Lapset vuonna 1918: sotilaita, vankeja, kaatuneita, kuolemaantuomittuja

Suomen sisällissodassa lapsuus loppui lyhyeen.

alaikäiset
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sotatuomarina 1918 toiminut Toivo Tapanainen kiteytti vuonna 1956: ”Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan.”

Tietokirjailija Tuulikki Pekkalainen kiistää tuomarin kiteytyksen.

Pekkalaisen tutkimus, Lapset sodassa 1918, on lajissaan ensimmäinen. Hänen etsimiensä tietojen perusteella sodan aikana kuolleiden ja eri vankileireillä olleiden alle 15-vuotiaiden lasten määrä oli ”ainakin” 1 759.

Kaatuneita, surmattuja, kadonneita tai muulla tavoin kuolleita oli 301. Surmattuja heistä oli 76, kaatuneita 103, muulla tavalla kuolleita 87, kadonneita 35. Osa kadonneista on todennäköisesti ammuttu.

Surmatuista tiedetään enemmän kuin kaatuneista. Eri paikkakunnilla alaikäisiä surmattiin pikaistuksissa, kostoksi tai harkiten, myös kenttäoikeuksien päätöksellä.

Kaatuneet kuolivat taisteluissa. Nuorin punaisten kaatuneista oli yhdeksänvuotias torpparin poika Toivo Peltonen Kokemäeltä. Merkitty punakaartin sotilaaksi, mainintaa aseesta ei ollut. Hän kaatui Karkussa 18. huhtikuuta 1918.

Täydennys 14.5.2018. Jutun julkaisun jälkeen on käynyt ilmi, ettei Toivo Peltonen ollut kuollessaan yhdeksän, vaan 16-vuotias. Virheellinen syntymävuosi on ollut esillä useissa eri lähteissä. Se on todennäköisesti peräisin sdp:n sisällissodan jälkeen keräämästä tilastosta, johon Peltosen syntymävuosi on merkitty väärin.

Valkoisten poikia kaatui 22. Tyttöjä ei ollut valkoisten kaatuneiden joukossa. Valkoisten nuorin kaatunut oli 11-vuotias, Etelä-Karjalan Antreasta kotoisin ollut Aatto Olavi Kaarlonpoika. Hän kaatui Pirkkalan Epilässä 29. maaliskuuta 1918.

Sisällissodan tunnetuin lapsisotilas oli valkoisten 14-vuotias helsinkiläinen, sotilasarvoltaan adjutantti, Onni Valdemar Kokko. Hän kuoli 4. maaliskuuta 1918 sairaalassa Vaasassa.

 

Saksalaisten tultua huhtikuussa 1918 valkoisten avuksi kiihtyi alaikäisten punaisten pidättäminen äärilleen. Joukossa oli alle kymmenvuotiaitakin, äitiensä mukana myös sylivauvoja.

Työläisperheiden lasten asema oli sata vuotta sitten valmiiksi heikko ilman sotaakin. Lapset, kahdeksan- ja yhdeksänvuotiaatkin, kirjattiin kuulusteluissa jonkin ammatin harjoittajiksi.

Kuopion leirillä oli kummajainen, viisivuotias puuseppä August Pohjolainen. Lähes 1 500 lapsivangin joukossa oli vain muutama koululainen. Sisällissota kumosi loputkin käsitteestä ”lapsi”.

”Olen arvostellut sitä, että lapset, jopa vauvat, merkittiin osapuoleltaan eri ryhmiin. Lopulta vasta kadonneissa lapsissa tämä lasten tasa-arvo näkyy, siellä ei ole punaisia, valkoisia eikä ’muita’, on vain lapsia”, kirjoittaa Pekkalainen.

Eniten lapsia oli Hämeenlinnan leirillä, 300 – ja lisäksi kymmenen vauvaa, jotka eivät tosin olleet vankeja, heidän äitinsä olivat.

Hämeenlinnassa vapaita toimijoita olivat lavantauti ja isorokko. Leirillä kuoli 2 497 vankia, alaikäisten osuus oli siitä noin kymmenen prosenttia.

Ammutuksi tuleminen oli kulkutauteja nopeampi tapa kuolla.

Hämeenlinnalainen, 15-vuotias kauppa-apulainen Kaarlo Johansson teloitettiin leirillä 4. toukokuuta. Pirkkalasta kotoisin ollut 15-vuotias tehtaantyöläinen, aseelliseksi merkitty Anna Maria Järvinen teloitettiin 13. toukokuuta. Arvo Johannes Katila, 15-vuotias työmies Kokemäeltä, teloitettiin myös leirillä 19. toukokuuta.

Valtiorikosoikeudet käynnistelivät toimintaansa kesäkuun alussa 1918. Sitä ennen omavaltaiset teloittajat kulkivat leireillä.

Jaanin veljeksinä tunnettu työpari vieraili Hämeenlinnassa toukokuun lopulla. Parikymmentä forssalaista miestä huudettiin kuulusteluihin.

