Kanava: Luonto unohtui kansallispuistoista – virkistyskäyttö ei ole enää sopusoinnussa luonnonsuojelun tavoitteiden kanssa

Ihminen on perso nopeille ja vaivattomasti saavutettaville huippuelämyksille. Kansallispuistoissa luonto on tuotteistettu ilmaiseksi julkishyödykkeeksi, kirjoittaa Pasi Reunanen.
Kotimaa 30.6.2021 20:40
Pasi Reunanen
Matkailija Kolin kansallispuistossa kesäkuussa 2020.
Matkailija Kolin kansallispuistossa kesäkuussa 2020. © MARKKU ULANDER / LEHTIKUVA

”Kansallispuiston perustaminen turistipyydykseksi matkailu- ja elämysteollisuuden palvelukseen tarkoittaa luonnonsuojelulain kirjaimen venyttämistä katkeamispisteeseen”, kirjoittaa Pasi Reunanen Kanava-lehden numerossa 4/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Monen suomalaisen kesälomasuunnitelmat menivät uusiksi keväällä 2020, kun etelän aurinkolomat peruttiin ja suositut kotimaan matkakohteet ajettiin alas. Kun huvipuistot sulkivat ovensa, kansallispuistot pysyivät auki.

Mielipide- ja asennetutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että suomalaiset ovat harrasta luontokansaa. Luontomatkailu ja kansallispuistossa patikointi ovat muodissa. Päivä kansallispuistossa retkeillen tekee hyvää jokaiselle, mutta kestävätkö luonnonsuojelualueemme hallitsematonta massamatkailua? Luonto kuluu, ja edesvastuuton luonnonkuluttaja jättää maastoon pysyvän jäljen, jolloin suojelualueiden luonnontila muuttuu ja niiden tarkoitus hämärtyy vähitellen.

Suomalaisten yhtäkkinen luontovillitys myös osoitti, että suomalaisesta luontosuhteesta ei seuraa luontoa arvostava ja kunnioittava asenne edes kansallispuistossa.

 

Luonnonsuojelun, retkeilyn ja matkailun välinen kolmiyhteys on vanha asia. Ensimmäiset maisema-alueet ja luonnonnähtävyydet varattiin nimenomaan matkailua varten. Punkaharju, Imatrankoski, Aavasaksa ja Koli olivat merkittäviä kotimaan matkailukohteita jo 1800-luvulla.

Luonnonsuojelua varten on säästetty Suomessa alueita 1900-luvun alusta lähtien, mutta nämä alueet eivät olleet matkailukohteita. Sellaisia eivät olleet myöskään ensimmäiset kansallispuistot, joista monet sijaitsivat huonojen kulkuyhteyksien päässä.

Kansallispuistoja perustettiin Suomeen aluksi kahdessa vaiheessa vuosina 1938 ja 1956. Niistä säädettiin luonnonsuojelulaissa, mistä johtuen puistojen päätarkoitus oli säilyttää edustavaa ja alkuperäistä luontoa luonnonsuojelualueilla. Puistojen tavoite oli myös edistää luonnontuntemusta ja luonnonharrastusta, ja siksi ne oli tarkoitettu yleisiksi luonnonnähtävyyksiksi, joita ihmiset saattoivat saapua katsomaan ja ihailemaan. J. E. Rosberg kirjoitti kansallispuistosta, ”att området är hela nationens gemensamma egendom”.

1960-luku oli kääntöpiste. Uusien luonnonsuojelualueiden perustamiselle tuli tilaus, kun alkuperäinen luonto uhkasi jauhautua kappaleiksi teollistuvan Suomen rattaissa. Tarvittiin lisää luonnonsuojelua. Käynnistyi kansallispuistojen kolmas perustamisvaihe.

Lapin erämaista tuli 1950-luvulla tarunhohtoinen kaukokaipuun kohde, arkadia, jossa luonto eli vielä villinä ja vapaana. Eräkirjallisuus ja ensimmäiset retkeilyelämästä kertovat kirjat olivat kassamenestyksiä ja ruokkivat erämaanostalgiaa. Lapin laajoista kairoista – rajattomista seuduista – erityisesti Saariselän alue ja Koilliskaira kiehtoivat ihmismieliä.

