Kun Antti Rinne erosi, asiantuntijoilta puuttui kokonaiskuva – Tutkija moittii omiaan: ”Anti ohut, yksipuolinen, faktoja sivuuttava”

Essee: Hyvät toimittajat ovat hektisissä tilanteissa selvästi paremmin informoituja kuin tutkijat, kirjoittaa Karina Jutila Kanava-lehdessä.

Antti Rinne
Teksti
Karina Jutila
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Tutkijoiden kannattaa oppia toimittajilta ymmärrystä yleisöistä. Tutkimussitaatit ja ­abs­traktit ilmaukset ovat käsittämättömiä katsojalle, jolla on takana yhdeksän vuotta koulua ja vuosikymmenet ammattireiskan töitä”, kirjoittaa Karina Jutila Kanava-lehden numerossa 1/2020.

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Pääministeri Antti Rinteen eroon johtaneet tapahtumat tiivistyivät marraskuun 2019 lopussa.

Seurattuani julkista keskustelua etäältä kirjoitin joulukuun 4. päivä tviitin:

”Viikon ajalta yhteenveto (joka iskee omille nilkoille): politiikan ammattilaiset ja toimittajat tietävät paljon enemmän politiikan hektisistä käänteistä ja taustoista. Tutkijoiden anti ohut, yksipuolinen, jopa faktoja sivuuttava. Tieto ei riitä, vaikka tulkintataidot hyvät.”

Tviitti keräsi liki 48 000 näyttökertaa ja herätti keskustelun, jossa kysyttiin perusteluja ­arviolleni. Esitän niitä tässä artikkelissa.

Vaikka Antti Rinteen hallituksen loppusuora kesti vain muutaman päivän, dokumentteja tapahtumista oli käytettävissä saman tien.

Eduskunnan pöytäkirjat, uutistarjonta, julkiset lausunnot, vuodetut viestit ja muistiot maalasivat kokonaiskuvaa kriisin syistä liki reaaliaikaisesti, kuten someaikaan sopii. Käytän niitä tässä artikkelissa. Lisäksi olen hankkinut täydentävää tietoa eri puolueita edustavilta politiikan ammattilaisilta.

Postin hallitus tarttui poikkeuksellisen järeään keinoon.

Rinteen eroon vaikuttivat epäonnistuminen Postin omistajaohjauksessa ja puuttuminen työehtokiistaan, työeläkejärjestelmään kohdistuneet avaukset, pääministerin johtamistapa ja yhteistyön kangertelu hallituksessa.

Torstaina 28. marraskuuta Rinne sanoi eduskunnan kyselytunnilla, että Postin hallitus jätti noudattamatta omistajaohjausministeri Sirpa Paateron vaatimuksia.

Rinne painotti, että hallitukselle ei käy pakettilajittelijoiden siirto toiseen työehtosopimukseen. ”Omistajalle ei käy”, hän sanoi.

Paatero toisti olleensa tietämätön päivästä, jolloin siirto tapahtuu.

Helsingin Sanomat muistutti samana päivänä, että postialan työntekijäliiton Paun puheenjohtaja Heidi Nieminen oli kertonut tienneensä siirtopäivän elokuun lopulla ja olleensa yhteydessä Paateron avustajiin ja valtioneuvoston omistajaohjausyksikköön.

Verkkouutiset (2.12.) huomautti Rinteen pohtineen syyskuun puolivälissä kertakorvausta hyvitykseksi työntekijöille.

 

Kokoomuksen johdolla jätettiin 28. marraskuuta välikysymys omistajaohjauksesta ja hallituksen puuttumisesta työehtoneuvotteluihin. Kokoomuksessa pidettiin virheenä sitä, että ”Rinne on tehnyt hallituksesta ja poliitikoista osapuolen työmarkkinakysymyksiin”.¹

Perjantaiaamuna Postin hallituksen puheenjohtaja Markku Pohjola lähetti tiedotteen, jossa hän kiisti Rinteen ja Paateron kyselytunnilla esittämät näkemykset.

Tiedotteen mukaan tietoa oli jaettu sekä omistajaohjausyksikölle että ministerille ja hänen avustajilleen. Postin suunnitelmilla oli ollut omistajaohjauksen tuki. Rinne ja Paatero eivät kiistäneet tiedotteen sisältöä.

