Kuppi kahvia ja rikos: Olivat lähteneet kahvilasta noin kello 17.30
Kahvi kuuluu suomalaiseen arkeen, myös rikoksiin. Ja varsinkin niiden selvittämiseen.
Katoamisilmoitus tehtiin tiistai-iltana kello 21.20.
Juha-Pekka Rönkkö oli yövuorossa Pasilan poliisitalossa. Hän on rikosylikonstaapeli Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä.
Puhelin soi.
”KH-ilmoittajia ala-aulassa.”
Rönkkö haki ilmoittajat kuulusteluhuoneeseen, naisen ja miehen. Nämä olivat hätääntyneitä. Naisen veli, 39-vuotias helsinkiläinen huoltomies, oli ”yllättäen kadonnut”.
Rönkkö kuunteli kertomuksen, täytti ilmoituksen ja tarkisti taustoja poliisin rekisteristä.
Tapauksessa oli huolestuttavia piirteitä.
Asiaan pitäisi palata heti aamulla.
Juha Rautaheimo kaatoi kuppinsa täyteen kahvia. Murharyhmässä keitettiin Juhla Mokkaa.
Hän lisäsi mausteet: maidon, palan sokeria ja tabletin Hermesetasta.
Kello tuli kahdeksan. Aamun ensimmäinen kuppi.
Rautaheimo oli 52-vuotias rikospoliisi, Murharyhmän tutkinnanjohtaja.
Yksikköä oli aina kutsuttu tällä nimellä, Murharyhmä. Se tutki Helsingin kaikki henkirikokset, murhat, tapot ja niiden yritykset, törkeät pahoinpitelyt, ryöstöt ja kiristykset sekä katoamiset. Rautaheimo oli ollut Murharyhmässä kolmekymmentä vuotta.
Aamupalaverit pidettiin kahvihuoneessa, poliisitalon neljännessä kerroksessa. Kulmauksessa, jonka ikkunoista näkyy Yleisradio.
Rönkkö antoi raportin yöstä. Tässä katoamisessa oli jotain merkillistä.
Katoamisilmoituksia tuli paljon, useita viikossa, ja yleensä ne ratkesivat itsestään. Oli vain jätetty tulematta kotiin, jääty kapakkaillan jälkeen kaupungille, jonnekin.
Mutta tämä.
Kadonneen nimi oli Taisto Elo. Hän oli 190-senttinen helsinkiläismies, joka asui kerrostaloasunnossa Kampissa ja työskenteli Plaza-hotellissa Mikonkadulla. Hän ei ollut ilmaantunut tiistaiaamuna työpaikalleen eikä häneen ollut saatu yhteyttä.
Tiistai-iltana sisko ja ystävä olivat käyneet Elon asunnolla. Sieltä oli löytynyt Elon kotiavaimet ja kaksi matkapuhelinta.
Tämä ei ollut Elon tapaista. Kaksikko oli lähtenyt suoraan Pasilan poliisitalolle.
He tiesivät, että edellisenä päivänä, maanantaina 17. tammikuuta 2005, Elo oli käynyt Café Strindbergissä. Se oli Helsingin trendikkäin kahvila. Elo oli tavannut lapsuudenystävänsä Jarmo Kuukolan, joka oli hänelle velkaa. Miesten oli pitänyt sopia kahvilassa takaisinmaksusta.
Tämän jälkeen kukaan ei ollut kuullut Elosta.
Juha Rautaheimo päätti käynnistää esitutkinnan heti. Tutkijoiden oli puhutettava Elon lähipiiriä, samoin Kuukolan.
Ja ennen kaikkea poliisin oli puhutettava Kuukolaa.
Jarmo Kuukola, vihtiläinen jätealan yrittäjä, istui Kaivokselan Teboililla.
Alkoi olla aamupäivä, keskiviikkona 19. tammikuuta.
Kuukola oli nukkunut huonosti, häntä väsytti. Hän joi kahvia. Vantaalaisella Teboil-huoltamolla se oli Juhla Mokkaa. 1,40 euroa kuppi.