Haavekuva uhkasi särkyä, kun Koillis-Lapin erämaita oltiin avaamassa metsätaloudelle. Samaan aikaan kaupunkilaisten lisääntyvä vapaa-aika edellytti laajempien virkistys- ja ulkoilumahdollisuuksien järjestämistä valtakunnallisesti.

Maan hallitukset kutsuivat komiteoita pohtimaan tilannetta. Luonnonsuojelulain uudistus, rannansuojelulaki ja ulkoilulaki alkoivat hahmottua. Reino Kalliola totesi 1966, että luonnonsuojelua oli tarkoitus kehittää sosiaaliseen suuntaan. Tieteellisten luonnonsuojelualueiden rinnalle tarvittiin erilaisia ulkoilu- ja retkeilyalueita.

Eduskunnassa lainsäädäntötyö kuitenkin takkuili. Rannansuojelulakia pidettiin huvilarakentamisen estolakina, luonnonsuojelulaki jäi pöydälle, mutta ulkoilulaki edistyi. Ulkoilulaissa luotiin oikeudellinen pohja retkeily- ja ulkoilualueiden perustamiselle sekä leirintätoimelle.

Koilliskairan perustaminen ihmetytti: ”Lapin asukas ei voi käsittää sitä ulkoiluvimmaa joka nyt on herroihin mennyt.”

Tampereen yliopistolla järjestettiin 1967 sosiaalisen luonnonsuojelun päivät. Niillä puitiin kahden päivän ajan luonnonsuojelun ja matkailun välistä suhdetta sekä kaavoituksen asemaa kaupunkien virkistysalueiden suunnittelussa. ”Luonnonsuojelu oli muuttunut”, esitelmöi Pekka Nuorteva, ja jatkoi: ”Sosiaalinen luonnonsuojelu oli luonnonsuojelun uusi toimiala, ja siihen kuuluivat virkistys, urheilu ja retkeily.”

Ilta-Sanomien toimittaja tulkitsi sosiaalisen luonnonsuojelun nimenomaan luonnonsuojeluksi ihmisten tarpeisiin ja kirjoitti, että perinteiselle luonnonsuojelulle jäi pelissä vain hiekkalaatikon nurkka. Kansanedustaja Eino Sääskilahti  (kesk) taas ihmetteli etelän miesten villitystä, puolen Uudenmaan kokoisen kansallispuiston – Koilliskairan – perustamista Lappiin. ”Lapin asukas ei voi käsittää sitä ulkoiluvimmaa joka nyt on herroihin mennyt. Lapissa kyllä riittää tilaa ulkoiluun ilman erityistä puistoakin”, hän hämmästeli.

Koilliskairan suojeluvaatimuksesta syntyi luonnonsuojelun ja retkeily- ja ulkoilujärjestöjen liitto. Koilliskairan suojelu oli yhteinen tavoite, mutta eri tarkoitusta varten. Viimeiset erämaat oli säilytettävä luonnolle, porotaloudelle, retkeilylle ja matkailulle. Liittolaisilla oli yhteinen vihollinen, sillä kaikki vastustivat Metsähallituksen laajoja Lapin hakkuusuunnitelmia, jotka olisivat tuhonneet Koilliskairan peruuttamattomasti.

Metsäammattilaiset seurasivat epäpyhää liittoa epäluuloisina. Yritys muuttaa Lapin elinkeinorakenne ykskaks metsätaloudesta turismiksi herätti hilpeyttä. Pekka Kilkki ilkkui sille avoimesti. Hänen kirjoituksensa massaturismista kansallispuistossa oli parodia: ”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä luonnonsuojelun uusi linja saisi kannatusta, sillä kuuluuhan matkailu viime vuosien suomalaiskansallisten epäjumalien eturiviin.”

Metsäammattilainen oli paratiisin käärme, joka uhkasi turmella luonnonsuojelijan ihaileman puhtaan ja koskemattoman luonnon. Samalla luonnonsuojelu flirttaili toisen käärmeen kanssa, jota se ei vielä tunnistanut. Matkailu oli Troijan hevonen, jota oltiin kuljettamassa pyhälle maalle.