Postin hallitus tarttui siis poikkeuksellisen järeään keinoon ja kertoi median kautta kansalaisille, mitä maan hallitukselle oli kerrottu ja milloin. Ministereiden kompuroinnista – ja virheellisen tiedon jakamisesta joko epähuomiossa tai tahallaan – ei jäänyt epäselvyyttä.

Seuraavan päivän Ilta-Sanomissa (30.11.) valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari arvioi pääministerin kannalta huonoksi uutiseksi sen, että virkavastuulla toimiva omistajaohjausyksikön osastopäällikkö Kimmo Viertola vahvisti Postin pitäneen ministerin, avustajat ja virkamiehet jatkuvasti informoituina. Hyvää hallintotapaa ja osakeyhtiölakia oli noudatettu (Talouselämä 29.11.).

Ruostetsaari piti olennaisena kysymyksenä sitä, puhuiko Antti Rinne totta.

Julkinen paine kasvoi monelta suunnalta.

Rinteen puheita kummasteltiin oppositiopuolueiden lisäksi omistajaohjausyksikössä, työmarkkinajärjestöissä, toimituksissa, Postissa ja todennäköisesti myös muissa valtionyhtiössä. Solidiumin hallituksen puheenjohtaja Harri Sailas arvioi julkisesti valtio-omistajan maineen kärsineen (Talouselämä 4.12.).

Tyytymättömyys Rinteeseen ei koteloitunut yksittäiseen eduskuntapuolueeseen.

Keskustan ryhmänjohtaja Antti Kurvinen vaati Sdp:tä selvittämään, missä ”Posti-sotkussa” mennään.

Puheenjohtaja Maria Ohisalo kertoi vihreiden vaatineen useita kertoja aukottomia tietoja.

Rkp:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson arvioi, että Posti-jupakkaa ei ollut hoidettu niin hyvin kuin olisi pitänyt. Hän painotti, ettei hallituksen tule puuttua millään tavalla työmarkkinakiistoihin (Iltalehti 2.12.). Mielessä oli varmaan paitsi periaate myös hankalaksi ennustettu neuvottelukierros.

 

Sosiaalidemokraattien edustajat olivat julkisuudessa lojaaleja Rinteelle, mutta taustalla oli huolta.

Yliaktiivinen, tempoileva johtaminen ja puolueen vanhat erimielisyydet heikensivät yhteishenkeä, vaikka Rinnettä kiiteltiin vaalimenestyksestä ja hallitusneuvottelujen vetämisestä.

”Monet (kentällä) vetoavat siihen, että puolueen puheenjohtajalla pitäisi olla nykyistä huomattavasti enemmän kykyä itsearviointiin”, kertoi yksi Sdp:n kansanedustaja (Ilta-Sanomat 5.12.).

Paine Rinnettä kohtaan kasvoi. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin välikysymys oli aito väline kaataa hallitus – etenkin, jos keskusta vetäisi tukensa pois.

Kokoomuksessa perehdyttiin taustoihin ja ajoitettiin välikysymys taitavasti. Keskustavaikuttaja puuskahti eduskunnassa kokoomuskaverille: ”Kettumaisen (sana vaihdettu) välikysymyksen teitte.”

Hallituksen kakkospuolueen oli määriteltävä luottamuksensa pääministeriin ja otettava kantaa omistajaohjauksen käänteisiin samalla, kun tietoa valui esiin vähitellen ja Rinne oli rakentanut nopeaksi ratkaisuksi Paateron eron (29.11.).

Eläkepuheet herättivät huolta järjestöissä ja heikensivät Rinnettä.

Rinnettä heikensivät hänen työeläkepuheensa ja muut spontaanit avaukset.

Kyselytunti 7. marraskuuta oli pysäyttävä esimerkki pääministerin tavasta yllättää. Rinne kertoi, että hallitus haluaa korottaa pienimpiä eläkkeitä ja keskustella työeläkejärjestelmän osapuolten kanssa siitä, voitaisiinko työeläkerahastoja käyttää tähän. Hän puhui 200–300 miljoonasta eurosta vuodessa.

Helsingin Sanomat (8.11.) kysyi työeläketoimijoiden mielipiteitä ja vastaus oli tiukka: tällaisia rahoja ei ole.

”Järjestelmän rahoitus ja kestävyys myös tuleville sukupolville turvattava”, painotti STTK:n johtaja Katarina Murto.

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta sanoi, ettei ole ”halua lähteä murentamaan eläkejärjestelmän perusperiaatteita”.

