Juhani nappasi puolikkaan ekstaasipillerin: ”Miellyttävää – haluaisin ymmärtää kaikkia”

Bilehuumeita käytetään Suomessa jo enemmän kuin Euroopassa keskimäärin.
Kotimaa 25.9.2015 07:30

© Klaus Welp

Tämän ei pitäisi näyttää tältä. Ekstaasin pitäisi nostaa ruumiinlämpöä niin, että hikoilun huomaisi. Aivojen serotoniinitason pitäisi nousta niin, että klubin sohvalla istuva Juhani käpälöisi kaikkia ympärillä olevia ja hokisi rakastavansa näitä.

Tuotakin tyttöä, jonka mekko on selästä avoin ja tukka laitettu, tyttöä jota Juhani ei koskaan ole nähnyt. Ja hänen rumempaa kaveriaan ja tämän kaveria, kaikkia näitä parikymppisiä hikiseen jytkeeseen ahtautuneita juhlijoita, jotka sekoittavat jaloviinaa Club-Mate-juomaan, koska Berliinissäkin tehdään niin.

Hänen pitäisi syöksyä valosuunnitellulle tanssilattialle, irtautua ajasta, tuntea basso sielussaan, olla yhtä koko universumin kanssa ja liikkua.

Liikkua loputtomiin, vaikkei edes tiedä dj:n nimeä eikä tunnistaisi teknotyyliä, vaikka genren kuulisikin. Pupillien pitäisi laajentua, leukojen jauhaa tyhjää liioitellun pakkoliikkeen tavoin.

Juhanin pitäisi olla huomaamatta, miten ekstaasi oikeasti kuumentaa kehoa, vaikka se ei tunnu siltä, unohtaa juoda ja saada lihaskramppeja.

Mutta ei, puolikkaan ekstaasipillerin vaikutusta ei huomaa mistään, vaikka sen ottamisesta on jo puoli tuntia. Ainoa erikoisuus on aamukahdelta tuoppimeren seassa nököttävää vesilasi.

Sellaisia on muutamassa muussakin pöydässä. Aina välillä joku poikkeaa hakemaan puoli litraa vettä tiskiltä ja kippaa sen graffitein maalatun seinän edessä helpottuneen näköisenä. Ja menee sitten takaisin tanssimaan.

Juhanin puhe on selkeää ja hallittua. Hän ei edes hymyile tavallista enempää. Hänestä on vain mukavaa olla tässä.

”Miellyttävää jotenkin. Tuntuu kuin haluaisin ymmärtää kaikkia. Kuunnella. Kännissä mä haluan puhua itse, mutta nyt on toisinpäin.”

 

Aiemmin päivällä ei ole ollut niin miellyttävää. Juhani on istunut koko lauantain kotona tekemässä töitä, vaikka viikon ei pitänyt venyä.

Koti on kaunis, läpitalon asunto Helsingin Vallilassa. Makuuhuoneessa komeilee hymypoikapatsas, kirjahyllyssä on sulassa sovussa Platonia ja Aku Ankan taskukirjoja.

Juhanilla on ikää jo sen verran, että Ikean riisipaperivalaisimet ovat vaihtuneet designlamppuihin. Kahvinkeitin näyttää niin monimutkaiselta, että laborantinkin olisi vaikeaa päättää, mikä lasiputkilo kuuluu mihinkin.

Juhani on piperrellyt koodia koneella ja lähetellyt sähköposteja, yrittänyt olla kohtelias typeristä asioista valittaville asiakkaille. Hän ei jaksaisi työtään tylsässä ja paikalleen jumittuneessa viestintätoimistossa, muttei viitsi irtisanoutua ennen kuin on löytänyt jotain muuta. Maisterintutkintokaan ei ole valmis.

Tyttöystävä on hankkinut iltaa varten olohuoneen pöydälle patonkia ja sipsejä. Kunhan jotain, eivät ihmiset tänne syömään tule. Pariskunta on kutsunut kymmenisen kaveria alkuillaksi hengailemaan ennen baariin lähtöä.

Juhani laittaa koneen kiinni sillä sekunnilla, kun ovikello soi ensimmäisen kerran.

 

Juhani ei tietenkään ole miehen oikea nimi, ei huumeita käyttävillä ole julkisuudessa oikeita nimiä.