Kilkki jatkoi: ”Hakkaamatta jääneen salon keskelle kohoaa hotelli, lomakylä ja hiihtohissi.” Tämän hän uskoi kiehtovan yrittäjiä, muttei ymmärtänyt, miksi se viehätti myös luonnonsuojelijaa. ”Jos turistivirrat saadaan tulvimaan Lapin erämaihin, syntyy sinne valtava erämaativoli ja joulupukinmaa, josta ei puutu puskutraktoritkaan.”

Oliko se luonnonsuojelijoiden tavoite?

 

Luonnonsuojelijoiden nuorallatanssi jatkui Jyväskylän Kesän Ihmisen ympäristö -tapahtumassa 1970. Punapuseroinen tyttö kysyi: ”Täällä on toisaalta puhuttu siitä, että ihmiselle on erinomaisen välttämätöntä, että ihminen oppii tajuamaan monimuotoisen luonnon merkityksen ja kokonaisten ekosysteemien merkityksen. […] Niin miten sitten koskaan ihmisille ja varsinkin nuorille voidaan opettaa tämä luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun takana oleva kokemus.”

Pentti Linkola tyrmäsi tytön todeten, ettei kokonaisvaltaisia luontokokemuksia ollut mahdollista suoda kaikille. Vastaus oli julma: ”Tällaiset elämykset eivät kerta kaikkiaan ole mahdollisia. Yksinkertaisesti punapuseroisia tyttöjä on liikaa tässä maailmassa. Jos Suomen nuoriso saadaan kokonaisuudessaan tuolta kioskien kulmilta luontoon, niin se jo riittää tekemään tyhjiksi toistensa luontoelämykset.”

Punapuseroinen tyttö uskoi, että elämykseen perustuva oppiminen luonnon toiminnasta kasvatti ihmisen huomaamaan luonnon suuruuden, mikä edisti ihmisten luontosuhdetta ja luonnonsuojelun tavoitteita. Pentti Linkola ei uskonut elämykselliseen oppimiseen ihmistungoksessa.

1960-luvulla kansallispuistoja ei hoidettu, eikä niiden käyttöä erityisemmin suunniteltu. Kansallispuisto oli passiivinen suojelualue. Uuden vuosikymmenen vaihteessa oli nähtävissä, että luonnon virkistyskäyttö lisääntyisi ja uusia kansallispuistoja perustettaisiin eri puolille maata. Suojelualueiden käyttöä piti alkaa suunnitella, jotta niiden luontoarvot säilyisivät silloinkin, kun alueisiin kohdistui suurempi käyttöpaine ja maasto altistui kulumiselle. Kansallispuistoihin tarvittiin opastustauluja, polkuja, taukopaikkoja. Kävijät tuli ohjata hallitusti puistoon ja pitää heidät poissa arimmilta alueilta.

”Toiminnallinen kansallispuisto” -ajattelu oli tuontitavaraa Yhdysvalloista. Kourallinen suomalaisia biologeja oli osallistunut Michiganissa järjestetylle kansallispuistohallinnon kurssille, ja heidän ansiostaan Suomeen alettiin laatia kansallispuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmia. Toiminnallisen kansallispuiston tavoitteita olivat luonnonsuojelu, tutkimus, yleisön valistaminen ja miellyttävä kävijäkokemus luontoa kuluttamatta. Siinä järjestyksessä.

Koronavuonna joukkotiedotuksen taukoamaton nyt luontoon -uutisointi sai suomalaisten luontoinnostuksen kasvamaan yli äyräiden. Julkisen sanan mainoskampanja luonnon helmistä ja aamulehtien kevyet luontojutut olivat kuin kutsukortti autoilla luontoon. Luontoretkestä tuli hetkessä koronakesän ilmiö. Kun kaupunkilaisten lähivirkistysalueet eivät riittäneet, he suuntasivat lähikansallispuistoihinsa.

Pienet kaupunkien lähellä sijaitsevat suojelualueet, joiden palvelurakenteita ei ole suunniteltu kestämään yleisöryntäystä, kärsivät kävijärasituksesta. Niiden kestokyky venyi äärirajalle: maasto kului ja esiintyi yleistä levottomuutta ja häiriökäyttäytymistä. Samalla kansallispuistojen hallitun käytön suunnitelmat vanhenivat yhdessä kesässä.

