Koulukiusaaminen voi tappaa – silti sen annetaan jatkua

Laurin kiusaaminen jatkui. Hän alkoi hautoa yksityiskohtaista kostoa.
Kotimaa 20.11.2015 12:30

Laurin tarinasta on tehty Valkoinen raivo -dokumenttielokuva. Lauria esittää näyttelijä. © Art Films Production

Se oli raakaa väkivaltaa: neljä piteli kiinni, kaksi hakkasi”, kuvailee Lauri lapsuutensa kokemuksia koulun pihalla.

Käytävillä kampattiin, tavaroita vietiin ja niitä rikottiin. Luokassa sysittiin, käännettiin selkä ja naureskeltiin.

Lauri ei koskaan lyönyt takaisin. Pitää kääntää toinenkin poski, oli äiti opettanut.

Lauri oli tokaluokkalainen, kun hänelle rakas isä kuoli onnettomuudessa. Lauri oli vielä enemmän yksin koko maailma vastassaan.

Kunnes yhtenä päivänä jotakin tapahtui.

”Kun makasin kuralätäkössä ja kaksi poikaa potki minua, mieleni hajosi. Siirryin pois tilanteesta ja suljin kivun kokemuksen. Nyt tiedän, että se mitä tapahtui, oli dissosiaatio.”

Kiusaaminen jatkui ja muutama vuosi myöhemmin Lauri alkoi hautoa yksityiskohtaista kostoa, apokalyptista joukkomurhaa, jossa hän saisi kärsimykseensä sovituksen. Kidutusfantasioita, teloituskuvia, sietämättömän kivun tuottamista niille, jotka olivat häntä satuttaneet. Hän jakaisi jumalan tavoin tuomioita kiusaajilleen.

Mukaan tuli aseiden ihailu ja ampumaharrastus. Oli vain ajan kyse, milloin hän unelmansa toteuttaisi.

Mutta Lauri ei toteuttanut fantasioitaan vaan käveli koulupsykologin huoneeseen.

Lauri ei ole miehen oikea nimi. Vain muutama päivä Kauhajoen kouluampumisen jälkeen syyskuussa 2008 nimetön keski-ikäinen mies otti yhteyttä Suomen Kuvalehden toimitukseen ja sanoi, että myös hän on potentiaalinen kouluampuja. Vielä nyt, vuosikymmeniä koulun päättymisen jälkeen.

Hänellä oli tälle tunteelleen myös nimi, se oli valkoinen raivo. Eikä se jättäisi häntä ikinä.

Laurin tarina kerrottiin ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 40/2008.

Laurin tarina kerrottiin ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 40/2008.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin kohtaamme Laurin kanssa uudelleen. Hän on eläkeikää lähestyvä hyväntuulinen mies, joka kantaa koulukiusaamista edelleen kehossaan.

Valkoinen raivo on läsnä Laurin jokaisessa päivässä. Tavallisesti se pysyy hyvin pienenä jossain syvällä mielen sopukoissa, toisinaan se yrittää puskea voimalla esiin. Mutta Lauri osaa jo hallita sen.

Suomi oli pois raiteiltaan vuonna 2008. Joitain vuosia aiemmin koulupoika oli räjäyttänyt pommin Myyrmannin ostoskeskuksessa. Kuolleita oli seitsemän. Sitten Jokelan koulusurmassa 2007 kuoli yhdeksän ihmistä. Ja vain vajaa vuosi myöhemmin Kauhajoella ammattikoulussa ammuttiin 11.

Tekijöitä, Petri Gerdtiä, Pekka-Eric Auvista ja Matti Saarta, yhdisti kaksi asiaa. Kaikki kolme olivat löytäneet asemaailman netistä. Ja he kaikki olivat rankasti koulukiusattuja.

Tehtiin tutkintaraportteja, vaadittiin aselakien tiukentamista. Myös koulukiusaamisesta kirjoitettiin paljon.

Sitten tapahtumat unohdettiin. Vain hyvin harva asia muuttui käytännössä.

 

Koulukiusaaminen ei Suomesta loppunut, vaikka tiedettiin jo että se on hengenvaarallista.

”Siihen ei vieläkään suhtauduta riittävän vakavasti”, sanoo Lauri. Ylioppilaaksi päästyään hän kouluttautui aivoneurobiologian asiantuntijaksi ja teki vuosikymmenet työtä näkyvällä paikalla.