Viimeisenä huutokutsuttuna oli 15-vuotias loimaalainen palvelija Naimi Sofia Sulkanen. Hänet teloitettiin 19. toukokuuta. Eräiden lähteiden mukaan myös hänen siskonsa teloitettiin samana päivänä.

 

Hämeenlinnan leirin kasvatusjohtajan Niilo Mustalan viikkoraporteissa ei mainita kuolleita lapsia lainkaan. Mustalaa kiinnostivat pidetyt luennot ja viikkoraportissa hän kirjoittaa, että ”Kuolemaantuomittujen ja elinkautisten keskuudessa pidetyt kokoukset ihania”.

Tuulikki Pekkalainen selvitti, mitä viikkojen aikana oikeasti tapahtui. Luettelossa ovat kaikki alle 21-vuotiaat kuolleet:

7.–13.7. kuoli yksi 15-vuotias tyttö ja 30 alaikäistä poikaa.

14.– 20.7. kuoli kaksi nuorta tyttöä ja 38 poikaa.

21.–27.7. kuoli 19 poikaa.

28.7.–3.8. kuoli kaksi tyttöä ja 23 poikaa.

4.–10.8. kuoli neljä poikaa.

11.–17.8. kuoli neljä poikaa.

18.–24.8. kuoli yksi tyttö ja kaksi poikaa.

25.–31.8. kuoli neljä poikaa.

1.–7.9. kuoli viisi poikaa.

8.–14.9. oli ensimmäinen viikko, jolloin alaikäisiä uhreja ei ollut.

 

Jaettua maailmaa kannatteli jaettu totuus. Viipurin vankileirin johtaja majuri Wennerström kirjoitti raportissaan 29. heinäkuuta:

”Lopuksi saan ilmoittaa, että olen myöntänyt ainoastaan puhtaiden vaatteiden tuomisen vangeille ja kokonaan kieltänyt ruokatarpeiden, rahojen ym. tuomisen, sillä minulle uskotussa leirissä vangit saavat ihan tarpeeksi ja hyvää ruokaa, parempaa kuin kunnolliset ja rauhalliset Suomen kansalaiset.”

Kalle Lindroos, 15-vuotias suutari Mellilästä kirjoitti kotiväelle 1. elokuuta:

”terveiset täältä tammisaaresta minä olen ollut kovin kipeä Ja pyytäsin Lähettämään sapuskaa niin Woisin vielä parantua ja vahvistua kun saisin sieltä vähän sapuskaa niin Lähettäkää pian Sieltä piimää ja vähäsen puolukoita ja muuta Sapuskaa jos vaan voisitte Niin pian kun vaan on mahdollista niin koittakaa nyt sit Lähettää apua ikävää tahtoo tulla kun olen näin kaukana Hyvästi nyt ja voikaa hyvin Sitä toivoo Kalle Lindroos.”

Kalle ei ehtinyt saada apua. Hän kuoli 9. elokuuta.

Tuulikki Pekkalainen kirjoittaa: ”Lapsuus loppui liian aikaisin tai sitä ei ehtinyt käytännössä edes olla.”

Leireillä kuoli 104 lasta, heistä 20 ammuttuina.

 

Ymmärrys murrosikäisyydestä kehittyi kovin paljon myöhemmin. Alaikäisiä kannusti 1918 enemmän luvattu palkka, jota harvemmin saatiin, ja ruoka, jota jonkin verran saatiin, kuin sosialismin teorioiden perusteille rakennettu aatosmaailma. Tätä oli ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää tapahtumien keskellä niin kuin myöhemminkin.

Historiallinen värierottelu valkoisiin ja punaisiin on jatkunut lähes sata vuotta. Suomen historiassa ei ole toista jaksoa, johon suhtautuminen on pysynyt niin mustavalkoisena. Menneisyyttä on aina helppo moralisoida, vaikeampaa on nähdä, mitä tänä päivänä todella tapahtuu.

Kenttäoikeuksia oli perustettu molemmin puolin ja yhtä kaikki ne toimivat kiistanalaisin valtuuksin ja lähestulkoon samoin periaattein. Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuun alussa punaisten oikeus lakkasi olemasta, valkoisten vahvistui päämajan kieltojen vastaisesti.

Luvattomien teloitusten toimeenpano kiellettiin jyrkästi ja toistamiseen 28. toukokuuta. Siihen mennessä 90 prosenttia 8 300 punaisesta oli jo ammuttu.

Kenttäoikeus ammutti Lahdessa 7. toukokuuta 1918 Porvoon maalaiskunnasta kotoisin olevan viisitoistavuotiaan punakaartilaisen Dagmar Irene Hjortin. Syynä oli esiintyminen miehen vaatteissa.

Tilastot ovat kylmää tietoa, syistä vaikenevia. Ne eivät kerro sitä, miksi yhdeksänvuotias, punakaartin sotilaaksi luokiteltu Wilho Kuusijärvi ammuttiin 25. toukokuuta Tampereen vankileirillä, kun hän sattui kurkistamaan ovenraosta.

