Sormi liipasimella
Syksyn metsästyskausi päättyi kaksiin hautajaisiin ja kolmeen sairaalamatkaan. Mitä metsissä oikein tapahtuu?
Naakkajahdissa Siikaisissa metsästäjä sai täysosuman ylävartaloon. 25 metristä ammuttu laukaus aiheutti vakavan silmävamman ja johti useisiin leikkauksiin.
Kuusamossa metsästäjä laukaisi tyhjäksi luullun aseen jahtireissun jälkeen mökissä. Luoti tappoi seurueen eteläsuomalaisen jäsenen.
Savukoskella Urho Kekkosen kansallispuistossa maastopyöräilijä menehtyi 75 metristä ammuttuun kiväärinluotiin. Ennen laukausta jahtimies oli tehnyt havainnon ukkometsosta.
Multialla maakuopassa passissa ollut metsästäjä sai 45 metristä haulisuihkun niskaansa. Ampuja oli ollut teerimetsällä.
Suonenjoella kaurista kytännyt metsästäjä erehtyi kohteesta. Kiväärillä 130 metristä ammuttu laukaus osui hengenvaarallisesti toista metsästäjää keskivartaloon.
Metsästysonnettomuuksissa on kuollut keskimäärin yksi ihminen kerran kahdessa vuodessa. Viimeisen puolen vuoden aikana on järjestetty kahdet hautajaiset ja koettu vakavia loukkaantumisia.
Suomessa oli 308 000 metsästyskortin haltijaa vuonna 2019.
Iso osa heistä ei aiheuta edes teoreettista vaaraa. Yllättävän moni, noin satatuhatta, maksaa riistanhoitomaksun, mutta ei käy jahdissa. Metsästävä porukkakin jakautuu kahtia.
”Aktiivisia on satatuhatta, loput käyvät satunnaisesti”, kertoo julkisten hallintotehtävien päällikkö Sauli Härkönen Suomen riistakeskuksesta.
Laitoksen lakisääteinen tehtävä on edistää metsästyksen turvallisuutta. Härkönen ei osaa sanoa, aiheuttavatko turmia tyypillisesti ne metsästäjät, jotka metsästävät vain harvoin.
Hän vetoaa tiedon puutteeseen. Metsästäjät vakuuttava vakuutusyhtiö ei kerää yksityiskohtaisia tietoja onnettomuuteen johtaneista syistä, eikä riistakeskus ole analysoinut tapauksia oikeuden ratkaisupöytäkirjoista. Kaikki tapaukset eivät myöskään päädy oikeuden käsittelyyn.
”Metsästysonnettomuuksia tapahtuu 5–20 vuosittain”, Härkönen sanoo. ”On sattumanvaraista, kenelle se sattuu. Ei voi määrittää mitään trendiä.”
Liikenteessä nuoret ja iäkkäät kuskit ovat riski. Sen Härkönen tietää, että metsästysonnettomuuksia ei ole sattunut nuorimmissa eikä vanhimmissa ikäluokissa. Juuri metsästäjätutkinnon suorittaneilla turvallisuus on tuoreena mielessä. Vanhana refleksit hidastuvat, mutta se voi olla etukin. Nopean ampumatilanteen jättää käyttämättä, kun ei ehdi.
Onnettomuusriski kasvaa, kun metsästäjä olettaa osaavansa kaiken. ”Turvallisuusasiat voivat unohtua”, Härkönen sanoo.
”Ihminen on erehtyväinen olento. Lopputulos on pahimmillaan hyvin fataali.”
Yhä useampi ryhtyy metsästäjäksi lähes kylmiltään, ilman aiempaa kokemusta. Ase voi olla käyttäjälleen jopa outo.
Syyskuussa 2020, ennen syksyn kuolettavia laukauksia, Arto Määttä kirjoitti Metsästäjä-lehdessä metsästysonnettomuuksista:
”Nämä tapaukset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä jokaista henkilövahinkoon päätynyttä tilannetta kohden tapahtuu huomattavasti suurempi määrä läheltä piti -tilanteita.”
Määttä, pitkän linjan asetoimittaja ja metsästäjä, muistutti, että onnettomuuksia pitäisi kutsua niiden oikealla nimellä. Hänen mukaansa vahinkojen sijaan pitäisi puhua huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä.
Määttä kertasi yhdysvaltalaisen Jeff Cooperin laatimat neljä perussääntöä:
Kaikki aseet ovat aina ladattuja.
Älä ikinä osoita aseen piipulla mitään, mitä ei ole tarkoitus ampua.
Pidä sormi pois liipaisimelta.
Ole varma kohteesta.
Tammikuussa 2021 Määttä vastaa puhelimeen kotikaupungissaan Rovaniemellä.
”Aseturvallisuuden neljä periaatetta ovat metsästyksen selkäranka”, hän sanoo.
”Niiden sääntöjen pitäisi olla kaikkien käytäntö.”
Toistoja, toistoja, toistoja ampumaradalla. Harjoittelu tekee mestarin myös metsästyksessä.