Juhani vain sattuu olemaan vuosina 1980–1989 syntyneiden poikien suosituin etunimi. Saman ryhmän, joka suhtautuu huumeidenkäyttöön kaikkein avoimimmin ja myös käyttää niitä eniten. 41 prosenttia nuorista miehistä uskoo, että kohtuukäyttö on ongelmatonta, tuoreessa väestökyselyssä sanotaan.

Melkein 40 prosenttia ikäryhmästä on kokeillut kannabista, mikä ei ole valtava yllätys, sillä siitä on tullut vuosi vuodelta yleisempää. Samalla viikoittaisten kännien vetäminen on vähentynyt.

Juhanikin oli vasta 14-vuotias, kun poltti ensimmäisen kerran pilveä. Hänelle oli kyllä opetettu koulussa, että huumeet ovat vaarallisia; aina voi sanoa ei. Entinen narkomaani oli kertonut yläasteluokalle, miten yksikin kannabiskokeilu voi johtaa pesemään heroiinipiikkiä katuojassa.

Jointti pyöriteltiin vanhempien poikien kanssa maakuntakaupungin keskustan parkkihallissa, eikä siitä tullut kovin hyvä olo. Nuorena keskushermosto reagoi paljon vahvemmin kuin aikuisena. Mutta kaikkeen tottuu. Tuskin kukaan on pitänyt kaljastakaan ensimmäistä kertaa maistaessa.

Kannabiksen lisäksi ekstaasin käyttö on noususuhdanteessa: kaikesta kansasta 3 prosenttia on joskus kokeillut, 25–34-vuotiaista 6 prosenttia. Luku kuulostaa pieneltä, mutta pillereitä käytetään Suomessa jo enemmän kuin Euroopassa keskimäärin.

Jätevesitutkimusten mukaan ekstaasia niellään nimenomaan perjantaisin ja lauantaisin: se on bilettävien nuorten huume.

 

Tämän viikonlopun kamat on ostettu netistä, kuten yleensäkin. Saisi niitä muualtakin, jos tuntisi oikeat ihmiset, mutta Juhani ei varsinaisesti kuulu piireihin.

Nettiselaimen kirjanmerkkeihin on tallennettu suomalaisen kauppapaikan osoite, jota olisi työlästä opetella ulkoa, sillä anonyymin Tor-verkon osoitteet ovat pitkiä mitään tarkoittamattomia numero- ja kirjainyhdistelmiä. Ne sitä paitsi muuttuvat koko ajan.

Nettitorilla myydään mitä milloinkin: lääkkeitä, hormoneja, aseita, ajokortteja, henkilötietoja. Eniten tarjolla on pilveä.

Myynti-ilmoituksissa on tarkat kuvaukset aineista, usein kuviakin. Ekstaasi-ilmoituksissa esimerkiksi kerrotaan pillereiden olevan nimeltään Blue Supermaneja, Green Appleja tai Red Nikejä, 15 euroa kappale.

Ennen kuin Juhani meilaa myyjälle anonyymistä sähköpostiosoitteesta ja sopii tapaamisen, hän tarkistaa Pill Reports -nimiseltä sivulta, onko joku selvittänyt, mitä pillereissä todellisuudessa on.

Usein on: käyttäjät tekevät kotitestejä, joiden avulla näkee, onko liikkeellä olevissa pillereissä vaikuttavaa ainetta MDMA:ta. Tulokset ja käyttökokemukset raportoidaan sitä mukaa, kun uusiin eriin törmätään.

Myös A-klinikan ylläpitämällä Päihdelinkki-sivustolla varoitellaan, että pillerit eivät aina ole sitä mitä väitetään: ekstaasi saattaakin olla amfetamiinia, joka on halvempaa ja vaikuttaa eri tavalla. Piristävästi, ei euforisesti.

Ikinä ei tietenkään tiedä tarkalleen, mitä saa. Poliisin mukaan on tapauksia, joissa esimerkiksi muuntohuumeita on myyty ekstaasipillereinä. Europol taas on varoittanut tänä vuonna erityisen puhtaasta ekstaasista, joka ovat voimakkaampaa kuin normaalisti markkinoilla oleva.

Ei silti tee hyvää diilerien kaupankäynnille, jos asiakkaat kuolevat. Kannattavampaa on myydä jotain, missä vaikuttavaa ainetta ei ole ollenkaan.

”Mua on kusetettu vain yhden kerran, vaikka olen ostanut varmaan sata kertaa. Pussissa piti olla viisi grammaa pilveä, mutta se oli märkää. Kuivana se painoikin sitten vain kaksi grammaa”, Juhani sanoo.