Ihmiskeskeinen ajattelu ja omaa kokemusta korostava hedonismi ovat vääristäneet käsityksemme toimintamme ekologisista seurauksista ja siitä, miten luonto ylipäätään kestää nykyihmisen vapaa-ajan harrastuksia.

Ihmisen pidäkkeettömät harrastukset ja vapaa-ajan huvittelu eivät saa vaarantaa luontoa vielä suojelualueillakin.

Kansallispuistomania tarttui myös kuntiin, kun luonnossa nähtiin oiva ansaintamahdollisuus. Perinteisesti kunnissa on vastustettu luonnonsuojelua ja kansallispuistoja viimeiseen asti, mutta viime aikoina suhtautuminen on muuttunut.

Sallatunturin matkailuhanke vaihtui hetkessä kansallispuistohankkeeksi. Rautavaaralla Pohjois-Savossa vaaditaan Tiilikkajärven kansallispuiston laajennusta. ”Me haluamme ottaa tästä kaikki irti. Laajennus mahdollistaisi elämyspalvelujen tuottamisen, mikä on kokonaan uusi toimiala”, kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen totesi Yleisradion haastattelussa.

Kun kunnan suot on ojitettu ja metsät hakattu loppuun, on sopiva hetki edistää elämyspalveluja kansallispuistossa. Vahinko vain, että elämystoimiala ei ole kansallispuiston perustamisedellytys. Puistoja ei myöskään voi laajentaa siksi, että ne kestäisivät raskaamman luontomatkailun ekologisesti. Jos puistossa on liikaa kävijöitä, kävijämäärää pitää vähentää.

Kuntien tulisi toimia ulkoilulain rajoissa ja kaavoittaa omia ulkoilualueita sekä perustaa retkeilyalueita yhdessä valtion kanssa. Kansallispuiston perustaminen turistipyydykseksi matkailu- ja elämysteollisuuden palvelukseen tarkoittaa luonnonsuojelulain kirjaimen venyttämistä katkeamispisteeseen. Kuntien haaveet matkailukansallispuistoista ja liiketoiminnasta puistoissa eivät ole luonnonsuojelua.

Ihminen on perso nopeille ja vaivattomasti saavutettaville huippuelämyksille. Kansallispuistoissa luonto on tuotteistettu ilmaiseksi julkishyödykkeeksi. Julkisin varoin rakennetut parkkipaikat, polut, nuotiopaikat ja laavut helpottavat luontopalvelujen hyödyntämistä ponnistelematta. Kansallispuistojen kammottava tulevaisuudenkuva on, että Pekka Kilkin joulupukinmaa muuttuu parodiasta ennusteeksi, joka on käymässä toteen.

Take away -kertakäyttöelämykset eivät sovi kansallispuistoihin eivätkä palvele luonnonsuojelun tarkoitusta. Reino Kalliola peräsi ulkoilu- ja retkeilyalueita luonnonsuojelualueiden rinnalle, mutta ei halunnut niitä luonnonsuojelualueiden sisälle. Virkistyspalveluiden tehtailu kansallispuistoissa ja sosiaalisen luonnonsuojelun ylikorostuminen ovat johtaneet nykysuuntaukseen, jossa kansallispuistojen virkistyskäyttö ei ole enää sopusoinnussa alueiden luonnonsuojelutavoitteiden kanssa. Siksi kansallispuistojen käytön periaatteita on arvioitava uudelleen.

Kansallispuistosuunnittelu ei ole enää pelkästään ekologiasta kumpuavaa idealistista luonnonsuojelua, vaan pikemminkin psykologian alaan kuuluvaa toimintaa. Suojelualueilla luontoa on suojeltava ihmistä vastaan. Ihmisen taloudelliset pyrkimykset ovat saattaneet luonnontalouden vaaralliselle tielle jo lähes kaikkialla, eivätkä ihmisen pidäkkeettömät harrastukset ja vapaa-ajan huvittelu saa vaarantaa luontoa vielä suojelualueillakin. Kansallispuistot, kuten muutkin luonnonsuojelualueet, ovat luonnon näyteikkunoita, jotka ylimitoitettu turistimäärä särkee.

 

Kirjoittaja Pasi Reunanen on filosofian tohtori.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2021. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.