Määttä on huolissaan ampumaharrastuksen hiipuvasta suosiosta. Ampumaratojen määrä on pudonnut Suomessa 20 vuodessa noin 2 000:sta kolmannekseen. Ympäristölupien tiukentuminen on yksi syy katoon.
Rataharjoittelu ei ole enää entiseen tapaan luonteva osa metsästystä. Se näkyy taidoissa ja tavoissa.
”Mitä enemmän on ampumarutiinia, sitä paremmin turvallisuusasiat ovat mielessä”, Määttä sanoo.
Aseiden käsittely siirtyy yhä harvemmin verenperintönä vanhemmalta lapselle. Yhä useampi ryhtyy metsästäjäksi lähes kylmiltään, ilman aiempaa ampumakokemusta. ”Se väline, ase, voi olla jopa outo käyttäjälleen.”
Vähäinen tuntuma luo vääriä rutiineja, jotka johtavat vahingonlaukauksiin. Tehdään lataamattomaksi luullulla aseella tyhjiä laukauksia nuotiolla, mökissä tai auton takakontilla. Tai katsotaan eläintä sormi liipaisimella, ennen kuin saalis on tähtäimessä.
”Sormi liipaisimelle on ratakurin puutetta”, Määttä sanoo. ”Kun ei käydä ampumassa, siitä ei opita pois.”
Varjoa, ääntä tai siluettia ei pidä ampua. Poliisin mukaan Siikaisten naakkajahdissa ampuja oli kertonut kuulleensa varislintujen ääniä ja nähneensä liikettä, ”jollaista aiheuttaa siipiään heiluttava varislintu”.
”Äänen perusteella ampuminen on sama kuin ampuisi silmät kiinni”, Määttä sanoo.
Miten toista metsästäjää erehtyy pitämään kauriina? Tai metson sekoittaa maastopyöräilijään? Vastauksia etsitään Suonenjoen ja Savukosken tapausten käräjillä.
Toistaiseksi on vain valistuneita arvauksia.
”On nähty jotain, mutta ei ole nähty koko hahmoa. Tunnistusta ei ole viety loppuun”, sanoo Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja Jaakko Silpola.
Suomen riistakeskuksen Härkönen aprikoi, onko kyse saaliinhimosta vai aistiharhasta, ”ihmismielen tepposista”.
”Kun olettaa näkevänsä metson, niin se muuttuu metsoksi, vaikka se olisi jotain muuta.”
Sekään ei riitä, että ammuttavan riistan tunnistaa varmasti. Aseturvallisuuden sääntöön numero neljä kuuluu ohje: Varmista myös tausta, jotta kohteen kokonaan läpäisevä luoti tai kohteeseen osumattomat haulit eivät aiheuta vaaraa.
Riistabiologi, luontoon ja eränkäyntiin erikoistunut toimittaja Jere Malinen sanoo, että taustan ehdoton varmistus on usein hankalaa.
”Ihan rehellisesti sanottuna, aika moni riista jäisi ampumatta, jos säännön ottaa sananmukaisesti.”
Ammu kohti maata tai kohti taivasta. Se on perusneuvo. Mutta kanalintujen metsästyksessä saatetaan ampua lähes laakalaukauksia, kun teeri tai metso poukkoilee metsän sisällä.
Vielä vaikeampi on varmistua taustasta, kun kiväärillä ammutaan saaliseläin pellon reunalle, metsää vasten.
Riistaeläin haistaa ihmisen kaukaa. Siksi on epätodennäköistä, että metsässä marjastaja, sienestä tai suunnistaja olisi lähellä jahtipaikkaa. Mutta tappava luoti saattaa jatkaa matkaansa jopa kilometrejä.
Malinen, kokenut erätoimittaja, on kiertänyt jahdeissa vuosikymmenien ajan.
”Joka syksy ammutaan tuhansia varmistamattomia laukauksia metsää vasten”, hän arvioi.
Metsästäjäliitto ei hyväksy tapaa. Metsästäjän on huolehdittava, että taustalla ei ole ketään. Turvallisinta on laukaista kumparetta vasten, kiven päältä tai tornista ylhäältä alaspäin. Silloin aseen luoti ei lennä kauas.
Toiminnanjohtaja Silpola myöntää, että kivääriampuja joutuu tekemään maastossa ”paljon ajatustyötä”. Kun turvallista ampumalinjaa ei ole, sormea ei viedä liipaisimelle.
”Paljon enemmän tulee tilanteita, joissa riista päästetään menemään läpi.”
Italiassa kuoli 24 ja loukkaantui 58 ihmistä metsästyskaudella 2019–2020.
Eri maiden jahtikulttuureja ja -tapoja ei voi suoraan verrata toisiinsa. Italian korkeita lukuja selittää ainakin osittain metsästysmuoto: seuruejahti.
Suomessa metsästäjä oli kauan yksin selkosia kulkeva mies. Hän saalisti pienriistaa: turkiseläimiä, jäniksiä ja kanalintuja. Yleensä hän käytti haulikkoa, joka ei ole ihmiselle vaarallinen 50 metrin jälkeen.