Vaikka Rinne esitti asian pohdiskellen, se herätti huolta työmarkkinajärjestöissä, työeläketoimijoissa, Sdp:ssä ja eduskunnassa. Kyse on yli 200 miljardin rahastoista, luottamuksesta eläkejärjestelmään, yksilön oikeuksista ja sukupolvien vastuusta – asia on keskeinen paitsi kansantalouden myös hyvinvointivaltion kannalta ja liian iso pureskeltavaksi kyselytunnilla.

Pääministeri oli ilmeisen tosissaan tarttumassa järkäleeseen, eivätkä varoitukset pysäyttäneet häntä.

 

Rinteen reagointiherkkyys ja tapa käyttää haastatteluja ja kyselytuntia uusiin avauksiin hämmensivät niitä, jotka ovat tottuneet siihen, että hallituspolitiikan pohdinnat tehdään ennalta yhdessä. Kyselytunti on nimenomaan opposition mahdollisuus kysyä ajankohtaisista asioista ja hiillostaa yksittäisiä ministereitä.

Toimittaja Unto Hämäläinen arvioi Ylen A-Studiossa (2.12.), että Rinne ei koko aikana sisäistänyt, että pääministerin kaikki puheet ovat tekoja, myös pienet risahdukset.

Pääministerin kaatumisen taustalla ei ollut yksittäistä rikettä.

Pääministerin eroon johti nippu tekoja ja reaktiot niihin.

Rinteen keskeiset kumppanit – viime kädessä keskustan kansanedustajat – eivät voineet luottaa, että tämä toimisi jatkossa toisin. Näin arvioitiin, vaikka hänen vilpitöntä yritystään etsiä ratkaisuja ongelmiin arvostettiin.

Rinteen väistyttyä pääministeriksi pyrkinyt Antti Lindtman lausui (8.12.): ”Tehtävässä pitää olla suuret korvat ja pienempi suu.”

Kriisiin heijastuivat myös tilannetekijät. Työrauhaa heikensi se, että Sdp ja erityisesti keskusta menettivät vauhdilla kannatustaan. Riskejä nähtiin kaikissa vaihtoehdoissa, mutta eniten siinä, että hallitus jatkaisi Rinteen johdolla.

Taustalla puhuttiin pääministerin taitamattomuudesta pitkin matkaa, kuvasi eräs eduskunnassa työskentelevä politiikan ammattilainen. Rinteen olisi pitänyt aktiivisesti rakentaa luottamusta hallituksen sisällä, selittää tapahtumia ja myöntää myös virheitä, arvioi toinen.

Toisaalta sukupolvenvaihdoksen kokenut keskustan ryhmä ei ollut helppo kumppani. Vaikeuksissa olisi tarvittu luottamuspääomaa, jota ei ollut ehtinyt kertyä päähallituspuolueiden Sdp:n ja keskustan välille.

 

Suomen vastuulla oli EU:n puheenjohtajuus, ja valtion budjetin eduskuntakäsittely oli kesken. Ryvettymistä ei halunnut pitkittää kukaan, ainakaan hallituksessa.

Edellisiltä vaalikausilta oli useita kokemuksia pääministerin vaihtamisesta ja jatkamisesta samalla koalitiolla ilman vaaleja.Hallituspuolueissa arvioitiin, että tämä oli toistettavissa. Ideologinen liima löytyi yhteisestä ohjelmasta, kuten toimittaja Riikka Uosukainen totesi A-studiossa (2.12.).

Hallituskumppanit eivät olleet riippuvaisia Rinteestä henkilönä.

Ilta-Sanomien (6.12.) mukaan Rinne tunnisti kiperän tilanteen marraskuun lopulla. Hän pohti, miten Sdp säilyttää pääministeriyden, mikäli hän joutuu väistymään.

Kulissien takaisen tilanteen ja julkisten puheiden eroa kuvaa se, että Rinne valmistautui erovaihtoehtoon, mutta kehui julkisuudessa (1.12.) hallituksen toimintakykyä ”ihan täydelliseksi”. Tämä tapahtui vain päivää ennen kuin keskusta toi julki epäluottamuksensa ja Sdp päätti pitää hallituspohjaa ja pääministeriyttä Rinnettä tärkeämpinä.

