turvallisuuden henkinen pääoma ei myöskään kartu mellastamalla sosiaalisessa mediassa. Siihen tarvitaan opiskelua, oppimista, lukeneisuutta ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä.

Kaiken tämän lisäksi tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen päättely alkaa tuottaa tavanomaisesta totuudesta poikkeavia johtopäätöksiä.

 

Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, miten se pystyy rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta turvallisuuspolitiikkaan.

Opiskeltuun tietoon ja politiikan ulkopuolelta kertyneeseen kokemukseen nojautuvia toimijoita pidetään eliittinä, ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.

Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.

Suomi on niin pahassa paikassa Euroopan pohjoisella reunalla, että ilman hengen voimaa sen karua ympäristöä ei voi sietää eikä sen vaaroja torjua. Turvallisuus syntyy asioista, jotka nousevat historiasta. Mielipiteet eivät siinä auta.

Mielipiteitä ei tarvitse perustella ja niitä voi koska vain muuttaa millä perusteella tahansa tai ilman perusteita. Enemmistön mielipide voi muuttua vaikka viikoittain.

Millä hetkellä vallitseva kansan mielipide on oikea peruste turvallisuusratkaisulle, jonka aikahorisontti on pikemminkin sukupolvia kuin vuosikymmeniä?

Historian taju on turvallisuusajattelun kivijalka.

Kansainvälistä ja kotimaista ympäristöä hallitsevat väkivalta, avoin propaganda, disinformaatio, trollipelotelu, kyberterrorismi ja hybridiuhat.

Tässä ankeassa ympäristössä henkisesti valppaan yhteiskuntailmaston vaaliminen on ainoa hengissä selviämisen strategia. Siihen tarvitaan historian osaamista ja ymmärtämistä. Tulevaisuus on synkeä, jos historian kouluopetusta yhä vain vähennetään, kuten näyttää tapahtuvan.

Ei riitä, että turvallisuuspolitiikan johto on tiukasti analyyttinen ja looginen. Sen ponnistelu realistisen turvallisuuspolitiikan puolesta on tuomittu tuhoon, jos kansalaisilla ei ole perustietoa ymmärtää, mitä turvallisuuspolitiikassa tapahtuu ja mistä se johtuu.

Älyllisesti toimiva turvallisuusjohto ei voi menestyä, elleivät politiikan mielipidejohtajat ymmärrä turvallisuuden rakennetta ja taustaa. Historia opettaa juuri sitä. Koulujen historianopetus on turvallisuuskoulutusta.

Turvallisuuden rakennetekijöiden tunnistaminen ja ymmärtäminen eivät kartu kansalaismielipiteen kuulostelusta. Siihen tarvitaan faktatiedon keräämistä menneisyyden tapahtumista ja oman ajan uutisista ja yritystä ymmärtää näitä ilmiöitä ja niiden vuorovaikutusta.

Siksi historian taju on turvallisuusajattelun kivijalka. Ilman humanistista tuntumaa eurooppalaisesta hengen perinnöstä ja Suomen historiallisesta ponnistuspohjasta meidän voi käydä todella huonosti.

 

Suomen turvallisuutta merkittävimmin muotoilleet presidentit J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto ponnistivat vahvan akateemisen hengenviljelyn pohjalta ja kehittyivät kansallisiksi johtohahmoiksi lähes intohimoisen historian harrastuksen kantoaallossa. 

Näillä valtiomiespresidenteillä oli taipumus käyttää historian ymmärryksestä peräisin olevaa logiikkaa pohtiessaan kansallisia rakenteita sekä kansainvälisen politiikan ja voimapolitiikan ilmiöitä. Jos tämä asenne alkaisi yleistyä turvallisuuskeskustelussa ja turvallisuuspolitiikan tekemisessä, meillä voi ehkä olla eväitä selvitä edessä olevista kosken pyörteistä.

Suomen turvallisuushistoria osoittaa, että kansainvälisen politiikan akanvirtaan ei pidä jäädä pyörimään, mutta ei pidä myöskään antautua mielipiteiden pintavaahdon vietäväksi. Historian valtavirtaa ei voi kääntää eikä voittaa, mutta sen voimaa voi käyttää Suomen ohjaamiseen pahimpien tyrskyjen ohi.

Historia osoittaa, että joskus se on onnistunut. Siitä pitää oppia niin että se onnistuisi myös tulevaisuudessa.

 

Jukka Tarkka on valtiotieteiden tohtori ja vapaa kolumnisti.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 5/2017. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.