Julkisen sanan neuvosto näpertää eikä kykene puuttumaan oikeasti isoihin asioihin – Onko JSN rikki?

JSN:n suunta on kulkenut entistä selvemmin kohti puheenjohtajavaltaa.
Kotimaa 2.11.2016 18:30
Teksti Jari Lindholm – Kuvitus Outi Kainiemi

Tällä kertaa riita alkoi ilotytöstä.

Tampereella ilmestyvän Aamulehden toimittaja Matti Kuusela oli päättänyt hälventää venäläisiin naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja ja lähtenyt valokuvaajan kanssa etsimään ”Sortavalan ruminta huoraa”.

Joku piti juttua naisten ja lasten ihmisarvoa loukkaavana ja kanteli siitä median käyttäytymistä valvovalle Julkisen sanan neuvostolle JSN:lle.

Neuvoston kanta oli selvä: juonirakenne yhdisti jutussa esiintyvät lapset prostituutioon, joten Aamulehdelle annettiin huomautus hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

JSN:n päätökset ovat eettisiä nuhteita, eikä niillä ole tuomion voimaa. Ne ovat kuitenkin alan sisällä vahvoja viestejä: yhteisiä sääntöjä on rikottu, parantakaa tapanne.

Aamulehden moitteista nousi meteli. Päätoimittaja Jouko Jokinen kertoi Facebookissa pitävänsä JSN:n päätöstä ”järkyttävänä”. Keskustelussa useat muut päätoimittajat, entiset neuvoston jäsenet ja alan vaikuttajat yhtyivät näkemykseen.

”Surulliseksi minut tekee JSN:n yhdeksän jäsenen kykenemättömyys tunnistaa laatujournalismia”, Jokinen kirjoitti.

”Olen erittäin huolestunut Julkisen sanan neuvoston linjauksista.”

Arvostelu ei ole tavatonta. Vuonna 1968 perustettu JSN on saanut kestää tuulta ja tuiskua milloin tavallisilta suomalaisilta, milloin medialta itseltään.

Neuvoston viidestä viimeisestä puheenjohtajasta kolme on eronnut ennen kautensa loppua turhautuneina järjestelmän kankeuteen, kokemaansa painostukseen tai erimielisyyksiin periaatekysymyksissä.

Ensimmäiset 40 vuotta neuvostoa johtivat median ulkopuolelta tulleet juristit, professorit ja poliitikot. Ala kuitenkin halusi puheenjohtajaksi sisäpiiriläisen, joten ulkopuolisuusvaatimus poistettiin neuvoston toimintaa säätelevästä perussopimuksesta vuonna 2007.

Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen journalistipuheenjohtaja Pekka Hyvärinen jätti tehtävänsä kesken kokouksen, kun neuvosto ei suostunut hänen esityksestään huolimatta antamaan Yleisradiolle huomautusta pääministeri Matti Vanhasen lahjontaepäilyjä koskeneesta tv-ohjelmasta.

Päätöksestä tulistuivat erityisesti suomalaiset päätoimittajat, joiden mielestä neuvoston olisi pitänyt tuomita roskajournalismiksi katsottu ohjelma. Ellei media itse pidä pesäänsä puhtaana, pian siihen puuttuu lainsäätäjä, sanottiin.

Alan sisällä JSN:stä puhutaankin usein viestinten edunvalvojana: kun kansalaiset voivat kannella väärinkäytöksistä neuvostolle, vältytään paitsi valtion väliintulolta myös hankalilta oikeusjutuilta, jotka kuormittaisivat sekä tuomioistuinlaitosta että median kukkaroa.

Oikeustieteilijä Jukka Kemppinen hahmotteli asetelmaa blogissaan vuonna 2007:

”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Jottei tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla.”

Kemppistä pidettiin aikoinaan kyynisenä, mutta yhdeksän vuotta myöhemmin kysymykset ovat entistä ajankohtaisempia:

Onko JSN:stä hyötyä myös median kuluttajille? Vastaako puoli vuosisataa vanha instituutio tarkoitustaan valheiden ja vihakirjoittelun aikakaudella?