Amerikkalaistutkimusten mukaan 70 prosenttia kouluampujista oli kiusattuja. Toisen tutkimuksen mukaan kymmenestä surmaajasta yhdeksän oli kokenut, että toverit olivat hylänneet hänet.

Ampujista 60 prosenttia kärsi vakavasta masennuksesta ja lähes 80 prosenttia oli suunnitellut tai yrittänyt itsemurhaa.

 

Yhteiskunta voi lohduttautua sillä, että kaikista trauman kokeneista koulukiusatuista ei tule kouluampujia, mutta koulukiusaaminen on tuhoisaa myös monella muulla tavalla.

Pitkäaikaistutkimukset osoittavat, että koulukiusatut sairastuvat aikuisena muita useammin masennukseen ja heidän itsetuntonsa on heikompi. Suomen mielenterveysseura arvioi, että jopa kolmanneksessa masennustapauksista on taustalla koulukiusaamista.

”Kiusaaminen kolmin- tai nelinkertaistaa riskin sairastua masennukseen”, sanoo Kristian Wahlbeck. Hän on psykiatrian erikoislääkäri ja Suomen mielenterveysseuran kehitysjohtaja.

”Tuolloin trauma on kääntynyt sisäänpäin. Ihminen syyllistää kiusaamisesta itsensä. Itsetuntoon ja omakuvaan tulee vakava vamma.”

Kiusatuilla pojilla on aikuisena enemmän sekä itsemurha-ajatuksia että itsemurhayrityksiä. Myös ahdistus, paniikkihäiriöt ja heikko terveydentila ovat kiusatuilla yleisempiä.

Kiusattujen ihmisten aivoista on jopa löydetty samanlaisia fysiologisia muutoksia kuin ankarasti kidutetuilta ihmisiltä.

Ja sitten ovat ne ihmiset, joilla koulukiusaaminen yhdessä massiivisen trauman kanssa voi hoitamattomana laukaista vakavan psyykkisen reaktion. Heistä voi kehittyä yhteiskunnalle vaarallisia yksilöitä.

Lauri laskee tähän samaan joukkoon myös Anders Breivikin, Norjan joukkosurmaajan.

”Kaikki tieto, mitä hänestä on saatu, viittaa siihen, että hän toimi juuri tuollaisen kylmän, harkitsevan valkoisen raivon vallassa.”

Kiusaamisen ja koulusurmien välillä on silti aukko, jota asiantuntijat eivät Laurin mielestä edelleenkään tunnista.

”Mikä on se prosessi, jonka myötä hyväntahtoisesta kiltistä lapsesta kehittyy ihminen, joka voi täysin ilman tunteita teloittaa koulutoverinsa.”

 

Suomen kouluissa on kiusaamisen suhteen nollatoleranssi. Sekä lainsäädäntö että valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovat jo vuodesta 2003 velvoittaneet kouluja sekä ehkäisemään ennalta koulukiusaamista että puuttumaan havaittuihin kiusaamistapauksiin.

Ne ovat siis velvoitteita, eivät suosituksia.

Silti 70 prosenttia peruskoulun 8. ja 9. luokkalaisista sanoo, että koulun aikuiset eivät puutu koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen. Ammattikoululaisista näin sanoo 70 prosenttia, lukiolaisista 90 prosenttia.

Nollatoleranssin ja todellisuuden välillä on siis syvä kuilu.

Noin 10 prosenttia peruskoululaisista kertoo tulevansa koulukiusatuksi vähintään kerran viikossa. Eli joka aamu 52 000 lasta lähtee kohti koulua pelon vallassa.

Aikuisen voi olla vaikea hahmottaa, miten vakava asia koulukiusaaminen lapselle on.

”Mieti, että joka aamu töihin mennessäsi löytäisit pöydältäsi lapun, jossa kerrottaisiin miten vastanmielinen ihminen olet. Ja kun menisit kahvihuoneeseen, sinulle käännettäisiin selkä ja puhe lakkaisi”, rinnastaa psykologian professori Christina Salmivalli Turun yliopistosta.

”Ja silti sinun olisi joka ainoa aamu mentävä takaisin samaan tilanteeseen.”

Erityisen vaurioittavaa kiusaaminen on murrosiässä. Tuolloin nuoren tehtävä on irrottautua vanhemmistaan ja liittyä tiiviimmin uuteen viiteryhmään, omien ikätovereiden joukkoon.