Myyjää ei välttämättä tunnista tuulipukuisesta koiranulkoiluttajasta. Vain pari kertaa sovitulla paikalla on notkunut nahkaliivinen linnakundi tai neonväreihin kääriytynyt teknoviuhka, joilta Juhani on osannut mennä kysymään suoraan, että pitiköhän meidän tavata.

Aineet hän käyttää itse, korkeintaan pari kertaa kuussa, tai jakaa eteenpäin.

”Tyttöystävä kysyi kerran, että myynkö mä huumeita. Vastaisin, että en, mutta olen mä saanut rahaa huumeita vastaan. Ei tämä mitään bisnestä ole, enemmänkin pankkitoimintaa. Samojen ihmisten rahat näissä pyörii”, Juhani sanoo.

”En jaksa olla kovin varovainen, en esimerkiksi poista sähköposteja heti. Eniten pelottaa, että saisin tuomion jostain pilven polttamisesta puistossa. Olisi tosi vittumaista joutua olemaan päivä putkassa.”

 

”Mä en oo ikinä jonottanut Berghainiin, en todellakaan jonota tänään mihinkään!”

Asunnossa naureskellaan ja pyöritellään silmiä. Berliiniläisen klubin mainitseminen on vähän noloa, vip-sisäänpääsystä puhuminen vielä nolompaa. Ei sellaista sanota ääneen, sellaisesta vain mystisesti tiedetään.

Porukkaa on tiputellut sisään parin tunnin ajan, ja kymmeneen mennessä keittiön lattialle on muodostunut tyttöjen avautumispiiri. Samalla yritetään päättää, minne jatkettaisiin. Läheisessä tehdashallissa järjestetään underground-juhlat, mutta liput maksavat kaksikymmentä euroa. Se on enemmän kuin hallin vieressä sijaitsevalle klubille.

Klubi on muutenkin parempi vaihtoehto, päätellään, sillä kaikki eivät jaksa tampata aamukahdeksaan saakka. Kaikki kaksitoista kaveria ovat kyllä kokeilleet joskus jotain huumetta, mutta vain neljä käyttää niitä säännöllisesti.

Olohuoneessa Juhani pitää monologia Viasatin leffapalvelun käyttöliittymästä. Hän vaihtaa luontevasti Pablo Escobarin itselleen rakentamaan vankilaan, sitten Timo Soinin tv-haastatteluun.

Kun hän huomaa, ettei kukaan ole viiteentoista minuuttiin osallistunut keskusteluun, hän kaivaa valmiiksi käärityn kannabissätkän esiin.

”Tuleeks kukaan parvekkeelle?”

 

Ekstaasi tuli Suomeen paljon myöhemmin kuin muut huumeet, vasta Mauno Koiviston toisella presidenttikaudella. Tai ehkä sitä tuotiin jo aiemmin, mutta poliisi takavarikoi sitä vasta vuonna 1992: koko vuoden saalis oli kolme pilleriä.

Keski-Euroopassa se oli jo iso juttu. Kanonisoidun tarinan mukaan lontoolaiset dj:t löysivät ekstaasin soittaessaan levyjä hippien kansoittamalla Ibizan saarella ja toivat ne mukanaan Isoon-Britanniaan.

Tehokkaasti toivat, sillä jo 40 prosenttia brittinuorista on kokeillut piristeitä. Se on niin paljon, että poliisi on itse ehdottanut, ettei alle kolmen pillerin hallussapitoon puututtaisi, koska kyttääminen kuormittaa resursseja liikaa.

Juhlimistapa levisi Suomeenkin. Teknosta väitöskirjan kirjoittanut Sam Inkinen oli jo vuonna 1993 huolissaan siitä, että alakulttuurista oli tulossa liian iso, massojen suosimaa valtavirtaista pop-liisteriä. Parhaiten muutosta todistivat hänen mielestään juuri syntyneet kansainväliset supertähdet.

Toinen todiste teknokulttuurin kaupallistumisesta saattoi olla se, että Inkisen vuotta myöhemmin ilmestynyttä Tekno-kirjaa sponsoroi Pepsi. Siinä Inkinen toteaa, että tekno ja laittomat huumeet kuuluvat saumattomasti yhteen. Samalla hän kritisoi huumevalistuksen ”asioita tuntematonta, ylikiihkeää äänensävyä”.