 

Kerran kuussa neljätoista ihmistä kokoontuu pitkän pöydän ääreen toimistotalossa Helsingin Hakaniemessä.

Neuvoston jäsenistä yhdeksän on journalisteja ja viisi ”yleisön edustajia” – tutkijoita, virkamiehiä, yrittäjiä. Hevostilallisen ääni painaa pöydässä yhtä paljon kuin päätoimittajan.

Kanteluita käsitellään vuodessa noin 80, tapausten mutkikkuudesta riippuen seitsemästä kymmeneen yhdessä kokouksessa.

Istunnot venyvät ja kahvia kuluu, sillä asiat eivät ole helppoja: Saiko mielenosoitusta kutsua rasistiseksi? Loukattiinko kolumnissa autistien ihmisarvoa?

Toisin kuin monissa muissa länsimaissa, Suomessa ei useimmilla tiedotusvälineillä ole lukija-asiamiehiä tai eettisiä työryhmiä, jotka toisivat tärkeitä journalistisia kysymyksiä julkiseen keskusteluun.

Niinpä JSN:n merkitys korostuu: kun neuvosto ottaa jotakin käsittelyyn, asia saa alan sisällä huomiota, oli lopputuloksena huomautus tai ei.

Järjestelmä on kansalaisen kannalta periaatteessa selkeä: neuvostolle voi kannella mistä tahansa, kunhan pystyy osoittamaan, että tiedotusväline on mahdollisesti rikkonut Journalistin ohjeita, median itsensä laatimaa 35-kohtaista moraalikoodia.

Systeemin kääntöpuoli on, että jos rikettä ei löydy ohjeista, sen saaminen neuvoston käsittelyyn on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Journalistin ohjeet ottavat kantaa muun muassa haastateltavan oikeuksiin ja virheen korjaamiseen. Mutta ne eivät ota kantaa asioihin, joissa JSN voisi vahingossa kyseenalaistaa toimitusten itsenäisyyden.

Jos esimerkiksi tv-katsojan mielestä syöpätutkijaa ja yksisarvishoitajaa ei olisi pitänyt haastatella samassa ohjelmassa yhdenvertaisina asiantuntijoina, ongelmasta ei välttämättä kannata valittaa JSN:lle. Neuvoston näkökulmasta kyseessä on toimituksen oma valinta, josta se ei mielellään keskustele.

Kuitenkin lähes kaikki tähän juttuun haastatellut journalistit pitivät median kohtalonkysymyksenä juuri selviytymistä ”totuuden jälkeisessä ajassa”, jossa faktojen muuntelusta on tullut politiikassa hyväksyttyä eivätkä ihmiset enää erota tosiasioita mielipiteistä.

Esimerkkejä tästä ovat Yhdysvalloissa populisti Donald Trumpin nousu ja Britanniassa EU-eroa kannattaneiden voitto kansanäänestyksessä, jota edelsi mediassa ennennäkemätön valhekampanja.

Haastateltavat pitivät suuria kysymyksiä myös JSN:n haasteena: onko mutkistuvassa maailmassa ajan haaskaamista pohtia tuntitolkulla, kuka sai sanoa viimeisen sanan kaivovesiriidassa tai oliko vappupitsojen tilausmääristä kertominen piilomainontaa?

”Median ongelma on jossain ihan muualla kuin pienissä asioissa”, sanoo eräs neuvoston toimintaa pitkään seurannut.

”Ongelma on siinä, että perinteisen median merkitys heikkenee koko ajan ja samalla valemediat pääsevät esiin.”

Toinen neuvostoa hyvin tunteva pitää JSN:n jäykkyyttä sisäsyntyisenä.

”Sellaista neuvostoa ei haluta, joka voisi puuttua suuriin linjoihin. Sitä eivät halua kustantajat eivätkä päätoimittajat, enkä tiedä haluaisivatko toimittajatkaan.”

