Jumalan lähettämät

Lintulassa harveneva sisarjoukko keskittyy rukoilemiseen. Nunnat ovat keskustelleet luostarin omasta Facebook-sivusta, mutta toistaiseksi ajatus on kuopattu.
72-vuotias nunna Kristoduli tekee mielellään sauvakävelylenkkejä rantatsasounalle. Talvisin hän hiihtää järven jäällä.

Jumalan lähettämät

Lintulassa harveneva sisarjoukko keskittyy rukoilemiseen. Nunnat ovat keskustelleet luostarin omasta Facebook-sivusta, mutta toistaiseksi ajatus on kuopattu.
Kotimaa
20.8.2017 10:38

Tämä ei ole mikään Valamo.

Uuden Valamon ortodoksinen munkkiluostari on vakiinnuttanut asemansa rauhaa etsivien turistien huilauspaikkana. Kun Valamosta uutisoidaan odotetusta 600 pullon viskierästä ja hiljaisuudesta hittituoteena, vain 15 kilometrin päässä sijaitsevasta Lintulan nunnaluostarista ei puhu juuri kukaan.

Nyt kesällä tosin luostari on ollut poikkeuksellisen paljon uutisissa, sillä yksi Lintulan yhdeksästä nunnasta on ollut pitkään kadoksissa.

 

Kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuuden yllä leijuu vain tyynnyttävä linnunlaulu.

Musta kaapu vilahtaa ohi harvakseltaan, yleensä askeltaan kiristäen kohti seuraavaa työtehtävää keittiössä, puutarhassa tai luostarin myymälässä, jonka hyllyillä on pieni valikoima paikallisia käsitöitä, yrttituotteita ja tuohuksia.

Heinävedellä Etelä-Savossa sijaitseva Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari on Pohjoismaiden ainoa ortodoksinen nunnaluostari. Asukkaiden keski-ikä hipoo seitsemääkymmentä, eikä uusia tulokkaita ole näkynyt yli kymmeneen vuoteen.

Rukouksissaan kaikki toivovat, että Lintulaan tulisi sisarkokelaita.

 

Lintulassa arkipäivä alkaa jumalanpalveluksella kello 6.

Lintulassa arkipäivä alkaa jumalanpalveluksella kello 6.

 

Lintulan luostaria johtaa igumenia Mikaela. Talkoolaiset Birgitta Selin (vas.) ja Natalia Martalog tarjoilevat sisarille kahvia.

Koivukujalla vastaan sauvakävelee hentoisen oloinen äiti Kristoduli. Hänellä on aikaa jutella.

72-vuotias Kristoduli on viettänyt luostarielämää yli 40 vuotta ja kääntänyt ja kirjoittanut kymmeniä hengellisiä kirjoja. Nyt hän nauttii heikentyneestä kunnostaan huolimatta päivien vapaudesta. On aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita ei ole aiemmin ehtinyt.

”Kyllä minä olin jo nuorena sellainen, että kirjasto ja koulu ja hiihtäminen. Ei siinä paljon ollut sellaista seikkailua”, hän sanoo ja naurahtaa.

Kristoduli, viralliselta nimeltään Anna-Leena Lampi, valmistui Kuopion yhteislyseosta kuuden laudaturin papereilla. Kun uudelta ylioppilaalta paikallislehden haastattelussa kysyttiin, mikä hänestä tulee isona, hän ei kehdannut sanoa haluavansa nunnaksi.

Ennen unelmansa toteuttamista Kristoduli opiskeli muinaista kreikkaa, ja vasta sen jälkeen 28-vuotiaana muutti vanhempiensa järkytykseksi luostariin Kreikkaan.

”Aina tuntee, että voisi olla vähän parempi nunna. Tai no, ehkä olisi huonompi, jos alkaisi tuntea, että on erinomainen nunna”, Kristoduli sanoo.

”Luostari ei ole sellaista käskyttämistä, että nyt näin ja noin, vaan siellä pitää haluta olla ja elää. Ihanuutta on se, että joka päivä saa olla kahdessa jumalanpalveluksessa kirkossa. Missään muualla kuin luostareissa sellaista mahdollisuutta ole.”

