Juha Sipilä sai messiaan roolin – mutta ”romanssi on pian ohi”
Puheenjohtajien ”homososiaalisen bondauksen” takana piilee paljon pulmia, arvioivat mediatutkijat.
Miten ihmeessä Juha Sipilän on onnistunut lumota suomalaiset riippumatta poliittisesta kannasta? Toisten puolueiden johtajat, kenttäväki ja jopa media kohteli häntä jo vaalikampanjan aikana kuin suurta johtajaa. Vaikka näytöt odotuttavat.
”Sipilä on toistaiseksi poliitikko, jonka ei ajatella olevan poliitikko. Siksi hänessä on tuoreuden ja toisenlaisuuden aura”, selittää mediatutkimuksen professori Anu Koivunen Sipilän suosiota. Koivunen on virkavapaalla Tukholman yliopistosta ja tekee omaa tutkimusta Helsingissä.
Mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen Tampereen yliopistosta löytää Sipilän suosiota selittäviä tekijöitä myös tämän henkilöstä.
”Sipilän suoraviivainen insinööripuhe vetoaa suomalaisiin. Hän on suosittu samasta syystä kuin Nokia oli.”
Eli?
”Hän toimii pragmaattisesti, sanoo asiat niin kuin ne ovat ja filosofointi jää vähemmälle. Hänen tyylissään ’nyt ei tuumita vaan tartutaan toimeen’ on tunnistettavissa suuri suomalainen me-kertomus.”
Mutta odottakaahan vain. Kun hallitusohjelma julkistetaan tänään keskiviikkona 27. toukokuuta, alkaa Sipilän muutos tavalliseksi poliitikoksi, Koivunen ennustaa, ja jossain vaiheessa ”romanssi on ohi”.
Niin kävi median edellisellekin lemmikille, kokoomuksen Alexander Stubbille.
Jyrki Kataisen pääministerikauden jälkeen media oli yksituumaisesti, ”populistisellakin tavalla”, Koivunen lisää, sitä mieltä, että poliitikot eivät pysty ratkaisemaan vaikeita asioita eivätkä tekemään kipeitä päätöksiä eli viemään läpi rakenneuudistuksia, kuntauudistusta ja sotea.
”Pitkään Stubb sai olla medialta rauhassa. Media näki hänessä kansainväliset mitat täyttävän toimijan, mutta ei poliitikkoa. Kohtelu muuttui, kun hänestä tuli kokoomuksen puheenjohtaja ja pääministeri. Pääministerikauden jälkeen häneen ollaan yhtä yksimielisen tyytymättömiä kuin Kataiseenkin”, Koivunen toteaa.
Nyt ihaileva katse on kohdistettu Juha Sipilään. Myös Sipilän suosiota siivittää laajalle levinnyt ajatus siitä, että entinen pääministeri ei kyennyt ratkaisemaan tämän maan ongelmia.
”Sipilä on tuore kasvo, hän tulee politiikan ulkopuolelta, hän näyttäytyy erilaisena ja uudenlaisena poliitikkona, johon voi projisoida kaikki toiveet: ’Nyt meillä on johtaja, joka on laadullisesti erilainen kuin kaikki muut’”, Koivunen tulkitsee yleistä mielipidettä.
Mikko Lehtonen komppaa Koivusta.
”Sipilä on onnistunut esittäytymään uutena pehtoorina, joka panee asiat järjestykseen, kun edellinen sixpack-hallitus ajoi Suomen hunningolle.”
”Tietenkin uusi pehtoori voi olla rautanyrkki, mutta silkkihansikas näyttää mukavalta”, Lehtonen lisää.
Mutta koittaisiko Sipilän totuudenhetki jo tänään, kun hän julkistaa uuden hallitusohjelman. Alkaako jalusta keikkua?
Ei välttämättä, Lehtonen vastaa.