Suomen Kuvalehden (3.12.) ja Ilta-Sanomien (6.12.) jutut osoittavat, että Sdp:n sisällä oli halua kertoa sisäpiirin tietoja medialle ja vaihtaa pääministeri. Kierteitä oli kertynyt liikaa.

Helsingin Sanomille (2.12.) vuodettu Paateron elokuinen sähköposti selvensi, mitä tietoa Postin tilanteesta oli mennyt jo silloin Rinteelle, Sdp:n puoluehallitukselle ja eduskuntaryhmälle. Luottamuksellisesta viestistä kertominen toimittajille (Iltalehti 1.12.) oli merkki halusta tyrkätä oma puolue uuteen alkuun.

 

Rinteen ympärille ei pystytty rakentamaan luottamusta, kun media kertoi päivästä toiseen mitä tietoa oli tosiasiallisesti liikkunut ja mitä oli virheellisesti väitetty.

Pääministerin erottaminen on aina järjestelmätason asia, ja monimutkaisuus edellyttää tekoja hallitusryhmien sisällä. Niitä oli riittävästi, ja Rinne jätti eronpyyntönsä ennen välikysymyskeskustelua 3. joulukuuta.

Tutkijat yrittivät laventaa tarkastelua mutta eivät tarjonneet kokonaiskuvaa.

Edellä on kuvattu Rinteen loppusuoraa. Myöhempi tieto, erityisesti mukana olleiden kertomukset, täydentävät kuvaa eron syistä.

Sdp:n entisen puoluesihteerin, toimitusjohtaja Mikael Jungnerin (Huomenta Suomi 4.12.) mukaan eroon oli kaksi syytä: Rinne ei pärjännyt pääministerinä ja keskustassa tulkittiin edessä olevan ”tunkkaiset ja karvaat” kolme ja puoli vuotta.

Pääministerin tehtävä on tukea erityisesti muiden puolueiden ministereiden pärjäämistä, hän ei johda käskemällä, painotti Jungner, jolla on kokemusta pääministeri Paavo Lipposen avustamisesta.

Kolumnisti Yrjö Rautio kirjoitti Helsingin Sanomissa (6.12.), että Rinteen kaatoi lopulta se, että hän johti selkeästi eduskuntaa harhaan, mitä ilmeisimmin vastoin parempaa tietoaan. Totuus on ”dokumentein niin tarkasti todistettu kuin se tällaisissa asioissa olla voi”.

Valtio-opin professori Kimmo Grönlund arvioi (Huomenta Suomi 4.12.), ettei Rinne kaatunut vain Postin tapaukseen, vaikka muunnellun totuuden puhuminen eduskunnalle on vakava rike. Hänen mukaansa taustalla oli suurempi tyytymättömyys pääministeriin hallituksen sisällä.

Grönlund viittasi Anna-Maja Henrikssonin lausuntoon toisen mahdollisuuden antamisesta Rinteelle ja painotti myös, ettei ulkopuolelta voida nähdä kaikkia eroon vaikuttaneita tekijöitä.

Grönlund oli arviossaan selkeä ja konkreettinen.

 

Kriisipäivien keskusteluun osallistuneiden tutkijoiden puheenvuoroista en löytänyt kokonaiskuvaa kriisin syistä. Ehkä sitä ei kysytty.

Sen sijaan tutkijoilla oli pyrkimystä laventaa tarkastelua esimerkiksi luottamuksen käsitteeseen, demokratian toimivuuteen, politiikan avoimuuteen ja ideologisiin jännitteisiin tai löytää selitys yksittäisestä valmisteltavasta politiikkalinjauksesta. Läpikäymäni media-, asiakirja- ja haastatteluaineiston perusteella näistä ei löydy merkittävää selitysvoimaa tai suoraa yhteyttä tähän tapaukseen.

Rinteen haparointi oli tiedossa laajasti ja lopulta se pikemminkin yhdisti kuin erotti poliitikkoja. Vastuunkantajille tärkeintä oli huolehtia, että maa selviää kriisistä vähin vaurioin, ja samalla varmisteltiin asemia omille joukkueille. Vallan uusjakotilanteissa yksityiskohtaista tietoa liikkuu niukasti, koska tilanne on vaikea ja vakava.

Kokoomuksen sisällä kuvattiin tapahtumia: ”Monella tapaa surullinen viikko.”

Kansanedustajat ovat poikkeuksellisesti valikoitunut työyhteisö, jossa kollega on kaveri. Siksi yksittäisen edustajan toimintaa arvioidaan epäsuorasti ja myötätuntoisesti varsinkin kriisissä.