Halu ja kutsumus toistuvat muidenkin sisarten puheissa. Vaikka välillä toisten kanssa tulee erimielisyyksiä eikä omia ongelmiaan pääse pakoon, Lintula on koti, jota ei aina tiennyt etsiä.

Yhdelle luostarielämää on edeltänyt avioliitto ja lapset. Toiselle nunnuus on ollut lupaus sairasvuoteella. Kaikille heille Lintula on paikka, jossa saa palvella kutsumustaan ilman, että kukaan tuomitsee.

 

Luostarin kirkko on päivittäin avoin vierailijoille, ja kesäisin turistit voivat vierailla myös Lintulan kahviossa ja myymälässä.

Luostarin kirkko on päivittäin avoin vierailijoille, ja kesäisin turistit voivat vierailla myös Lintulan kahviossa ja myymälässä.

Pitääkö naurua hillitä? Kyllä. Itsehillintä tuhoaa synnin, tukahduttaa himot.

Lintulan hartaus pysäyttää. Täällä on aikaa pohtia omia arkisia tapojaan – miten ja milloin puhun, miten syön, mikä on mielestäni kohteliasta.

Ortodoksisten luostarien säännöt perustuvat kristillisen asketismin nousukaudella 300-luvulla eläneen kreikkalaisen Basileios Suuren laatimiin sääntöihin. Säännöstössään pyhä kirkkoisä vastaa 55 kysymykseen, jotka käsittelevät luostarielämää.

Pitääkö naurua hillitä? Kyllä. Basileoksen mukaan itsehillintä tuhoaa synnin, tukahduttaa himot ja kuolettaa ruumiin. Saako ruoasta kieltäytyä? Kaikkea pöytään tulevaa tulee maistaa, sillä kaikki Jumalan luoma on hyvää eikä ruoan tehtävä ole tuoda nautintoa.

Lintulan päivällispöydässä lautaset, voit ja leivät on katettu valmiiksi. Ääneen lausumattakin käy selväksi, että tässä pöydässä ei sooloilla. On paras seurata muita ja asettua jonon jatkeena paikalleen pitkän pöydän ääreen.

Vasta rukouksen jälkeen istuudumme, kaikki samaan aikaan. Luostarin johtaja, igumenia Mikaela laskee pöydän päästä kalakeiton liikkeelle. Kaikki ovat hiljaa. Vain lusikat kalahtelevat muovilautasen reunoihin. Tuntuisi luonnolliselta keskustella päivän tapahtumista, kiittää keiton ojentajaa.

Nyt on opeteltava olemaan hiljaa.

”Hengellisessä elämässä kasvamiseen ei kuulu koko ajan pälpättää ympäriinsä. Ei sitä sisäistä rauhaa silloin saa”, igumenia Mikaela sanoo ruoan jälkeen.

Luostarifilosofiaan kuuluu ajatus, että kaikkia ja koko luomakuntaa tulee rakastaa yhtä paljon eikä siksi kenenkään tekoihin tulisi kiintyä. Yhteisöelämän tarkoitus on ennen kaikkea opettaa nöyryyttä. Välillä riidellään pikkuasioista, mutta ajan myötä kulmat hioutuvat. Yhteisö ei ole päämäärä, vaan sen tehtävä on työn ja rukouksen lailla auttaa pääsemään lähemmäs Jumalaa.

”Monet kuvittelevat, ettei täällä mitään muuta tehdä kuin kädet ristissä istuta ja rukoilla. Täällä tehdään töitä”, igumenia Mikaela selittää.

”Rukouskin on työtä eikä mitään ekstaasia. Se on jatkuvaa mielen harjoittamista, ja siihen kuuluu myös ruumiin väsyttäminen ja sen elinvoiman käyttäminen rukoukseen.”

Nunna Ksenia hoitaa myyntiin meneviä taimia. Luostarifilosofiaan kuuluu luonnon kunnioittaminen, eikä Lintulassa esimerkiksi syödä lainkaan lihaa.

 Tekemistä isossa maalaispihapiirissä on paljon ja tekijöitä vähän. Siksi askareissa häärii joukko vapaaehtoisia.