Jos tässä vaiheessa ryhmä sulkeekin sinut ulkopuolelle, syrjii, pilkkaa ja nöyryyttää, tilanne on sietämätön. Et ole mitään, et kuulu mihinkään. Olet nolla. Päivästä toiseen.

Usein kiusaaminen muuttuu pysyväksi olotilaksi niin että lähes koko luokka osallistuu siihen tavalla tai toisella – tai ainakin antaa sen tapahtua.

”Moni kiusattu sanoo myöhemmin, että pahinta eivät ole kiusaajien sanat tai teot vaan se, että kukaan kavereista ei puuttunut siihen. Että tuli työnnetyksi kokonaan oman yhteisönsä ulkopuolelle”, Salmivalli sanoo.

”Kokemus on erityisen rankka, jos kiusattuja on vain yksi. Se nostattaa tunteen, että vian täytyy olla yksinomaan minussa.”

Salmivalli tietää, että alakoulussa koettu kiusaaminen heijastuu pitkään vielä lukiossa ja ammattiopinnoissa.

”Vaikka kiusaaminen on jäänyt jo taakse, nuoren on hyvin vaikea luottaa toisiin ihmisiin tai liittyä kaveriporukoihin.”

Laurin kiusaaminen jatkui läpi koko hänen kouluaikansa. Kiusattuun voi jäädä kiusatun merkki, jonka tietyt, kiusaamiseen taipuvaiset ihmiset aina tunnistavat. Ja tarttuvat siihen yhä uudestaan. Siksi edes koulun vaihtaminen ei aina ratkaise tilannetta.

”Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltaan. Tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä”, Lauri sanoo.

”Se on eräänlaista vuorovaikutusta.”

Lauri ei koskaan lyönyt takaisin, pysyi aina kilttinä ja kunnollisena – vaikka sisällä oli jo alkanut kasvaa jotain aivan muuta.

 

Suomen peruskouluista 90 prosenttia on mukana Kiusaamisesta vapaa koulu -ohjelmassa, KiVa:ssa. Se tuli käyttöön 2009, vuosi Kauhajoen surmien jälkeen. Kehittämistyö oli Turun yliopistossa alkanut jo vuosia aiemmin.

Malli on yksinkertainen ja tutkimusten mukaan toimiva. Koululla on aikuisista koostuva koulutettu kiva-tiimi, joka selvittää kaikki systemaattiset kiusaamistapaukset. Ensin kuullaan kiusattua, sitten jokaista kiusaajaa yksitellen. Sen jälkeen keskustellaan yhdessä.

”Keskeistä on, että jokaista tapausta seurataan. Keskustelun jälkeen sovitaan uudesta tapaamisesta viikon päähän. Näin varmistetaan, että kiusaaminen todella loppuu”, kuvailee KiVa-kouluhankkeen johtaja, professori Salmivalli.

Tavoite luokkayhteisön sisällä puolestaan on, että muut oppilaat eivät enää kannusta kiusaajaa. Kiusaaminen on ryhmäilmiö, ja jos luokka kääntää kelkkansa, kiusaaja menettää yleisönsä.

Kiusaamista voi vähentää myös tukemalla koulun ilmapiiriä. Kun yhteenkuuluvuus paranee, kiusaaminen vähenee.

Tulokset ovat hyviä kouluissa, joissa ohjelmaa sovelletaan aktiivisesti. Niissä 73 prosenttia kiusatuista sanoi, että tilanne oli muuttunut parempaan. Kiusaajista näin vastasi 82 prosenttia.

Koulukiusaaminen on jonkin verran vähentynyt Suomessa. Erityisesti se joukko, joka osallistuu kiusaamiseen, on puolittunut kuudessa vuodessa.

Koulut joissa aikuiset soveltavat kiva-menetelmää aktiivisesti, ovat lasten mukaan turvallisempia ja niissä myös viihdytään paremmin. Mutta puolet ohjelmassa mukana olevista kouluista ei toteuta sitä aktiivisesti. Pelkkä KiVa-koulun leima ja julisteet seinällä eivät pysäytä kiusaajaa, jolleivät koulun aikuiset halua nähdä asioita tai aktiivisesti puuttua niihin.

Suomen mielenterveysseuran Kristian Wahlbeck sanoo, että kiusaamisen tunnistaminen vaatii koulun jokaisen silmäparin sekä oikean asenteen.