Seurana istui kaveri, juteltiin.
Kuukolan puhelimeen oli kilahdellut tekstiviestejä pitkin aamua, soittojakin. Tänään oli hänen syntymäpäivänsä. Hän täytti 40 vuotta.
Huoltamon pihassa seisoi Kuukolan pakettiauto, firman valkoinen Toyota Hiace. Autossa oli iso, vihreä paperinkeräysastia. Se oli köytetty paikoilleen sidontaliinoilla. Kansi oli raollaan, sisältä pilkotti mustaa muovia.
Kuukola ajoi pakettiautolla ympäri pääkaupunkiseutua. Hän teki iltapäivän mittaan keikkaa Vantaalla, Helsingissä ja Sipoossa, kävi Pornaisissakin.
Illalla avovaimo alkoi patistella kotiin, lähetteli viestejä. Syntymäpäiväkakku odotti, ja kahvit.
Kuukola soitti autosta. Hän oli tulossa.
Avovaimo kertoi, että Kuukolaa oli kyselty. Kaksi poliisimiestä oli käynyt ovella. ”Mitä sä taas oot mennyt tekemään?”
Kuukola ihmetteli: ”Mitä sä oikein puhut?”
Hän otti kuitenkin poliisin numeron ja soitti siihen.
Rikosylikonstaapeli Hannu Erola vastasi. Olisi syytä tulla käymään Pasilassa, hän sanoi.
Kuukola vastusteli. Hän oli väsynyt, ärtynyt ja likainen, työvaatteet päällä. Ja kotona odotti syntymäpäiväkahvit.
”Kyllä sinä nyt vaan tulet”, Erola sanoi. ”Sulla menee 20 minuuttia kun ajat tänne.”
”Katotaan nyt.”
Kuukola käänsi auton Helsinkiin mutta päätti sitten, ettei mene Pasilaan. Hän kääntyi Klaukkalaan, ajoi Riihimäen suuntaan, sieltä Punkalaitumelle.
Humppilassa hän pysähtyi, osti evästä ja joi syntymäpäiväkahvit. Oikein torttukahvit.
Kolme tai neljä kuppia päivässä, ehkä viisi.
Sen verran suomalainen keskimäärin juo kahvia.
Se on enemmän kuin muualla. Britti juo 2,5 kiloa vuodessa, amerikkalainen 3,6 kiloa, ruotsalainen 6,1 kiloa. Eniten juo suomalainen: 10,1 kiloa eli 160 litraa.
On niitäkin, jotka eivät juo kahvia lainkaan: yksi kymmenestä suomalaisesta. Mutta sen verran tiukasti kahvi kuuluu kulttuuriin, että siitä kieltäytyminen pannaan merkille. Ai, sinä et juo kahvia?
Pidetäänkö Suomessa sellaista tilaisuutta, johon ei kuuluisi kahvi? Ristiäiset, lakkiaiset, häät, hautajaiset. Avajaiset, seminaarit, kokoukset, retket.
Osuuspankkiviikon kahvitarjoilu konttoreissa.
Kahvitarjoilu Sinitorilla Sinin päivänä.
Pahvimuki ja Juhla Mokkaa.
Useimmiten tarjolla on juuri Pauligin Juhla Mokkaa. Se on ollut suosituin kahvi 1970-luvulta saakka, ja sen asema on edelleen hätkähdyttävä: 40 prosenttia Suomen kahvista on Juhla Mokkaa, siis melkein joka toinen kupillinen.
Sitten tulevat Kulta Katriina ja Presidentti, Costa Rica ja Saludo.
Entä espresso ja siitä tehnyt fiinit juomat? Cappuccino, caffé latte, macchiato, frappuccino.
Kun kahviasiantuntijat puhuvat näistä juomista, he puhuvat kahvikulttuurin ”toisesta aallosta”. Se syntyi Yhdysvaltojen länsirannikolla 1990-luvulla, ja sen näkyvin edustaja on kahvilaketju Starbucks.