”Jos Sipilä onnistuu myymään kolmikon talouspoliittiset ratkaisut edes jotenkin reiluna pakettina, kuherruskuukausi jatkuu.”
Toistaiseksi kolmikon Juha Sipilä, Timo Soini ja Alexander Stubb on onnistunut esittää talous persoonattomana toimijana, jolle ei voi sanoa vastaan, Lehtonen toteaa.
Tällä menolla talous ja kestävyysvajeella voidaan myös perustella vaikka mitä, ilman että kukaan kysyy mistä nämä diktaatit tulevat, hän pelkää.
”Ikään kuin talous olisi tyhjentynyt politiikasta. Ainakaan siitä ei kukaan puhu.”
Vaalikampanjan aikana Sipilän onnistui väistää kaikki hankalat kysymykset, joista hän olisi voinut joutua myöhemmin tilille.
”Toimittajat päästivät hänet helpolla eivätkä puristaneet hänestä irti konkreettisia vastauksia olipa kyse kestävyysvajeen ratkaisukeinoista tai sopeutuksesta. Häntä kohdeltiin tulevana hallituksenmuodostajana ja pääministerinä”, Koivunen arvostelee.
Media jopa hoiti Sipilän imagomarkkinoinnin.
”Media puhuu Sipilästä insinöörinä ja menestyneenä, miljoonaomaisuuden hankkineena yritysjohtajana, siis ammattimiehenä. Mutta ei poliitikkona.”
Sipilän ei ole tarvinnut kuin vahvistaa median hänestä luomaa käsitystä.
Niinpä hän otti jo vaalitenteissä tulevan hallituksen muodostajan roolin ja muotoili vastauksensa hankaliin kysymyksiin sen mukaisesti: Keskustellaan näistä asioista sitten vaalien jälkeen tai Se jää nähtäväksi.
Vaalivoiton jälkeen Sipilä alkoi puhua suuresta yhteiskuntasopimuksesta.
”Samalla hän kertoi rivien välissä, että hän on suuri johtaja, joka voi puhua näin. Se on retoriikkaa”, Koivunen toteaa.
Silti Koivusen on vaikea uskoa, että Sipilällä ei olisi tukenaan viestinnän asiantuntijoita.
”Ei mitään käsitystä”, Lehtonen toteaa. ”Joka tapauksessa hänen no-nonsensensä, tapansa toimia puree. Sipilä voi olla siinäkin self-made man eli itsensä mediakonsultti.”
Lehtonen huomauttaa, että Sipilä on puheenjohtajakautensa alusta pitäen voinut ratsastaa bisnesosaajan maineellaan.
”Tietynlainen ulkopuolisuus on ikään kuin kvalifioinut hänet politiikan sisäpiireihin.”
”Sipilä tuli keskustan pelastajaksi ryvettymättömänä kasvona”, Koivunen täydentää
”Hänen otsassaan ei lukenut vaalirahaskandaali tai puolueen linjaristiriidat vaan teknologiateollisuus. Häkäpönttöauto teki hänestä sekä nörtin että traditionalistin – sota-ajan hengessä kohti tulevaisuutta.”
Koivunen ihmettelee median yksimielisyyttä suhteessa Sipilään.
”Medialla on tässä iso miettimisen paikka”, hän toteaa. ”Miten Stubb voi olla äkkiä täysin kelvoton ja Sipilä täydellinen?”
Myös Lehtonen hämmästelee median poikkeuksellisen myötäsukaista asennetta Sipilää kohtaan.
”En ole kuullut hänestä puolta poikkipuolista sanaa mediasta. Melkein kuin olisimme talvisodan keskellä; meillä vallitsee suuri kansallinen yksimielisyys siitä, että Sipilä on mies paikallaan. Tässä odotetaan messiasta.”
Tosin juuri siihen on Lehtosen mukaan kylvetty myös pettymyksen siemenet.
Koivunen epäilee, että median yksituumaisuuden taustalla on politiikan toimittajien ja poliitikkojen läheiset välit.