Yksi talkoolaisista on luostarin kirkon ikonostaasin takana vilahtava harmaahipiäinen Martinus Markoff. Martinus on asunut Lintulassa jo kaksi vuotta. Ennen Lintulaan muuttoaan hän harjoitteli luostarielämää Valamossa viiden vuoden ajan, mutta päätti lähteä ennen lopullista sitoutumista munkiksi.

Lintulassa Martinus nauttii hengellisyydestä ja hartaasta luostarielämästä sekä paiskii kovasti töitä.

”Toistaiseksi viihdyn Lintulassa, mutta olen sanonut sisarille, että olen myös valmis lähtemään pois heti kun pyydätte. Sitten laitan kaiken kuntoon ja parin päivän päästä olen pakannut”, Martinus kertoo.

Nunnista vain muutama on työkykyinen, joten Martinuksen apu on tarpeen. Hän hoitaa monia kuuliaisuustehtäviä, jotka ennen kuuluivat sisarille: hän avustaa Isä Hermannia alttarilla, huoltaa ja korjaa luostarin pihapiiriä ja talvisin tuohustehtaan sorvikonetta.

Sisariston kutistuminen tuntuu olevan aihe, josta on vaikea puhua. Moni on kuitenkin sitä mieltä, että luostarin pitäisi pian saada sisarkokelaita, tai sen tulevaisuus on vaakalaudalla.

Martinus epäilee, että pieneen ja tiiviiseen yhteisöön voi olla hankala sopeutua. Aikaisemmin tulokkaalla oli oma uskottu ohjaaja, mutta enää sellaista ei nimitetä. Ehkä siihen ei harventuneessa joukossa ole aikaa.

”Olisi hienoa, jos tulokkaat otettaisiin vastaan samalla tavalla kuten perheeseen syntyvä lapsi, joka kaipaa rakkautta, huolenpitoa ja ohjausta”, Martinus sanoo.

 

Sisar Juliana, 44, on Lintulan nuorin asukas.

Sisar Juliana, 44, on Lintulan nuorin asukas.

Paljonko voi avautua uudelle menettämättä jotain olennaista luostarielämästä?

Luostarin nuorin asukas, 44-vuotias viitankantajasisar eli nunnavihkimystä vailla oleva sisar Juliana on jo jonkin aikaa toivonut, että Lintulalle perustettaisiin oma Facebook-sivu. Niin luostarin julkaisemat hengelliset kirjat leviäisivät ”kulovalkean lailla”.

Tietyllä tavalla tässä tiivistyy Lintulan dilemma. Jos luostarin jatkuvuus halutaan varmistaa, kuinka paljon tulisi avautua uudelle? Entä kuinka paljon voi avautua uudelle menettämättä jotain olennaista luostarielämästä?

Facebook-sivusta on keskusteltu yhdessä, kuten uusista ehdotuksista yleensä. Viimeinen sana on kuitenkin igumenialla. Hän on paitsi vastuussa luostarin käytännön elämästä myös jokaisen sisaren pelastumisesta.

Igumenia näkee, ettei sosiaalinen media kuulu luostarielämään.

”Me tiedämme siitä huolimatta, että maailmassa kuohuu ja milloin missäkin on sota tai muuta tällaista. Meidän ei tarvitse saada sitä joka päivä katsoa, lukea ja nähdä. Senkin ajan voi käyttää rukoukseen.”

Mitä tulee Lintulan jatkumiseen, igumenia Mikaela luottaa Jumalaan.

”Kokeilijoita on, mutta pitäisi olla hengellisen elämän kutsumus ja kärsivällisyyttä. Ei vain kevyesti ajatellen, että minä lähden kokeilemaan, tämähän on jotain erikoista.”

”Kyllä Jumala sitten lähettää kun on tarpeen.”

 

Oikaisu
Juttu julkaistu 20.8. klo 10.38, juttua korjattu 21.8. klo 19.23: Heinävesi, jossa Lintulan luostari sijaitsee, ei ole Pohjois-Karjalaa vaan Etelä-Savoa.