Suomeen Starbucks tuli myöhään, vasta keväällä 2012. Lattea oli toki juotu jo sitä ennen. Mutta kun Starbucks avasi kahvilan Helsingin keskustassa, jono kulki ulos asti. Pitkä lista erilaisia kahvijuomia, makusiirappeja ja kermavaahtoa. Isot mukit kahvilan pöydässä tai mukana kadulla. 5 euroa muki.
Suomalaisen tyypillisin valinta ei kuitenkaan ole lattekahvila. Se on huoltamo, tienvarren liikenneasema. ABC-ketju myy vuodessa 25 miljoonaa kuppia kahvia. Tummapaahtoista Kulta Katriinaa ja vaaleaa Juhla Mokkaa. 2 euroa kuppi.
Juha Rautaheimo päätti, että tapauksesta kerrotaan tiedotusvälineille.
Kuukolaa odotettiin Pasilassa tunti, yritettiin soittaa. Ei vastausta.
Nyt oli selvää, että Kuukola tiesi jotain Elon katoamisesta. Murharyhmä alkoi etsiä häntä toden teolla.
Televalvontatiedot, kotietsintä, pankkitilin tiedot, valvontakamerat.
Kuvia löytyikin. Petikon Esson valvontakamera oli tallentanut Kuukolan maanantai-iltana kello 23.06. Suttuisissa kuvissa tummaan takkiin ja sinisiin housuihin pukeutunut mies käveli sisäänkäynnin ja bensamittarin välissä. Ensin toiseen suuntaan, sitten toiseen.
Kuukola etsintäkuulutettiin, samoin pakettiauto, valkoinen Hiace.
Juha Rautaheimo päätti, että tapauksesta kerrotaan tiedotusvälineille.
Missä on kahvilasta kadonnut, otsikoi Ilta-Sanomat.
Kuukolaa jäljitti noin kymmenen rikospoliisin ryhmä, mutta tutkinta oli Rautaheimon vastuulla. Päivät kuluivat, aina selvisi jotakin uutta, mutta miehiä ei löytynyt. Missä Kuukola oli, missä Elo?
Pasilassa pidettiin palavereja, mietittiin seuraavia siirtoja, ja aina Rautaheimolla oli kahvikuppi kädessään. Niin kuin muillakin.
Jos kahvihuoneen keitin oli tyhjä, tuli sanomista. Se, joka kaataa viimeisen kupin, lataa uuden pannun. Tämä oli kirjoittamaton sääntö.
Kahvihuoneen sanailu oli kovaa. Se oli kestettävä, jos aikoi kestää tapaukset, joita Murharyhmässä kohtasi. Tapetut, hakatut, hirttäytyneet, palaneet, junan alle jääneet.
Herja oli toverillista, mutta ankaraa.
Ei Rautaheimo aina itsekään viitsinyt keittää. Moccamasterin lataamisessa oli vaivansa: kaadat vedet, putsaat pannut, mittaat kahvit. Kiireeseen oli helppo vedota.
Mutta tykötarpeita oli aina: kahvia, sokeria, makeutusainetta ja maitoa. Ne maksettiin kassasta, kahvihuoneen irtolippaasta. Kaupasta kahvit ja sokerit, alakerran ruokalasta maidot.
Rautaheimo saattoi juoda päivässä viisi isoa kupillista, lähes litran. Hänen kuppinsa oli lahja tutkintasihteeriltä. Tämä harrasti posliinimaalausta.
Kupin kyljessä oli merimaisema ja Rautaheimon lempinimi isoin pölkkykirjaimin:
Hermo.
Suomalaiset joivat kahvia silloinkin, kun sitä ei ollut.
Kurjuus alkoi syksyllä 1939. Euroopassa syttyi toinen maailmansota, ja se sulki pian väylät kauppalaivoilta. Viimeinen kahvilasti saapui Suomeen alkuvuonna 1940. Laiva tuli Uuteenkaupunkiin, sillä Turun satamaa pommitettiin.
Alkoi tiukka säännöstely.