Mielenterveysseura on törmännyt ilmeiseen kahtiajakoon opettajien keskuudessa. ”Osa opettajista näkee työnsä laajasti kasvatustehtävänä. Siihen kuuluu mukaan niin koko koulun ilmapiiri kuin suhde lapseen ja tämän kotiin”, Wahlbeck kuvailee.

”Osa opettajista taas haluaa keskittyä vain opettamiseen ja katsoo, ettei heidän tehtäväänsä kuulu muuta. Tällaista kapeaa kuvaa opettamisesta tukee osin myös opettajien ammattijärjestö OAJ.”

 

Koulusurmien jälkeen on Helsingin yliopiston opettajakoulutukseen lisätty muun muassa oppilaan tuntemusta, siinä käytetään KiVa-koulun materiaalia. Opetusharjoittelussa kehitetään havainnointia luokassa ja huomio kiinnitetään erityisesti oppilaiden välisiin suhteisiin.

”Meillä opetetaan tuleville opettajille nollatoleranssia – minkäänlaista kiusaamista tai väkivaltaa ei saa esiintyä, ei henkistä eikä fyysistä. Kyllä tämä on jämäköitynyt”, sanoo kasvatustieteen professori Kirsi Tirri Helsingin yliopistosta.

”Mutta kiusaamista on ollut aina ja tulee aina olemaan. Opettaja ja vanhemmat eivät näe kaikkea eivätkä lapset välttämättä kerro.”

 

Laurin mielestä opettajat tarvitsevat merkittävästi enemmän osaamista esimerkiksi tarkkailuhavainnoinnissa. Juuri siksi, että lapsi ei välttämättä kerro kiusaamisesta, koska pelkää kostoa.

”Esimerkiksi välituntivalvojan pitää kyetä tunnistamaan tilanteet, joissa tiettyä poikaa toistuvasti kiusataan. Että kyse ei ole yksittäisistä episodeista vaan toistuvasta käyttäytymismallista. Ja että opettaja myös tarttuu näkemäänsä ennen kuin lapsi luisuu koulukiusatuksi”, Lauri sanoo.

”Mutta pitää myös haluta nähdä.”

Laurin kiusaaminen ei loppunut, kukaan aikuinen ei edes yrittänyt puuttua siihen. Lauri itse ei usko, että sitä olisi edes voitu pysäyttää.

”Ehkä se olisi loppunut, jos olisin muuttanut riittävän kauas toiselle paikkakunnalle.”

Kiusaaminen jatkui yliopistossakin. Laurissa oli jo kiusattavan merkki.

 

Yksittäisessä kiusaustapauksessa KiVa-koulun ohjelma päättyy siihen, että kiusaaminen loppuu. Kaikki hyvin, kaikki taas kavereita keskenään.

Todellisuus on usein aivan toinen, sanoo erikoissuunnittelija Päivi Hamarus. Kiusaaja jatkaa uhrinsa piinaamista vuodesta toiseen vaikka opettajat, vanhemmat ja kiusattu kuinka keskustelevat. Hamaruksen mukaan ongelma on se, että kiusaajalle ei tule teoista seuraamuksia.

”Järjestelmästä puuttuu kokonaan perälauta”, Hamarus sanoo. Hän on väitellyt tohtoriksi yläkoulussa tapahtuvasta kiusaamisesta.

Esimerkiksi Tikkakoskella kokeillaan nyt tiukempaa linjaa. Jos toistuvat keskustelut eivät tuota tulosta, kiusaajalle annetaan kirjallinen varoitus, hänet vaihdetaan toiseen luokkaan ja lopulta hänet voidaan erottaa koulusta määräaikaisesti.

Myös mielenterveysseuran Wahlbeck painottaa sitä, että kiusaaminen on rikos. ”Siitä täytyy olla tekijälle seuraamuksia.”

Mielenterveysseura käynnistää koulukampanjan, jossa Laurin kokemuksista kertova Arto Halosen ohjaama dokumentti Valkoinen raivo esitetään oppilaille. Elokuvan jälkeen aiheesta keskustellaan ja oppilaille on tarjolla apua.

Dokumentti tulee myös elokuvateattereihin 27. marraskuuta alkaen.

Nykyiset menetelmät jättävät myös kiusatun oman onnensa nojaan. Kun kiusaaminen päättyy, katsotaan, että asia on loppuun käsitelty. ”Näin ei kuitenkaan ole”, sanoo Hamarus.

