Komisario: Muslimiyhteisöjä ei voi vaatia tilille radikalisoituneista nuorista – ”Kohtuutonta”
Värvääjät yrittävät eristää lähtijät yhteisöstä ja syöttävät propagandaa, sanoo imaami Anas Hajjar.
Jihadismi ei ole voimakkaasti tuomittavaa muslimiyhteisöissä, eikä uskontojen väkivaltaista puolta haluta myöntää uskontojen sisällä. Näin väittävät asiantuntijat.
Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Anas Hajjar tyrmää väitteet.
”En voi puhua joka ikisestä yhdistyksestä tai yhdyskunnasta, mutta ainakin tuntemissani nämä asiat otetaan esille saarnoissa, oppitunneilla, seminaareissa ja niistä keskustellaan oppineiden kanssa”, Hajjar sanoo.
Hajjarin mukaan asiat, jotka liittyvät turvallisuuteen, eivät jää pelkästään yhteisön sisälle. Hän pitää tärkeänä, että radikaalit puheet saadaan tukahdettua.
Radikalisoitumiseen on kuitenkin vaikea puuttua. Esimerkiksi Syyriaan lähtevät taistelijat eivät kerro edes perheilleen lähdöstään.
”Meidän haasteena on, että värvääjät yrittävät eristää lähtijät yhteisöstä. Värvääjät osaavat puhua ja syöttävät propagandaa: perhettä ei pitäisi kuunnella, imaamit eivät ole hyviä, eivätkä tiedä, mitä puhuvat. Kun henkilö on näin eristetty ympäristöstään, häntä voidaan manipuloida.”
Ongelmana on myös se, että nuoret radikalisoituvat internetissä.
”Tapahtuu paljon asioita, joita emme näe. Edes perheet eivät näe. Ongelma on monisyinen, jota ei voida yksinkertaistaa niin, että syy on yhteisön. Yhteisö voi tehdä osuutensa, mutta samalla yhteisöllä on rajoitetut resurssit.”
Hajjarin mukaan suurin osa muslimeista syyllistetään, vaikka heillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Myös sana jihad on ymmärretty väärin.
”Jihad tarkoittaa kilvoittelua tai kamppailua, josta suurin osa sisäistä. Se on taistelua itsensä ja mielihalujensa kanssa.”
Hajjarin mukaan ”ulkoiseen jihadiin” siirrytään, jos valtiota tai sen liittolaisia vastaan on tehty hyökkäys. Monet ei-muslimit ymmärtävät jihadin vain ulkoiseksi jihadiksi. Kuitenkin ulkoinen jihad on vain pieni osa jihadia.
”Syyrian tai Irakin tapahtumat eivät ole missään tapauksessa ylitä kaikkia velvoittavaan ulkoiseen jihadiin siirtymisen tasoa”, Hajjar sanoo.
Milloin on sitten tilanne, jolloin ulkoista jihadia voidaan käydä?
”Käytännön esimerkki löytyy toisesta maailmansodasta, jolloin tataariyhteisöstä osallistui taistelijoita puolustamaan Suomea.”
Komisario Jarmo Heinonen Helsingin poliisin ennalta estävästä ryhmästä sanoo, että Suomessa yhteistyö muslimijärjestöjen kanssa sujuu hyvin.
Muslimijärjestöjen kanssa tehtävän yhteistyön perusidea on luoda luottamusta yhteisöjen ja poliisin välille.
Poliisin näkökulmasta ollaan huonossa tilanteessa, jos yhteisö tunnustetaan isommaksi auktoriteetiksi kuin laillinen viranomainen. Tällaisia esimerkkejä löytyy niin muslimiyhteisöistä kuin suomalaisista herätysliikkeistäkin.
”Kun ollaan tuttuja ja ymmärretään, että meihin voi luottaa, yhteisöt eivät jää yksin ratkomaan ongelmia, jotka Suomessa kuuluvat viranomaisten vastuulle”, Heinonen sanoo.
Käytännössä yhteistyö on yhteisöjen tapaamista ja heidän kanssaan keskustelemista ja ongelmien ratkomista. Poliisi voi olla mukana esimerkiksi yhteisöjen järjestämissä tapahtumissa, joissa keskustellaan radikalisoitumisesta tai taisteluihin lähtemisestä.
”Näyttää siltä, että tällaiselle työlle on tilausta ja yhteisöt haluavat työskennellä meidän kanssamme. Suunta on hyvä ja luottamusta syntyy.”
Heinosen mukaan Suomen viranomaiset ovat vasta muutaman vuoden ajan olleet kiinnostuneita vähemmistöistä positiivisessa mielessä.
”Aiemmin suhtautuminen on ollut sen kaltaista, että jos vähemmistö ei näy eikä kuulu, niin asiat ovat kunnossa. Se ei kotoutumisen ja yhteiskuntaan integroitumisen kannalta ole tuottanut hyvää tulosta.”
Vaatimus siitä, kuinka vahvasti yhteisöjen pitäisi toimia ja tuottaa tietoa, on Heinosen mukaan kohtuuton.
Radikaalimmat ajatukset eivät synny moskeijoissa, vaan pienimmissä kotirukoushuoneissa. Kokonaisuutena suomalaiset muslimiyhteisöt ovat maltillisia ja suhtautuvat poliisin positiivisesti.
”Jos vaadittaisiin, että yhteisöjen pitäisi tietää tämän tyyppisiä asioita ja ilmoittaa niitä poliisille, se olisi kohtuutonta. Ei meillä mikään muukaan yhteisö tahdo pysyä perässä jäseniensä radikaaleimmista ajatuksista.”
Heinonen ei allekirjoita väitettä, että yhteisöissä tiedettäisiin radikalisoitumisvaarassa olevat nuoret.
”Olisi kiva nähdä tutkijoiden aineistoja, joihin he perustavat väitteensä. Oma käsitykseni poikkeaa vahvasti siitä, mitä tutkijat sanovat. Pidän perhettä tiiviimpänä yhteisönä kuin muslimiyhteisöä ja asiat monesti tulevat yllätyksenä perheillekin. Ihan samalla tavalla, kuin meille [suomalaisille] tulee yllätyksenä, että meidän tenava käyttää huumeita.”
Heinosen mielestä yhteisön keskeinen tehtävä ei ole pitää jäseniään kontrollissa eikä sille voi sälyttää vastuuta jihadististen ideologioiden kitkemisestä.
”Onko meillä tieto, mitä seurakuntalaiset tekevät? Millaisia velvoitetta me olemme valmiita antamaan meidän seurakuntalaisillemme? Se on sama asia”, Heinonen sanoo.
Suomi on Heinosen mukaan ratkaisevasti erilaisessa asemassa kuin monet muut Euroopan maat. Suomessa ongelmat eivät ole samaa mittaluokkaa muslimien tai minkään muunkaan vähemmistön tai haavoittuvan ryhmän kanssa kuin esimerkiksi Ruotsissa tai muualla Euroopassa.
Meillä ei ole slummeja, ei alueita, joissa viranomaistoiminta koettaisiin vahingolliseksi, eikä ainuttakaan ryhmää, joka olisi voimakkaasti eriytynyt ja yhteiskuntaa vastaan.
”Niin kauan kuin saamme tilanteen pysymään tällaisena, väkivaltaisimpien tekojen riski Suomea kohtaan on varsin pieni.”