Kahvin juontia oli tosin yritetty hillitä jo paljon aikaisemmin, 1700- ja 1800-luvuilla. Se oli kokonaan kiellettykin neljä kertaa, mutta kansa joi kuitenkin. Kahvia salakuljetettiin, sen tuoksua peitettiin keittämällä kaalia ja syömällä sipulia.
Mutta nyt syy oli toinen: kahvia ei yksinkertaisesti saanut.
Tätä oli vaikea kestää. Suomalaiset olivat tottuneet kahviinsa. Ennen sotaa sitä oli kulunut jo lähes seitsemän kiloa henkeä kohti vuodessa.
Paahtimot tekivät korviketta, josta neljäsosa oli oikeaa kahvia. Mutta varastot eivät riittäneet loputtomiin. Syksyllä 1942 tehtiin jo sekoitusta, jossa ei ollut oikeaa kahvia lainkaan. Se oli vastiketta.
Vastikkeita paahdettiin ja jauhettiin kotioloissakin. Ohrasta, rukiista, sikurista, sokerijuurikkaasta, herneistä. Takiaisen juurista, paahdetuista katajanmarjoista, tammenterhoista.
Teko oli työlästä ja aikaavievää. Ja lopputulos? Juoma, joka ei tuoksunut eikä maistunut kahvilta.
Mutta jokin merkitys sillä silti oli.
Suomeen ei tuotu kahvia kuuteen vuoteen. Ja kun ensimmäinen lasti sitten saapui Turun Kanavaniemeen, paikalla oli sankka ihmisjoukko, radio ja lehdistö. Herakles-laiva tuli Rio de Janeirosta ja oli Turussa 24. helmikuuta 1946, myöhään illalla.
Eikä tällä kertaa sopinutkaan syyttää vain pikkupoikia uteliaisuudesta, kirjoitti Suomen Kuvalehti.
Satamassa oli huivipäistä mummoa ja kessupiippua imevää ukkoa, mutta oli myös hienoja turkiksia ja hyvän piipputupakan lemua.
Säännöstely ei kuitenkaan loppunut vielä tähän. Siitä päästiin vasta vuonna 1954.
Jarmo Kuukola makasi yöjunassa, hytin yläpedillä.
Hän oli päättänyt lähteä pohjoiseen, Ouluun. Se oli päähänpisto.
Hän oli paennut poliisia seitsemän päivää. Ajanut Hiacella ympäri Suomea: Kuusamo, Jyväskylä, Heinola, Lappeenranta, Kouvola, Helsinki. Hän oli yöpynyt matkustajakodeissa ja vuokramökeissä.
Paperinkeräysastia oli kulkenut mukana koko ajan. Se oli kohmettunut. Tammikuu oli ollut lauha, mutta pakkasta oli kuitenkin muutama aste.
Nyt Hiace seisoi teollisuusalueella Keravalla, puiden katveessa. Kuukola oli jättänyt sen sinne illansuussa.
Junassa hän joi pienen pullon viiniä ja nukahti. Alapedillä nukkui joku merimies.
Aamulla juna oli Oulussa. Kuukola meni Stockmannille kahville ja luki sanomalehteä. Hän halusi ostaa auton. Pitää ihmisellä ajopeli olla, hän ajatteli. Kalevasta löytyi ilmoitus: Nissan Sunny, 500 euroa.
Kaupat tehtiin rautatieasemalla ennen puoltapäivää. Kuukola sanoi myyjälle olevansa työmatkalla. Kauppakirjaan hän kirjoitti oikean nimensä ja osoitteensa.
Kuukola ei tiennyt, että Murharyhmän tutkijat olivat aivan hänen kannoillaan. He olivat päässeet perille hänen liikkeistään Oulussa. Kuukolaa tultiin pidättämään, mutta poliisi myöhästyi, parikymmentä minuuttia.
Silloin Kuukola ajoi jo Sunnylla kohti etelää.
Juhla Mokkaa saa 6,50 euron kilohintaan, 3,25 paketti. Kulta Katriina on vielä edullisempaa, alle 3 euroa paketti. Mutta millainen on kahvi, joka maksaa 200 euroa kilolta?
