Kemijoki: Maansa ja lohensa menettäneet puhuvat – ”viimeinkin joku kysyy”

Kotimaa 4.11.2013 15:30

Vesivoimalle valjastettujen jokien asukkaiden suru maiseman ja kalastuskulttuurin menetyksestä on hukkunut voimalaitosten kohinaan. Nyt kuuluvat äänet Kemijoen törmiltä, kun maansa ja lohensa menettäneet ihmiset puhuvat. Kulttuurinen trauma saa kasvot.

”Heitän tähän vielä yhden haasteen: onko tästä Kuningasjoesta kukaan väitellyt tohtorin hattuun asti.”

Näihin sanoihin loppuu 80-vuotiaan naisen ruutupaperille kirjoittama kirje, joka jäi lähettämättä Lapin Kansan yleisönosastolle.

Sen sai lahjaksi häntä haastatellut Outi Autti, jonka väitöskirja Valtavirta muutoksessa: vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella tarkastettiin lokakuun lopussa Oulun yliopistossa.

”Surettaa, että muori ehti kuolla ennen väitöskirjani julkaisemista. Tavoitin viime hetkellä ihmiset, jotka kokivat suurimmat vesivoimarakentamisen tuomat ympäristönmuutokset, kun ensimmäinen voimalaitos valmistui vuonna 1949”, Autti sanoo.

”Haastateltavat olivat liikuttuneita”

Autti haastatteli yli kolmeakymmentä Kemijokivarren asukasta joen ala-, keski- ja yläjuoksulta.

”Paikallisen asiantuntijuuden arvostus ja asukkaiden osallisuus on ollut olematonta vesivoimarakentamisen aikana. Haastateltavat olivat liikuttuneita ja kiitollisia siitä, että viimeinkin joku kysyy heidän ajatuksiaan ja tunteitaan.”

Pohjoisen vesivoiman valjastaminen vauhdittui, kun Suomen jälleenrakennus ja teollistuminen eteni. Vähiten aikaa sopeutua rakennemuutokseen jäi Kemijokivarren ihmisille. Heidät tempaistiin nykyaikaan nopeutetulla tahdilla.

Vuonna 1949 valmistui Isohaaran voimalaitos, joka torppasi lohen nousun Kemijokeen. Rakentamisen huumassa luotiin arkkitehtuuriltaan erikoisia yhteisöjä, kuten Pirttikosken voimalaitoskylä. Tiestö parani, työtä riitti tulijoillekin.

Toisaalta korvaussummat eivät hyvittäneet kaikkia vesivoimarakentamisen seurauksia.

Näin kuvaa väitöskirjaan haastateltu: ”Lohet eivät enää päässeet kutemaan synnyinjoelle. Pöllisumien seassa tuli murskaantuneita isoja lohia. Isohaaran pato oli niille liian korkea.”

Monen perheen pellot ja metsät jäivät patoaltaiden alle. Kuohittu joki oli varjo entisestä, ja maiseman muutos mursi jokivarren asukkaiden identiteettiä. Osa maanomistajista hyötyi, osa jäi surkuttelemaan menetyksiään.

Sopetumisen keinot

Ympäristönmuutokseen suhtautuminen jakoi Auttin haastatellut neljään: rakentajiin, selänkääntäjiin, alistujiin ja vastustajiin. ”Yleensä vain rakentajat ja vastustajat ovat saaneet äänensä kuuluville, mutta sopeutumisstrategioita on muitakin.”

Rakentajat puolsivat yhä vesivoimarakentamisen hyviä puolia, sitä että päästiin muun maan tasalle. Heille eivät luonto ja eräily painaneet vaakakupissa.

”…että tämä jokivarsi ei vieläkhän kärsi kuriuutta ne hyöty sillon ja rikastu vaurastu sillon voimalaitostöitten yhteyesä, ja niilä maakaupoila ja koskikaupoila mitä oli vielä tekemättä, niin se kesti nämä lamatki ja on hyvin kestäny.”

Innokkainkin rakentamisen puolestapuhuja kuitenkin hiljeni, kun puhuttiin lohen menetyksestä.

Selänkääntäjät sen sijaan sivuuttivat joen rakentamisen vaikutukset. Menetykset kiellettiin ja konfliktit kiistettiin. Selänkääntäjät eivät vastanneet Auttin kysymykseen siitä, miltä lohenkalastuksen loppuminen tuntui, tai miltä tuntui menettää maat ja maisema. Omaa osallisuutta ei tunnistettu. Monesti vasta haastattelu nosti esiin vuosikymmenien trauman.

”Kerran kävi niin, että haastattelun jälkeen sain puhelinsoiton, jossa käytiin läpi sitä traumaa, mitä joen valjastaminen oli perheelle aiheuttanut. Vasta silloin tulivat esiin tuska ja tunteet.”

Alistujat puolestaan olivat sopeutuneet rakennettuun jokeen mutta kaipasivat vanhaa elinympäristöään. He toistivat rakentajien ja vastustajien retoriikkaa kuin ulkoa opittua läksyä. Oma osallisuus tapahtumiin oli vähäistä. Sota, evakkomatkat ja joen rakentaminen kuuluivat samaan väistämättömyyksien kastiin.

”Se on tämä maailman meno semmosta, että siihen pittää vaan vissiin niihin ihmisten mukkailla.”

”Hääty lohduttaa itseä sillä, että sähkö on meille nykyaikana aivan yhtä tärkeä kuin A.O”

Vastustajien äänessä taas kuului väsymys alueen ja sen asukkaiden hyväksikäyttöön sekä hyödyn valumiseen muualle. Vastustajat eivät hyväksyneet tapaa, jolla se tehtiin. Kalaportaiden rakentamatta jättäminen on heille yhteiskunnan häpeäpilkku. Heidän mielestään lohi ryöstettiin ihmisten ruokapöydistä laillisesti.

”Ko näen että kala hyppää”

Vastustajat eivät suostu antamaan periksi. Usko lohen palautukseen elää voimakkaasti.

”Mie olen sanonu että mie korkkaan samppanjapullon tuosa jokitörmälä ko näen että kala hyppää.”

Auttin oman kotikylän Vanttauskosken voimalaitosta alettiin rakentaa vuonna 1972. Hän oli silloin nelivuotias.

”En muista vapaata koskea, mutta muistan Jullet, voimalaitoksen kuorma-autot, jotka kaahasivat kylätietä pitkin.”

Auttin isä eli aikana, jolloin lohi nousi Vanttaukselle asti.

”Vasta tehdessäni väitöstutkimustani isä avautui minulle lohenkalastuksestaan ja sen lopettaneesta muutoksesta. Ehdin onneksi haastatella isää ennen hänen kuolemaansa.”

Kursivoidut sitaatit väitöskirjan haastatteluista. Väitöskirja löytyy täältä.