Aiheen arkaluontoisuuden vuoksi kumpikaan ei halunnut esiintyä omalla nimellään.

jsn_2_outi_kainiemi_

Julkisen sanan neuvosto on tavallisille suomalaisille tärkeä elin. Näin sanovat kaikki vahvaa itsesääntelyä kannattavat journalistit.

Osoituksena kansalaisten kiinnostuksesta pidetään sitä, että neuvoston saamien kanteluiden määrä on kasvanut tasaisesti.

Luvut ovatkin komeat. Vuonna 2005 JSN:ään kanneltiin 128 kertaa, vuonna 2015 huikeat 445, ja tänä vuonna ennätys saattaa jälleen mennä rikki.

Tilastoista löytyy toinenkin hätkähdyttävä fakta: varsinaiseen käsittelyyn päässeiden kanteluiden määrä on samalla ajanjaksolla pysynyt ennallaan.

Toisin sanoen matkan varrella karsittujen kanteluiden määrä on moninkertaistunut: kun neuvosto vuonna 2005 otti pohdintaan joka toisen saamistaan kanteluista, käsitteli se kymmenen vuotta myöhemmin enää joka viidennen.

Kansalaisen mahdollisuudet saada viestinsä JSN:n kuultavaksi ovat siis dramaattisesti huonommat kuin kymmenen vuotta sitten.

Syy löytyy pitkälti rahasta.

Neuvoston resurssit eivät ole pysyneet työmäärän perässä. Vaikka päätöksiä valmistelevia sihteereitä on enemmän ja puheenjohtaja työskentelee nyt toimistolla täyspäiväisesti, kanteluita on voimavaroihin nähden liikaa.

Tilannetta ei ole neuvostoa tuntevien mukaan helpottanut ryhmän paisuminen: pitkän pöydän ääressä istuu nykyisin melkein puolet enemmän jäseniä kuin kymmenen vuotta sitten. Se ei ainakaan nopeuta päätöksentekoa.

JSN:n suurin yksittäinen hyväntekijä on valtio. Oikeusministeriön rahoitusosuus on kuitenkin suhteellisesti kutistunut vuosi vuodelta: kun se vuonna 2005 oli neuvoston budjetista puolet, on se tänä vuonna tuskin neljännestä.

Loput kustannuksista maksaa media itse, mutta suurta halukkuutta moraalinvartijan lisärahoitukseen ei ankeina aikoina ole.

”Tietenkin JSN:llä pitäisi olla paremmat resurssit, että se pystyisi nopeammin vastaamaan kanteluihin”, sanoo erään neuvoston toimintaa kustantavan etujärjestön edustaja.

”Nyt rahat eivät riitä. Ja ihmisethän kantelevat sinne aiheesta.”

Vai kantelevatko?

Puheenjohtaja Elina Grundströmin mukaan ainoana syynä kantelumäärän kasvuun ei ole notkahdus journalismin laadussa vaan myös yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen.

”Joka paikkaan, mihin voi kannella, kannellaan enemmän kuin ennen.”

Sosiaalisen median ärhäkkyyteen tottuneet ihmiset eivät aina malta pohtia, onko Julkisen sanan neuvosto protestille oikea osoite, Grundström sanoo.

”Minulla ei ole oloa, että joutuisimme karsimaan sellaista, mikä olisi pitänyt ottaa käsittelyyn.”

 

Eivätkö suomalaiset siis enää osaa kannella oikein? Vai seulooko neuvosto resurssipulassaan kanteluita vain entistä ankarammin?

Ainakin syitä karsimiseen on ilmaantunut vuosi vuodelta yhä enemmän.

Neuvoston työtä ohjaava perussopimus on asiasta niukkasanainen. Sopimuksen mukaan neuvosto voi jättää kantelun käsittelemättä, jos se on tehty nimettömästi, jos väitetystä rikkeestä on enemmän kuin kolme kuukautta tai jos kantelijalla on asiasta vireillä oikeusjuttu.