Ruotsissa se ei olisi hänen mukaansa mahdollista. Siellä toimittajat pitävät välimatkan politiikkoihin. Läheisyyttä pidetään riskinä. Myös käsitys hyvästä poliittisesta journalismista on kriittisempi.
”Ei ilkeys ja naljailu ole kriittistä journalismia”, Koivunen sanoo.
Hän kaipaa suomalaiseen politiikan journalismiin enemmän politiikan systemaattista seurantaa, tarkkaa analyysia ja asioiden asettamista oikeaan kontekstiin.
”Nyt poliitikot ja media tuntuvat jakavan saman agendan. Poliittinen journalismi ottaa pitkälti annettuna sen, mitä hallitus puhuu.”
”Uutispätkiä katsoessa tulee olo, että nyt edessämme on menestyksekkään maajoukkueen hyökkäysketjun parhaat voimat. Innostuneet toimittajat toistelevat Sipilän ja Soinin sutkauksia eivätkä ajattele, että niihin pitäisi suhtautua poliittisen imagon rakentamisena”, Koivunen ihmettelee.
Tiedotustilaisuuksissa kaikki hallitusneuvottelijat korostavat hyvää henkeä ja luottamusta: Me olemme hyviä kompromissin tekijöitä.
Lehtosen mieleen kolmikon tiedotustilaisuudet tuovat mieleen ”homososiaalisen bondauksen”, miesten keskisen läpänheiton.
”Nudge, nudge, heko, heko, tässä me pojat olemme asialla. Me kutsumme toisiamme etunimillä, ja kun asiat eivät etene periaatteidemme mukaisesti, teemme yhdessä kompromisseja. Ainakaan vielä ei ole niin, että patruunat jyrää vaan että partiopojat yhdessä yrittää.”
Tähän asti on ajateltu, että jakolinja menee hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä, mutta myös tulevan hallituksen sisällä on suuria eroja.
Edes professorit eivät osaa ennustaa, paljastuuko Sipilän kaapista luurankoja.
”Tulevassa hallituksessa istuu kaksi me-Suomea, jotka ovat hyvin kaukana toisistaan”, Lehtonen toteaa.
Toinen edustaa modernia eurooppalaista keskiluokkaa, jolle on tyypillistä puhua yhtä aikaa kaukokatseisuudesta ja yksilöllisyydestä.
”Hallituksessa ryhmä henkilöityy television viihdeohjelmissa hipsteriä esittäneeseen arvoliberaaliin.”
Lehtonen viittaa Stubbin esiintymiseen Putouksessa.
Toinen me-ryhmä saa ilmiasunsa Soinin muodossa. Se ei rakenna Suomea kosmopoliittisiin vaan perinteisiin arvoihin nojaten.
Nyt nämä kaksi arvomaailma joutuvat sovittamaan toimintansa yhteen.
Ehkä hallitusneuvottelujen fokus on juuri siksi talousasioissa, Lehtonen arvelee.
”Arvokysymykset ovat liian herkkiä nostettaviksi framille, mutta siellä ne odottavat.”
Medialla on myös arvokysymysten käsittelyssä tärkeä rooli, mutta Koivunen epäilee onnistuuko se.
Hänen mielestään suomalainen julkisuus on valmistautunut huonosti keskustelemaan nimenomaan arvoasioista.
”Omaksuuko Sipilä Soinin luoman ja median hyväksymän linjan, jossa poliitikko voi itse määritellä aika aggressiivisestikin, milloin hän puhuu esimerkiksi uskonnosta, jota hän kuitenkin voi käyttää poliittisen päätöksen perusteena.”
Toistaiseksi hallitusneuvottelijat ovat herttaisen yksimielisiä.
”Kolmikko esittää onnellisuusmuuria”, Lehtonen toteaa. ”Mutta monesti on niin, että mitä onnellisempia esitetään, sitä enemmän peiteltäviä pulmia on.”