Hamaruksen mielestä kiusatulle lapselle pitäisi aina olla tarjolla jälkihoitoa.

”Näin hän pääsisi jatkamaan elämäänsä eteenpäin ja vauriot jäisivät paljon pienemmiksi.”

 

Kaikista traumatisoituneista koulukiusatuista ei tule kouluampujia, toistavat asiantuntijat.

Ei tulekaan. Mutta joissakin nuorissa viha on voinut jo muuttua valkoisen raivon kaltaiseksi kosto- ja väkivaltafantasiaksi. Miten heidät sitten tunnistetaan?

”Se on lähes mahdotonta”, sanoo tutkimusprofessori Mauri Marttunen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. ”Väestöä on paljon ja tapahtumia niin vähän. Varmaa tunnistamiskeinoa ei ole.”

Ainoa keino on tarjota oikeaa apua sillä hetkellä, kun nuori on itse sitä halukas ottamaan vastaan.

Marttusen mielestä avunsaannin kynnystä pitää laskea edelleen. Ja koulun tarjoaman avun pitää olla merkityksellistä.

Koulun ammatti-ihmiset sanovat, etteivät he tiedä, mitä nuoren kanssa pitäisi tehdä muuta kuin vain jutella. Milloin masentuneen tai ahdistuneen nuoren kanssa riittää keskustelu, milloin hänet pitäisi lähettää erikoissairaanhoitoon?

”Kouluille pitäisi ehdottomasti kehittää hoitomalleja siitä, miten näitä yleisimpiä ongelmia käsitellään.”

Marttusen mielestä meillä nuorten mielenterveyspalveluissa on nyt aivan liian suuri painotus erikoissairaanhoitoon. Hän muistuttaa, että myös kiusaajilla on suurempi riski päätyä päihdeongelmaiseksi , syyllistyä rikoksiin tai syrjääntyä. Kaikkein suurin riski masennukseen, paniikkihäiriöihin ja pojilla itsemurhiin on niillä, jotka ovat sekä tulleet kiusatuksi että olleet itse kiusaajia.

”Me halumme luonnostamme auttaa uhreja, mutta yhtä huonosti voivat kiusaajat. Molemmat ryhmät tarvitsevat apua”, Marttunen sanoo.

 

Lauri sanoo olevansa edelleen potentiaalinen massamurhaaja. Mutta vain potentiaalinen. Hän tunnisti omat tunteensa ja tajusi, että tarvitsi apua. Laurin koulussa oli psykologi, joka otti pojan tosissaan.

Aikuisiän tiivis, vuosia kestänyt terapia jatkuu edelleen mutta nyt jo harvemmin.

Voimakas epäoikeudenmukaisuuden, piittaamattomuuden tai vääryyden kokemus voi edelleen herättää kostaja-Laurin pintaan. Silloin se terve Lauri keskittyy hengittelemään ja kuuntelemaan musiikkia. Hän viettää myös yhä enemmän aikaa luonnon keskellä. Se rauhoittaa.

Lauri toivoo, että ihminen joka tunnistaa sisällään valkoisen raivon, tajuaa myös, ettei hän ole murhaaja eikä tappaja. Väkivaltafantasiat eivät vielä tee kenestäkään rikollista.

”Mutta apua hän tarvitsee.”

Valkoinen raivo -elokuvan traileri.

 

Katri Merikallio kirjoitti Laurista ja ”valkoisesta raivosta” jutun ensi kerran Suomen Kuvalehteen vuonna 2008. Juttu innoitti ohjaaja Arto Halosta toteuttamaan aiheesta elokuvan.

Halosen ohjaaman dokumenttielokuvan elokuvateatteriensi-ilta on 27. marraskuuta. Elokuvan muotokieli liikkuu dokumentti- ja fiktioelokuvan välimaastossa.

Halonen tunnetaan muun muassa fiktioelokuvista Prinsessa ja Isänmaallinen mies sekä lukuisista dokumenttielokuvista, kuten Sinivalkoinen valhe, Magneettimies ja Pavlovin koirat. Euroopan elokuva-akatemia valitsi Pyhän kirjan varjo -elokuvan ehdokkaaksi parhaaksi eurooppalaiseksi dokumenttielokuvaksi vuonna 2008.

Valkoisen raivon kouluille ja järjestöille suunnatussa valistuskampanjassa ovat mukana Suomen mielenterveysseura ja Koulukino ry. Suomen Kuvalehti on elokuvan mediapartneri.