Silkkinen suussa. Makea, ja silti sopivan hapokas. Suklaan ja appelsiinin vivahteinen, kukan ja kinuskin tuoksuinen.
Näin kuvaillaan jamaikalaista kahvilaatua, Blue mountainia. Se on tunnetuimpia laatukahveja maailmassa.
Erikoislaadut ovat kahvikulttuurin uusin aalto, 2000-luvun ilmiö. Siinä kyse ei ole kahvin valmistustavasta tai maustamisesta vaan alkuperästä. Lajikkeesta, kasvupaikasta, viljelijästä, pavun käsittelytavoista ja totta kai mausta.
Blue mountain kasvaa pienellä alueella itäisen Jamaikan vuoristossa, lähes kahden kilometrin korkeudessa. Kahvipensas on vanhaa lajia, herkkää Arabica typicaa, joka tuottaa vain pieniä satoja.
Pensaan marjat poimitaan käsin, kun ne ovat ensin kypsyneet kirsikanpunaisiksi. Pavut erotellaan, pestään ja kuivataan. Annetaan levätä, varastoidaan. Ne pakataan numeroituihin puutynnyreihin ja myydään paahtimoille.
Blue mountainia juodaan Suomessakin. Muutamat pienpaahtimot tuovat sitä maahan, paahtavat pavut ja jauhavat ne.
Arvokahveja ei sekoiteta eri lajikkeista, kuten arkiset juhlamokat ja saludot, vaan ne ovat yhden lajikkeen satoa. Kahvin alkuperä tiedetään tilan tarkkuudella, jopa pensaan.
Keittäminen on tietenkin tarkkaa. Kahvia annostellaan 6 grammaa desilitraa kohti. Vesi kuumennetaan 92–96-asteiseksi, ja sitä valutetaan kahvijauhojen läpi 4–6 minuuttia. Keitintä ei käytetä, vaan vaikkapa chemexia, pelkkää lasista kannua. Kahvi on vastajauhettua, muutama päivä aikaisemmin paahdettua.
Eikä mausteita juuri käytetä, ei sokeria eikä maitoa. Ne peittäisivät kahvin maun, vivahteet ja tuoksut.
Pienpaahtimoita on reilut kymmenen, mutta niiden osuus markkinoista on pieni, pari prosenttia.
Suomalaisten kahvin paahtavat kaksi isoa, Paulig ja Meira.
Kuukola alkoi olla neuvoton. Hänellä ei ollut suunnitelmaa.
Perjantai 28. tammikuuta 2005 alkoi kääntyä yöksi.
Jarmo Kuukola seisoi peliautomaateilla Mäntsälän Nesteellä. Hän pelasi. Mietti, mitä tekisi.
Pakomatka oli jatkunut kohta kaksi viikkoa.
Yöpaikkaa ei ollut. Nesteellä ei voisi olla tuntikausia. Hän kävi välillä Shellillä, joi kahvit.
Hän oli hylännyt Nissan Sunnyn, sillä se oli etsintäkuulutettu. Hän oli pari päivää aikaisemmin sattunut kuulemaan sen radiosta ja säikähtänyt. Seuraavan yön hän oli nukkunut teltassa Talmassa, Lahdentien kupeessa. Oli ollut pakkasyö, hän oli valvonut ja tärissyt makuupussissa.
Paperinkeräyslaatikko oli taas hänen mukanaan. Hän oli vuokrannut pakettiauton ja hakenut laatikon Keravalta, teollisuusalueelta. Tuossa se nyt seisoi, autossa huoltoaseman pihassa.
Kuukola alkoi olla neuvoton. Hänellä ei ollut suunnitelmaa. Avovaimo oli itkenyt puhelimessa, ja siitä oli tullut paha olo. Hän oli luvannut mennä poliisilaitokselle mutta ei ollut saanut mentyä.
Kaksi viikkoa oli pitkä aika. Tutkinnanjohtaja Juha Rautaheimonkin mielestä se oli pitkä aika. Mutta jotenkin Kuukola oli onnistunut.