Viime vuosikymmeninä porukkametsästys on alkanut yleistyä Suomessakin. Tehokkailla kivääreillä ammutaan suurta riistaa, kuten hirviä, karhuja, valkohäntäpeuroja ja villisikoja.
”Seuruemetsästys kasvattaa ainakin teoreettisesti onnettomuuksien määrää”, erätoimittaja Malinen sanoo.
”Pienemmällä alueella on enemmän metsästäjiä saman riistan perässä.”
Riski on suurin liikkuvassa karkotusjahdissa, jossa ajomiehet usuttavat riistaa ampujien ulottuville. Tosin Suonenjoella turma sattui turvallisena pidetyssä kyttäyksessä, jossa metsästäjä väijyi yksin kaurista, mutta osui toisen seurueen jäseneen.
Toistaiseksi suurissa porukkajahdeissa on sattunut vähän onnettomuuksia. Siitäkin huolimatta, että hirvestykseen osallistuu syksyisin reilut satatuhatta metsästäjää.
Turvallisuutta on edistetty lakipykälin. Hirvijahdissa on pakko käyttää kauas näkyviä oransseja vaatteita, ja toimintaa organisoi metsästyksen johtaja.
Metsästäjäliitto suosittaa, että seuruejahdeissa otetaan käyttöön turvallisuusmanuaali. Kirjalliset ohjeet kuitataan, kun ne on otettu vastaan ja toteutettu.
”Kirjallinen kuittaus tuo ryhtiä ja valmiutta”, toiminnanjohtaja Silpola sanoo.
Liitto suosittaa myös, että kaikki metsästäjät käyttäisivät jotain huomioväriä vaatteissaan.
Moni haluaa kulkea jahdissa huomaamatta, sulautua metsään. Suomen riistakeskuksessakaan ei innostuta metsästäjiin kohdistuvista värimääräyksistä.
”Metsässä on paljon muitakin liikkujia. Miksi sitten heillä ei ole huomiovärejä”, Sauli Härkönen kysyy.
Metsästäjäksi pääsee tenttimällä kotona 272-sivuisen Metsästäjän oppaan.
Valmentavaan koulutukseen osallistuminen on vapaaehtoista. Ei vaatimuksia aseen käsittelystä tai ampumataidosta. Vain suuren riistan kuten hirven, karhun ja valkohäntäpeurojen pyytäjien on läpäistävä ampumakoe kolmen vuoden välein.
Metsästäjäliitto ehdottaa lakimuutosta, kuuden tunnin pakollista ampuma-asekoulutusta osaksi metsästäjätutkintoa.
”Tulevat sukupolvet olisivat paremmin koulututtuja”, Silpola sanoo.
Hän myöntää, että päivässä ei opi ei kaikkea, ainoastaan turvallisen aseenkäsittelyn ja riistalaukauksen perusteet. Mutta sen jälkeen on parempi valmius jatkaa harrastusta.
Metsästäjien koulutuksesta vastaava Suomen riistakeskus ei kannata tässä vaiheessa pakollista aseopetusta.
Ennen metsästäjätutkintoa poliisi ei myönnä aselupia. Kenen aseilla koulutus toteutettaisiin, missä niitä säilytettäisiin? Mitä asemalleja käytettäisiin? Entä missä koulutus järjestettäisiin, sisätiloissa vai ulkona ampumaradoilla?
”Tosi vaikea kokonaisuus”, riistakeskuksen Härkönen sanoo.
Aseopetusta varten pitäisi kouluttaa ensiksi satoja kouluttajia. Varsinainen ampumakoulutus lisäisi metsästäjätutkinnon kustannuksia.
Erätoimittaja Malinen uskoo, että tutkinnosta ei haluta liian monimutkaista eikä kallista.
”Ajan mittaan se vähentäisi metsästyksen harrastajien määrää.”
Maa- ja metsästysministeriössä odotetaan ”tarkempaa analyysia” syksyn onnettomuuksista ennen johtopäätöksiä. Toistaiseksi metsästyslakiin ei ole vireillä muutoksia.
Metsästäjät eivät tohdi puuttua näkemiinsä rikkeisiin, jotta kaveri ei pahoita mieltään, Määttä sanoo.
Tyypillinen metsästysonnettomuus noudatti tuttua kaavaa 1970-luvulla. Elokuinen sorsajahti illalla, veneitä kaislikossa lähekkäin, alkoholia veressä.
Viinalla läträys on lähes kadonnut. Jos hirvimetsälle menee juovuksissa, lähetetään kotiin. Riistan kunniaksi pullosta saatetaan nauttia ohut kaatoryyppy.
Yhdessä suhteessa yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut huonommaksi.
Asetoimittaja Määttä puhuu mielensä pahoittamisen kulttuurista. Metsästäjät eivät tohdi puuttua jahdissa näkemiinsä turvallisuusrikkeisiin, jotta kaveri ei loukkaannu.
Hän muistuttaa, että aseet ovat ”tuhovoimaisia vallankäytön välineitä eläinten tappamiseksi”.
”Metsästäjien asenteet aseiden vaaralliseen käyttöön ovat liian pehmeitä.”
”Tässä asiassa pitäisi olla jyrkkä ja ankara.”