Alussa oli hashtag
Me too on ravistanut yhteiskuntaa jo vuoden ajan. Seksuaalisen kaltoinkohtelun uhrien sijaan häpeää saavat tuntea nyt ahdistelijat. Mikä Me toossa vetoaa?
Vuosi sitten, lokakuun 15. päivänä, yhdysvaltalainen näyttelijä Alyssa Milano tviittasi: ”If you’ve been sexually harassed or assaulted write ’me too’ as a reply to this tweet.”
Seuraavana aamuna hänen Twitter-tilillään oli 55 000 vastausta. Alkoi yksi someaktivismin toistaiseksi suurimmista voimannäytöistä.
#Metoo.
Samaa ”minä myös” -sanaparia käytti jo vuonna 2006 ihmisoikeusaktivisti Tarana Burke seksuaalista hyväksikäyttöä vastustavassa kampanjassaan, mutta vasta viime lokakuussa siitä tuli globaali ilmiö.
Taustatekijöitä oli useita. Seksuaalista häirintää vastaan oli kampanjoitu monella taholla, ja tilastoja sukupuolittuneesta väkivallasta oli julkaistu jo vuosikymmeniä. Sosiaalisen median joukkovoimasta oli tullut ohittamaton mahti, ja seksistisyydestään tunnetun Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain 45. presidentiksi kasvatti turhautumista.
Mutta nämäkään eivät täysin selitä Me toon tenhoa. Vastausta on etsittävä retoriikasta.
The Financial Timesin Sam Leith on selittänyt Me toon vetovoimaa narsismilla. Liike korostaa jokaisen osallistujan henkilökohtaista merkitystä ja on siksi kuin räätälöity selfie-sukupolvelle.
Mediatutkija, sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivusen mielestä tulkinta on lattea. Jo 1970-luvulta asti on väitetty kollektiivisuuden ajan olevan ohi ja politiikan muuttuneen oman navan kaiveluksi. Koivusen mielestä Me toon voima on mukaan kutsumisessa ja yhteisöllisyydessä.
Jo hashtag, aihetunniste, sen sanoo: et ole yksin.
Vaikka julkisissa puheissa sukupuolten tasa-arvo on kaikkien mielestä hyvä asia, käytännössä naiset yhä törmäävät lasikattoihin, sukupuolijärjestys on tiukka, antifeministiset voimat ovat saaneet potkua populismista ja naisviha kukoistaa verkossa.
Koivunen luonnehtii kampanjaa mullistavaksi myös siksi, että se on valjastanut haavoittuvuuden poliittiseksi muutosvoimaksi.
Me too on tarjonnut vertaistukea ja mahdollisuuden nostaa vääryydet esiin ilman, että häpeä jää yksin uhrin kannettavaksi tai että uhriudesta tulee kaikkea määrittävä rooli.
Tammikuussa 2018 Yhdysvalloissa alkoi seksuaalisen häirinnän vastaisiin toimiin keskittyvä kampanja Time’s up. Sen myötä ongelman tunnistamisesta on siirrytty sen ratkaisemiseen: työpaikkojen seksuaalisen häirinnän kitkemiseen, lainsäädännön ja normien muuttamiseen.
Toisin kuin henkilökohtaisuuden voimaa hyödyntävä Me too, Time’s up sijoittuu poliittisen puheen perinteeseen. Se, että aika on tullut, on voimakas retorinen kielikuva, jonka muunnelmia ovat hyödyntäneet monet vaikuttajat Demostheneesta Barack Obamaan.
Fraasi oli myös Oprah Winfreyn tammikuisen Golden Globe -puheen vaikuttavimpia kohtia. Winfrey linkitti sukupuolten tasa-arvoa puolustavan työn mustien kansalaisoikeustaisteluun.
Puheessa kolmesti toistunut ”Time is up” korosti tarvetta välittömään, tarmokkaaseen toimintaan samoin kuin Martin Luther Kingin I have a dream -puheen ilmaukset ”The fierce urgency of now”, ”Now is the time” ja ”Urgency of the moment”.
Kuten tasa-arvotyötä koskevassa keskustelussa usein, myös Me toon yhteydessä on kuultu väite, että kampanja on mennyt ”liian pitkälle”.
On kuitenkin kyseenalaista, voiko näin laajasta, moninaisia ääniä sisältävästä kampanjasta puhua kuin yhtenäisestä ideologiasta tai voiko sille hahmotella muuta agendaa kuin häirintäkokemusten jakaminen ja häirinnän laajuuden paljastaminen.
Vastaiskussa on hyödynnetty muitakin vanhoja retorisia keinoja. A Voice for Men -miesasialiikkeen Suomen-osaston kannanotossa Me too -kampanjaa nimitettiin ”hysteriaksi”. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten oikeuksiaan vaativat naiset on leimattu hysteerikoiksi ja miten tuolla diagnoosilla on käytetty valtaa naisiin.
Me toota vastaan ovat hyökänneet myös yksilön vastuuta korostavat feministit. Heidän mukaansa liike ei käsittele naisia toimijoina, jotka voivat vaikuttaa häirintätilanteiden kulkuun. Tässä retoriikassa oletetaan, että seksuaalinen häirintä on vääjäämätöntä ja sen rajoittaminen on yksilön vastuulla.
Kuten Moira Donegan The Guardianissa julkaistussa esseessään sanoo, koko Me toon idea kuitenkin on solidaarisuus, vastuun ja häpeän siirtäminen joukkovoiman avulla uhrin kontolta häiritsijöille.