Silti Rautaheimo oli varma, että Kuukola jäisi kiinni. Kokemus oli opettanut, että epätoivoinen karkuri jää aina kiinni. Hän säntäilee, tekee harkitsemattomia siirtoja.
Lauantaiaamu valkeni. Kuukola oli valvonut yön Mäntsälän huoltoasemilla. Vuokra-auto piti palauttaa Helsingin Sörnäisiin, ja paperinkeräyslaatikosta piti hankkiutua eroon.
Kuukola vei laatikon lavakentälle Arabiaan. Laatikko oli lukittu. Hän jätti kentälle muutakin tavaraa: lapion, kirveen, jätesäkkirullan, ilmastointiteippiä.
Sitten hän käveli Pakilaan, kävi Teboililla syömässä. Joi kahvit ja jatkoi Maunulaan. Jos kävisi kaverin luona kylässä.
Kello oli yksitoista aamupäivällä.
Kuukola käveli Rajametsäntiellä. Hän oli erikoinen näky: mies pilkkihaalareissa ja aurinkolaseissa.
Poliisipartio ajoi ohi, kääntyi ympäri ja pysäytti. Poliisi tiedusteli nimeä. Mahdatteko olla Jarmo Kuukola?
Kuukola ei vastustellut. Kyllä olen.
Auto vei Pasilaan. Kuukola oli vangittu poissaolevana. Häntä epäiltiin murhasta.
Taisto Elon jäätynyt ruumis löytyi lavakentältä Arabiasta, vihreästä paperinkeräyslaatikosta. Selkä pohjaa vasten, jalat kohti kantta.
Kuukola ja Elo olivat lähteneet Café Strindbergistä maanantaina puoli kuuden maissa.
Tapaaminen ei ollut sujunut suunnitelmien mukaan. Tosin Kuukola oli sitä mieltä, ettei hänen ollut tarkoituskaan antaa Elolle rahaa.
Riita oli vanha. Kuukola oli myynyt keväällä 1990 Elon auton, ja siitä oli syntynyt kinaa. Oliko Kuukola jäänyt Elolle velkaa? Elon mielestä maksettavaa oli, korkojen kanssa 16 000 euroa. Kuukolan mielestä taas Elo oli sijoittanut rahat hänen bisneksiinsä.
Miesten välit olivat katkenneet vuosiksi, mutta viime aikoina he olivat pitäneet taas yhteyttä. He olivat lapsuudenkavereita, samasta rapusta Helsingin Lauttasaaresta.
Keskustasta he ajoivat Pornaisiin. Oli puhuttu, että vanhalle kaatopaikalle voisi mennä ampumaan. Kuukolalla oli autossaan ase, 45 kaliiberin Adler-revolveri.
Kaatopaikan liepeillä oli liikaa ihmisiä.
Miehet ajoivat Tikkurilan Shellille Vantaalle, kävivät taas kahvilla. Sieltä he jatkoivat Juvanmalmille Espooseen, Kuukolan firman pihaan.
Tilanne autossa kärjistyi. Elo tuohtui jälleen velka-asiasta, hän oli ollut kireä pitkin iltaa. Hän sätti Kuukolaa, tarttui tätä takinkauluksesta.
Hiacen ohjaamossa syntyi käsirysy.
Kuukola tarttui revolveriin, joka oli penkillä. Hän oli hankkinut aseen edellisenä päivänä.
Ensimmäinen laukaus oli vahinko. Mutta sen jälkeen Kuukola ampui vielä neljä lisää. Adler oli järeä revolveri, ”puhvelinpysäytysase”.
Elo makasi verissään, liikkumatta Hiacen etupenkillä. Kello oli 23.30.
Helsingin hovioikeus tuomitsi Jarmo Kuukolan elinkautiseen vankeusrangaistukseen murhasta.
Poliisikuulusteluissa hän ei osannut sanoa, miksi surmasi Taisto Elon. ”Se vaan tapahtui.”
Uhrin ja tekijän nimet on muutettu.
Juttua varten on haastateltu myös kahvinpaahtajia Petri Niemistä ja Mia Niemistä.