Kokoomuksen sisällä kuvattiin tapahtumia: ”Monella tapaa surullinen viikko.”

Kansanedustaja Markus Mustajärvi (vas) totesi Ylelle (3.12.): ”Siellä oli asetelmia, joista ei haluta huudella julkisuudessa.”

Tutkijoiden kommenteissa ei juuri painotettu politiikan inhimillisyyttä, vaan hämmästeltiin poliitikkojen pidättyväisyyttä ja haluttomuutta julkisesti eritellä Rinteen virheitä.

Keskustan lisäksi Sdp:ssä pimitetään tietoa, oli tutkijan näkemys (4.12.), vaikka kyse oli ennen kaikkea siitä, että sen enempää oppositiossa kuin hallituksessakaan ei ollut halua nöyryyttää ihmistä.

Tutkijoiden kannattaa vaatia avoimuutta, mutta samalla olla avoimia jo tarjolla olevalle tiedolle ja käyttää sitä monipuolisesti.

 

Eniten meiltä tutkijoilta puuttui malttia ja aikaa koota ja analysoida aineistoa ja täyttää aukkoja luotettavista lähteistä. Kokonaiskuva olisi pystytty rakentamaan, vaikka poliitikot olivat lyhytsanaisia eivätkä tarjoilleet valmista. Aineistosta se ei ollut kiinni.

Rinteen ero – ja Sanna Marinin nousu pääministeriksi – on moniulotteinen kokonaisuus, jonka demokratiavaikutuksia kannattaa arvioida varovaisesti. Kuka tietää, lisäsivätkö epätavalliset käänteet kiinnostusta politiikkaan vai etäännyttivätkö ne äänestäjiä, tai mitä kansalaiset tiesivät ja ajattelivat silloin ja mitä he ajattelevat vastaavasti nyt.

Media on raportoinut poikkeuksellisen suurista katsoja- ja lukijamääristä.

Yle selvitti suomalaisten näkemyksiä eron syistä tuoreeltaan (7.12.). Taloustutkimuksen kyselyn mukaan yli puolet (56 %) oli sitä mieltä, että eron pääsyy oli Rinteen oma toiminta. Neljännes arvioi, että syynä oli keskustan halu kaataa pääministeri ja neljä prosenttia arvioi syyn olleen Paaterossa. Seitsemän prosenttia oli sitä mieltä, ettei erolle ollut erityistä syytä – politiikassa vain joskus käy näin.

Toimittajat ja tutkijat voivat oppia toisiltaan.

Toimittajat pystyivät satojen kontaktiensa kautta kertomaan kriisin yksityiskohdista, yhdistelemään kuulemaansa ja arvuuttelemaan tulevaa. Osa tutkijoista toi keskusteluun historiallista perspektiiviä ja nosti esiin poikkeamia tavanomaisesta.

Kommentointi oli helppoa, koska dokumentoitua tietoa oli käytettävissä, mutta toisaalta se oli vaikeaa, koska tapahtumat tiivistyivät yllättäen. Tämä näkyi suorituksissa.

Tutkijoista osa jättäytyi julkisen keskustelun ulkopuolelle, ja toimittajien aikaa meni ovien takana odotteluun. Eri olosuhteissa olisi voinut syntyä selkeämpää tulkintaa siitä, mikä oli olennaista ja millä perusteella.

Ajankäyttö on ongelma tutkijoille. Harvan päivät sallivat uutisvirran seuraamisen, puhumattakaan tuntien viettämistä eduskunnassa ja taustavaikuttajien kanssa.

Hyvät toimittajat tekevät näin ja ovat hektisissä tilanteissa selvästi paremmin informoituja kuin tutkijat. Heille tiedonhankinta päivänpolitiikasta on päätoimi tai enemmän, muille sivutoimi tai harrastus.

 

Taannoin eduskunnan seminaarissa tutkija kertoi, että hänellä on joka ryhmässä kaksi edustajaa, joilta saa tietoa. Hän sanoi näin hoksaamatta, että siinä talossa ja toimittajien joukossa määrä oli hämmentävän pieni.

Toteamus vahvisti käsitystä, että tutkijat ottavat kantaa päivänpolttaviin tapahtumiin yksipuolisin tiedoin, ja yhteydet sisäpiireihin ovat vähäiset.