 

Sota huumeita vastaan alkoi Suomessa melko tarkalleen viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1966, kun tietyt lääkkeinä käytetyt aineet kriminalisoitiin. Vielä 1990-luvulla sosiaali- ja terveysministeriön huumepoliittisissa selonteoissa kirjoitettiin, että keskeistä on pitää yllä kielteisiä asenteita huumeita kohtaan.

Sloganien tasolla huumeiden vastaisen sodan aloitti presidentti Richard Nixon, joka julisti, että huumausaineet ovat public enemy number one, kansakunnan suurin vihollinen. Oikeasti sotaa oli käyty Yhdysvalloissa jo 1930-luvulta saakka, kun Harry J. Anslingerista tuli huumekomission päällikkö. Hän kirjoitti poliisiraportteihin, miten marihuanan käyttäjät teloittivat perheitään kirveellä.

Anslingerin aikaan Suomessa sai vielä morfiinia apteekista ilman reseptiä. Täällä käytettiin heroiinia eniten maailmassa, sekä lääkkeenä että sodassa alkaneisiin addiktioihin. Niin paljon, että YK alkoi tivata, mistä on kyse, ja myynti jouduttiin lopettamaan.

Huumeiden käytön ja hallussapidon ei alun perin pitänyt olla rangaistavaa, mutta vuonna 1972 lakivaliokunta ehdotti sitä viime tingassa. Sosiaali- ja terveysministeriö oli rangaistuksia vastaan. Äänet menivät suuressa valiokunnassa tasan: käyttö päätyi rikoslakiin arpaa heittämällä.

Helsingin vastaperustettu huumepoliisi ryhtyi innokkaana toimeen. Sen tehtävä oli alusta saakka kitkeä huumeet kaupungista kokonaan. Se tehtiin nostamalla syyte jokaisesta käytöstä: jos käytit kymmenen kertaa, sait kymmenen syytettä.

Homma kuulostaa hieman hupaisalta kissa ja hiiri -leikiltä. Keskusrikospoliisin kriminaalilaboratorio esimerkiksi sijaitsi tupajumien syömässä vanhassa pappilassa, joka oli todettu laboratorioksi kelpaamattomaksi jo vuonna 1931. Siellä ei saatu analysoitua näytteitä vielä 1970-luvullakaan.

Mutta syyskuussa 1973, kun Kekkonen ansaitsi viidennentoista kunniatohtorin arvonsa, jopa Vanhan ylioppilastalon avantgardistisissa pössyttelyringeissä lakattiin naureskelemasta.

Lehdissä kirjoitettiin, miten 23-vuotias heroiinikauppias oli linnoittautunut Villingin saaren kartanoon Itä-Helsingissä ja ampunut tuntikausia poliisia päin rynnäkkökiväärillä. Viisivuotias poliisikoira Saku menehtyi.

Tapauksen oikeudenkäynti paisui niin valtavaksi, että käsittelypäivänä osa Helsingin Mariankadusta jouduttiin sulkemaan liikenteeltä, kun vankikuljetukset, asianomistajat ja todistajat kokoontuivat istuntopaikalle. Jutussa oli loppujenlopuksi yli 400 syytettyä. Niin monta helsinkiläisnuorta syytettynä huumeisiin liittyvistä rikoksista oli jo vakava juttu.

Vaara alkoi tuntua todelliselta, tai ainakin perustellulta. Kannabiksesta annetaan edelleen yhtä pitkiä tuomioita kuin heroiinista.

 

Klubikulttuuri ei koskaan kasvanut isoksi alkuinnostuksen jälkeen.

Helsingin Töölössä sijainnut ensimmäinen virallinen teknoklubi Berlin lopetettiin vuonna 1994, koska se ei saanut pitää oviaan auki yhtä myöhään kuin muut yökerhot.

Alkoholilainsäädäntöä vapautettiin samoihin aikoihin niin paljon, että bilehuumeet jäivät pienille piireille. Poliisi ei onnistunut jäljittämään myyntiketjua maahantuonnista klubeille kuin vasta vuonna 2000.

Se oli lokakuuta, kun Santtu jäi kiinni.

Hän oli muuttanut Helsinkiin armeijasta päässeenä junan tuomana pari vuotta aiemmin.

Ensimmäistä kertaa pois kotoa, ja heti viikonloput vierähtivät underground-bileissä ja isommissa, Kaapelitehtaalla järjestetyissä teknotapahtumissa.