 

Sotavankilaitoksen päällikölle Valter Juveliukselle 15. heinäkuuta osoitetussa kirjeessä Valloitettujen alueiden turvaamisosasto määräsi, että kaikki ne, jotka olivat vangittaessa 15-vuotiaita, oli viipymättä vapautettava. Vapauttaminen toteutui vain osittain.

Pekkalainen käsittelee 13-, 14- ja 15-vuotiaiden, vapautettaviksi määrättyjen lasten valtiorikosoikeudenkäyntejä. Yksi vapautettaviksi määrätyistä, 14-vuotias Yrjö Rafael Vainio jäi vapauttamatta, ja hänet tuomittiin myöhemmin kuritushuoneeseen.

Ankaria syytteitä luettiin lapsille muun muassa Porissa, jopa valtio- ja maanpetoksesta, ei vain osallisuudesta.

Yli tuhat tuomaria oli aloittanut 145 valtiorikosoikeuden pyörittämisen kesäkuun alussa. Lapsilla ei ollut erityisasemaa. He odottivat kuulusteluja useita viikkoja, oikeusprosessit saattoivat venyä puoleksikin vuodeksi. Leirillä säilömisen ohella vankipassin saaneita lapsia lähetettiin kotiin odottamaan tuomiokutsua tai määrättiin pakkotöihin.

Pisimpään, aina joulukuun toiseen päivään asti, joutui tuomionsa julistamista odottamaan Eino Antinpoika Messo. Valtiorikosoikeudet käsittelivät 1 100 alle 18-vuotiaan syytettä. Osa vapautettiin, osa sai ehdollisen kuritushuonetuomion, muutamat joutuivat vankeuteen.

 

Rikoslaissa ei ollut ”paha on revittävä juurineen”-pykälää. Se oli kuitenkin vetoomuksen omaisesti olemassa samalla kun rikoslakia tulkittiin väljästi.

Suojeluskuntien esikunnilta, mistä rankimmat syytteet tulivat, pyydetyissä lausunnoissa käytettiin tuomiolle joutuneista vahvoja ilmaisuja. ”Tyypillinen huligaanin alku.” ”Kaipaa jonkinlaista ojennusta.” ”Vähän löperö.” ”Hidasluonteinen, laiska ja lakkoihin yllyttelijä.” ”Tylsämielinen.” ”Nuori amatsooni.” ”Punasten kostonhenki.”

Kuolemantuomiota lausunnoissa esitettiin kiertoilmaisuin. ”Vaarattomaksi tekeminen.” ”Ei toivota ikinä nähtävän tällä paikkakunnalla.” ”Leipäkortin antaminen.”

Oli myös suoria ilmaisuja. ”Paras tulla poisperatuksi.”

Voimassa olleen lain mukaan alle 15-vuotias voitiin tuomita vain kasvatuslaitokseen.

Valtiorikosoikeuden tuomiossa 15-vuotiaisiin sovellettiin rikoslain tulkintaa. Useimmiten heitä myös pidettiin kiistatta lapsina.

Yksi lapsena kohdeltu ja valtiorikosoikeudessa vapautettu oli 15-vuotiaana Tampereen leirille joutunut juoksupoika Elis Hietanen.

Tampereen Kalevankankaalla paljastettiin 1941 punaisten muistomerkki, joka pystytettiin joukkohaudan paikalle. Sen oli suunnitellut samainen Elis Hietanen, joka oli ottanut etunimekseen Jussi. Hän kuoli pian patsaan paljastamisen jälkeen jatkosodan alkuvaiheissa.

 

Pekkalainen siteeraa tutkimuksensa aluksi lappeenrantalaista sotatuomaria Toivo Tapanaista. Tutkimuksensa päätteeksi hän siteeraa toista lappeenrantalaista, kolmessa sodassa lääkärinä toiminutta J. K. Klemolaa:

”Yhteiskunta on kuin ihminen. Se kulkee kulkuaan ja saa haavoja. Jos haava ommellaan ja sidotaan, se paranee ja pahimmankin haavan parannuttua voi oppia elämään sen kanssa. Jos haavaa ei hoideta, vaan se peitetään likaisella räsyllä, se tulehtuu, mätänee eikä koskaan parane. Sitä mieltä minä olen vuodesta 1918.”

Pekkalaisen mielestä sota muutti suomalaista kansanluonnetta.

”On pelätty puhua, käännytty sisäänpäin. On kielletty puhumasta ja pelätty seurauksia. Haavat eivät parane kieltämällä totuus.”

 

Artikkelin lähteenä on käytetty Tuulikki Pekkalaisen juuri ilmestynyttä teosta Lapset sodassa 1918 (Tammi). Hänen aikaisemmat sisällissotaan liittyvät teoksensa ovat Punavankileirit  ja Susinartut ja pikku immet.

Päivitetty 14.3.2014 kello 14.50: Lisätty Hämeenlinnan leiriä koskevaan osaan täsmennys, että luettelossa ovat kaikki alle 21-vuotiaat.