Näyttämällä, kuinka laaja ilmiö seksuaalinen häirintä on ja kuinka se koskettaa kaikkia naisia etnisyydestä, luokasta ja syntymässä määritetystä sukupuolesta riippumatta, se osoittaa, ettei yksilö voi välttyä siltä vain tekemällä oikeita valintoja tai karaisemalla itseään.
Muun muassa kirjailija Pirkko Saision esittämään kritiikkiin, jonka mukaan ”ei ole kauhean rohkeaa huutaa kuorossa mitään asiaa”, onkin helppo vastata: jos ongelma on kuoron eikä vain sen yksittäisen jäsenen, eikö ole nimenomaan kuoron aika avata suunsa?
Yksi Me too -kampanjan näkyvimmistä hahmoista on ollut näyttelijä-elokuvaohjaaja Asia Argento. Elokuussa näyttelijä Jimmy Bennett syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Bennettiin vedoten on yritetty kyseenalaistaa paitsi Argenton syytökset Harvey Weinsteinia kohtaan myös koko kampanjan uskottavuus.
Me toon alkuperäinen perustaja Tarana Burke totesi, että tapaus osoittaa kampanjan toimivan juuri niin kuin pitääkin. Kyse on kaikkien seksuaalisen vallan väärinkäytösten paljastamisesta, sukupuolesta riippumatta.
Me toota on kritisoitu myös sanomalla, että se on korvannut länsimaisen oikeusjärjestelmän syyttömyysolettaman syyllisyysolettamalla. Syyttä syytettyjen oikeusturvasta huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää. Toisaalta julkista keskustelua ei voi samaistaa juridisiin prosesseihin.
Mediassa käytävää keskustelua valvovat monissa maissa Julkisen sanan neuvostoa vastaavat elimet, jotka tulkitsevat hyvää journalistista tapaa ja antavat tarvittaessa huomautuksia sen rikkomisesta. Esimerkiksi Ruotsin lehdistökomitea PON on antanut kymmenen langettavaa päätöstä Me too -uutisjutuista. Niissä yksittäisiä henkilöitä syytettiin vakavista rikoksista liian hatarin perustein.
Anu Koivunen. © Anni Reenpää
Me toosta ei pidä kiirehtiä kirjoittamaan menneessä aikamuodossa, sanoo Anu Koivunen. Häirintätapausten kaivelua on jatkettava aktiivisesti.
Me toon vuosipäivänä on hyvä miettiä, millaisia tasa-arvovisioita nyt kaivattaisiin.
Anu Koivusen mukaan Me toosta ei ensinnäkään pidä kiirehtiä kirjoittamaan menneessä aikamuodossa. Häirintätapausten kaivelua ja käsittelemistä on jatkettava aktiivisesti.
Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Saara Särmä kaipaa keskustelua siitä, miten luoda kulttuuri, jossa ruumiillinen itsemääräämisoikeus ja koskemattomuus ovat perusarvoja. Tämän pitäisi näkyä kaikessa kasvatuksessa ja koulutuksessa.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa usein standardi ja lähtökohta on mies. Vaasan yliopiston InnoLab-tutkimusalustan johtaja Mari K. Niemi kannustaa muun muassa toimittajia tarkkaavaisuuteen.
”Retoriikan tasolla on tärkeää miettiä esimerkkejä, jotka koskettavat myös naisia tai jotka eivät ylipäänsä sitoudu suoraan sukupuoleen.”
Niemen ja Särmän mukaan kaivataan enemmän keskustelua myös intersektionaalisesta eli moniperustaisesta syrjinnästä. Eli vaikkapa siitä, miten esimerkiksi rodullistettujen naisten kohtaama seksismi on toisenlaista kun valkoisten naisten.
”Pitää ymmärtää, että sukupuoli on vain yksi epätasa-arvoa tuottava ulottuvuus muiden joukossa”, Särmä sanoo.
Muutokset saattavat pelottaa niitä, jotka nykyisessä systeemissä nauttivat vallasta ja etuoikeuksista.
Saara Särmä motivoisi patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän edunsaajat tasa-arvotyöhön lupaamalla jokaiselle jotakin.
”Kuten Rosa Meriläisen ja minun vessapaperille painetussa teoksessa Patriarkaatin paskaiset lait todetaan: ’Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa, ei edes patriarkka’”, Särmä sanoo.
Kuulostaa etäisen tutulta. Kuuluisassa kirjeessään Birminghamin vankilasta 1963 Martin Luther King totesi, että ”epäoikeudenmukaisuus missä tahansa on uhka oikeudenmukaisuudelle kaikkialla”.
John F. Kennedyn samana vuonna Berliinin muurilla pitämä puhe toisti Kingin viestiä: ”Vapaus on jakamatonta, eikä kukaan ole vapaa niin kauan kuin yksikin ihminen on orjuutettu.”
Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa sama ajatus artikuloidaan toteamalla, että ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja keskinäisriippuvaisia. Jos loukkaa yhtä ihmisoikeutta, vaikuttaa kielteisesti myös muiden oikeuksien toteutumiseen.
Siksi myös sortavista rakenteista jossain suhteessa hyötyvien kannattaisi ottaa sortavien rakenteiden romuttaminen omaksi asiakseen.
Se heikentäisi heidän mahdollisuuksiaan hyötyä sorrettujen kustannuksella mutta vahvistaisi ihmisoikeusjärjestelmää ja parantaisi myös heidän perustavimpia oikeuksiaan ja vapauksiaan.
Ennen muuta se parantaisi kaikkien mahdollisuuksia elää ihmisiksi.