Viimeinen sana kuitenkin jätetään puheenjohtajalle: ”Muukin asia voidaan harkinnan mukaan jättää käsittelemättä tai lopettaa sen käsittely.”

Kun Grundström kesäkuussa avasi blogissaan nykyistä karsimiskäytäntöä, listalle kertyi peräti 17 syytä.

Osa perusteluista on teknisiä: kanteluun ei ole asianomistajan lupaa, kohteena oleva media ei kuulu JSN:n toimivallan piiriin tai kantelun mukana ei ole toimitettu alkuperäistä juttua.

Mutta listalla on myös kohtia, jotka antavat puheenjohtajalle laajan tulkintavapauden.

Esimerkiksi kantelut liioittelevista nettiotsikoista joutuvat ainakin listan perusteella herkästi raakatuiksi: ”Kanteluja ei oteta käsittelyyn, jos otsikossa olevat puutteet selviävät jutusta.”

Media saa myös sekoittaa käsitteitä: ”JSN ei ole kielipoliisi, eikä se puutu tiedotusvälineiden sanavalintoihin silloinkaan, kun ne ovat kiistanalaisia.”

Puheenjohtaja voi karsia kantelun myös silloin, kun siinä esitetty virhe on hänen mielestään ”epäolennainen tai vähäinen”.

Niinpä neuvosto ei koskaan ottanut käsittelyyn esimerkiksi sanomalehden virheellistä väitettä, että makkara olisi Maailman terveysjärjestön mukaan syöpäriskiltään yhtä vaarallinen kuin tupakka.

Samoin karsittujen pinoon ovat päätyneet muun muassa kantelut, joissa median on koettu vääristelleen OECD:n hyvinvointi-indeksiä, Yleisradion rahoituksen vuosikorotuksia ja työttömien määrää Kreikassa.

Kaikki nämä kantelut teki yksi ihminen, toimittaja Markku Lehtola. Kun Lehtola viime talvena kertoi halunneensa testata, missä JSN:n tulkinnan mukaan kulkee olennaisen ja epäolennaisen asiavirheen raja, hän joutui neuvoston silmätikuksi.

Grundström kirjasi karsintaperusteisiin ”testikanteluita” varten erillisen kohdan. Sen mukaan ”neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, jos on ilmeistä, että se on tehty ainoastaan neuvoston tai tiedotusvälineen tai näiden työntekijöiden kuormittamiseksi, kiusaamiseksi tai testaamiseksi”.

Tämän jälkeen puheenjohtaja on karsinut kaikki Lehtolan tekemät kantelut, vaikka neuvosto ei ole ollut asiasta yksimielinen.

”Puhuttuani sidosryhmien kanssa tein päätöksen, että voin ne karsia, en henkilön vaan toimintatavan perusteella”, Grundström sanoo.

Entä jos kantelu on perusteltu?

”Minun pitää katsoa, näyttääkö se olevan osa testaus- ja massakanteluohjelmaa.”

jsn_3_outi_kainiemi_

Julkisen sanan neuvosto on perinteisesti ollut tasa-arvoinen kollegio, jota on johtanut ulkopuolisista riippumaton, moniäänisyyteen tottunut puheenjohtaja.

Vuosien kuluessa tilanne on pikkuhiljaa muuttunut.

Yhtäällä valta on siirtynyt neuvostolta sen rahoituksesta huolehtivalle kannatusyhdistykselle, jota hallitsevat alan suuret toimijat, kuten Sanomalehtien Liitto, Aikakauslehtien liitto, Journalistiliitto sekä Yle ja MTV.

Yhdistys päättää nykyisin Journalistin ohjeista ja valitsee puheenjohtajan, joka on kuukausipalkkaisena sen alainen.

JSN:n sisällä yhä keskeisempään rooliin on puolestaan noussut puheenjohtaja, jolle annettiin ensin vapaus karsia kanteluita itsenäisesti ja myöhemmin oikeus tehdä vapauttavia päätöksiä neuvostoa kuulematta.