Tutkijoiden rooli julkisessa keskustelussa on herkkä aihe.

Kokemuksesta tiedän, että heikko esitys tv:ssä harmittaa. Valmennusta tarvitaan, mutta välttämätöntä on muistaa myös oman asiantuntemuksen ja kalenterin rajat.

Kuten tutkija Matti Pesu tiivistää (Twitter 4.12.): ”Vaikka yhteydet politiikanteon maailmaan olisivat kuinka hyvät tahansa, tutkijan rooliksi jää (hyvin usein) ison kuvan, syvyyden ja kontekstin tarjoaminen.”

Tutkijoiden kannattaa oppia toimittajilta ymmärrystä yleisöistä.

Tutkimussitaatit ja ­abs­traktit ilmaukset ovat käsittämättömiä katsojalle, jolla on takana yhdeksän vuotta koulua ja vuosikymmenet ammattireiskan töitä. MTV:n katsojatietojen mukaan iltauutiset tavoittavat nimenomaan heitä.

Kritiikki korkealentoisuudesta on usein paikallaan, vaikka tieto itsessään pitäisi paikkansa ja tiedeyhteisöstä tulisi tuuletuksia.

Tutkijoiden tai toimittajien ei pidä tehdä päätelmiä vähäisin tiedoin tai sivuuttaa havaintoja sen vuoksi, että ne ovat omien poliittisten mieltymysten vastaisia. En pysty uskomaan, että tällaiseen sorruttiin hallituskriisissä. Ammattietiikka velvoittaa.

Mediassa tarvitaan tutkijoita. Pisin näyttö yhteistyöstä ovat vaali-illat, jolloin tutkijat istuvat tunteja radio- ja tv-studioissa ennakoimassa ja tulkitsemassa tulosta. Pohjatyöt on tehty ja osaaminen kohdallaan.

Tutkijan kehno suoritus voi olla oire toimituksen ongelmista.

Vaalien ja politiikan nopeiden käänteiden – kuten hallituskriisin – kommentointi miljoonayleisölle edellyttää tarkkuutta. Politiikan ”koneet”, niiden käyttäjät, käyttötavat ja tyyppiviat on syytä tuntea.

Hyvää jälkeä syntyy, kun tutkija ja kokenut toimittaja analysoivat politiikkaa yhdessä – parasta, kun mukana on objektiivisuuteen yltävä poliitikko.

Tutkijan kehno suoritus voi olla oire toimituksen ongelmista. Jos tutkija kutsutaan haastatteluun aiheesta x ja paikan päällä aihe onkin y, tilanne on kurja sekä tutkijalle, medialle että yleisölle.

Lisäksi on muistettava, ettei politiikantutkijaksi voi ryhtyä omalla ilmoituksella ilman alan tutkijakoulutusta, eikä politiikan toimittajaksi ilman riittävää perehtymistä. Politiikantaju on välttämätöntä molemmille.

1 Neljän työmarkkinakonkarin (Jukka Ahtela, Lauri Ihalainen, Lasse Laatunen, Ann Selin) ryhmä perustettiin 21.11. selvittämään Postin työkiistan umpisolmuja ohi valtakunnansovittelijan. Paatero kertoi julkisuuteen, että Pau ja Posti olivat pyytäneet selvityshenkilöitä apuun. Rinteeltä kysyttiin Ylen Pääministerin haastattelutunnilla (24.11.), kenen idea ryhmän perustaminen oli. Hän vastasi: ”Varmaan joku työryhmä tuolla valtioneuvoston kansliassa.” Myöhemmin ilmeni, että ehdotus oli lähetetty Rinteen sähköpostista. Eduskunnan kyselytunnilla (28.11.) Rinne vastasi: ”Jos maata uhkaa tilanne, jossa vienti pysähtyy, joukkoliikenne on jo pysähtynyt, ja pääministerillä on huoli siitä, mitä lähtee tapahtumaan suomalaisessa yhteiskunnassa, niin en usko, että kukaan edellyttää, että pääministeri pitää näppinsä erossa tämmöisestä tilanteesta.”

 


Karina Jutila on valtio-opista väitellyt yhteiskuntatieteiden tohtori ja e2 Tutkimuksen johtaja. Tekstissä mainittu professori Ilkka Ruostetsaari e2 Tutkimuksen hallituksen varapuheenjohtaja.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 1/2020. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.