Kaapelille pukeuduttiin neonvärisiin karvasäärystimiin ja erotiikkakaupoista hankittuihin lateksihousuihin. Santun lempipaita oli pörröinen neuletakki, jonka alla hän piti napapaitaa.

Jossain vaiheessa joku tarjosi bileissä ekstaasia, tai ehkä gammaa, Santtu ei muista kunnolla. Sellainen ei ollut mitään, paransi vain juhlia.

Santtu ei hätkähtänyt silloinkaan, kun selvisi, että tyttö, jonka kanssa hänellä oli jonkin sortin seksisuhde, myi ekstaasia, LSD:tä ja hasista. Määrät särähtivät aluksi hieman korvaan: satoja kiloja, tuhansia ja tuhansia pillereitä.

Hän lähti kuitenkin mielellään kuskiksi myyntimatkoille ympäri pääkaupunkiseutua, sillä viihtyi tytön seurassa. Kerran he jakoivat tuhat pilleriä pieniin pusseihin Santun kotona, kerran Santtu otti erän säilytykseen.

Hän oli joskus kuullut kirkkonummelaisen miehen nimen, jolta tyttö huumeita osti, muttei koskaan tavannut tätä.

Santtu ei voinut uskoa, kun poliisi tuli rapistelemaan ovelle. Hän ei ollut kuullut muiden pidätyksistä, vaikka tyttö oli otettu talteen massiivisella tiesulkuoperaatiolla.

Poliisikuulusteluissa kaikki kauppaan osallistuneet kertoivat kaiken, vaikka sellainen ei ole tapana diileripiireissä. Eivät parikymppiset edes ajatelleet kuuluvansa siihen jengiin.

Santtu väitti oikeudessa jopa hakeutuvansa vieroitushoitoon, koska ajatteli sen kuulostavan hyvältä tuomarin korvaan. Ei hän mitään vieroitusta tarvinnut, eikä sellaiseen mennytkään. Eivät huumeet olleet ikinä hänelle ongelma.

Tuohon aikaan huumelainsäädäntö oli vielä tiukempi kuin nykyään. Suomen huumesotaliittolainen Yhdysvallat on vapauttanut sääntelyä eri osavaltioissa, mutta meillä sellaisesta ei ole ollut puhetta.

Tyttö tuomittiin yli seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen, Santtu selvisi ehdollisella.

”Jos olisin joutunut vankilaan, olisin varmaan ollut, että screw you all, systeemi on paska”, Santtu sanoo nyt.

Hän on 38-vuotias ja näyttää hieman harmaantuneelta Edward Snowdenilta. Musiikkimaku tuntuu käsittävän sen, mitä aamuradio sattuu soimaan.

Perhe on, ja omakotitalo, hyvä työpaikka ICT-alan asiantuntijatehtävissä. Vanhemmat eivät saaneet koskaan tietää.

 

Kun klubilta astuu ulos, on kuin tulisi toiseen maailmaan. Vähän samalta tuntuu silloin, kun on istunut vahingossa päiväkaljalla pimeässä kapakassa ja ulkona onkin valoisaa.

Jostain syystä kukaan ei koskaan tajua varata paria kaljaa jääkaappiin, vaikka jatkopaikka on ainainen kello neljän ongelma. Viereisiin undergroundeihin ei vieläkään viitsi maksaa kahtakymppiä, vaikka ekstaasia olisi jäljellä.

Kutistunut porukka päättää ottaa taksin Juhanin kaverille, parinkymmenen neliön yksiöön Alppilaan.

Amfetamiinia katetaan kännykän päälle viivoiksi, vaikka ei täällä mitään tapahdu. Lauletaan yhteen ääneen poikabändien lauluja ja syödään nuudeleita.

Viivat selvittävät vähän joukon kaljapöhöttynyttä olotilaa, mutta aiheuttavat sen, ettei vielä kahdeksaltakaan pysty nukkumaan. Eikä yhdeksältä.

Kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna Juhania alkaa harmittaa. Jotenkin turhaa tällainen.

 

Juttua varten on haastateltu tutkija Mikko Salasuota Nuorisotutkimuskeskuksesta, Jussi Perälää Helsingin yliopistosta, Pekka Hakkaraista ja Sanna Kailantoa THL:ltä sekä rikosylikomisario Jari Pynnöstä Helsingin poliisista.