Elina Grundströmin tammikuussa alkaneella kaudella suunta on kulkenut entistä selvemmin kohti puheenjohtajavaltaa, sanovat neuvoston toimintaa tuntevat.

Tämä johtuu ennen muuta Grundströmin toimintatavoista, haastateltavat sanovat.

Suomen Kuvalehden tietojen mukaan kannatusyhdistykselle oli Grundströmiä palkattaessa selvää, että hänen ”johtamistapansa on autoritäärinen” ja että hän ”ei ole tiimipelaaja” vaan ”yksinäinen susi”.

Grundström oli vuonna 2010 jättänyt Vihreä Lanka -lehden päätoimittajan tehtävät myrskyisissä merkeissä. Hän itse kiistää henkilöstöongelmat.

”Se ei ollut kenenkään kannalta helppoa aikaa, ei työntekijöiden eikä muidenkaan”, sanoo eräs silloisia vaiheita tunteva. ”Autoritäärisyys oli suurin haaste.”

JSN:n kannatusyhdistyksen vaakakupissa kuitenkin painoivat hakijan uupumattomuus ja nopea äly, kertoo eräs haastateltava.

”Jostain on aina pakko luopua. Ymmärrän hyvin, ettei hänen alaisenaan ole välttämättä helppoa. Hänhän on napakka, jotkut tykkäävät ja jotkut eivät.”

 

Vuosikymmeniä neuvostossa johtivat puhetta harmaahapsiset journalismin ja juridiikan veteraanit, joita miesvaltainen päätoimittajakunta arvosti ja kuunteli.

Punavihreänä pidetyn naisen valinta ei ole ollut kaikkien mieleen, ja osin siksi Grundström on joutunut kestämään kovempaa arvostelua kuin edeltäjänsä, haastateltavat sanovat.

Silti huoli on heidän mukaansa todellinen: jos puheenjohtajan ja hänen alaistensa – päätöksiä valmistelevien sihteerien – välit eivät ole kunnossa ja neuvosto uhkaa muuttua kumileimasimeksi, päätösten taso heikkenee. Samalla kärsii tavallisen kantelijan oikeusturva.

Arvostelijoiden puheissa toistuvat samat teemat: Grundström on äkkipikainen, ei kestä eriäviä mielipiteitä, hallitsee liikaa keskustelua kokouksissa ja pyrkii väkisin yksimielisyyteen ”lobbaamalla” eli vaikuttamalla jäsenten äänestyskäyttäytymiseen etukäteen.

Grundströmiä myös syytetään vallan haalimisesta, koska hän on esittänyt puheenjohtajalle oikeutta myös langettavien tekemiseen ”päivänselvissä asioissa”, kuten päätoimittajan tunnustaessa virheen.

Ajatus oli esillä jo viisi vuotta sitten kannatusyhdistyksen teettämässä konsulttiselvityksessä. Tuolloin se hylättiin, koska muutoksen ei todettu nopeuttavan päätösten valmistelua.

”Kaikki pyydetyt puheenvuorot on neuvostossa saatu käyttää”, Grundström kommentoi arvostelua.

”Enhän minä neuvoston johtaja ole, vaan ainoastaan puheenjohtaja. Minulla on vain yksi ääni.”

Grundström myöntää hakevansa mielellään konsensusta ja vierastavansa runsasta eriävien mielipiteiden kirjaamista, koska ”ne voivat antaa väärän käsityksen ja heikentää päätöksiä”.

Hän kuitenkin kiistää lobbaavansa jäseniä ja sanoo lähestyvänsä asioita avoimin mielin.

”Olen itse valmis arvioimaan näkemykseni uudestaan.”

 

Markku Lehtolan testikanteluista kertoi ensimmäisenä Jani Kaaro artikkelissaan ”Valemedia vai mediavale” Rapport-julkaisualustalla 21.4.2016.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.