Tätä rumpua ei saa käyttää

Suomalaisen kirjailijan romaanissa oli juutalainen hahmo. Ongelmallista. Musiikkileikkikoulun mainoksessa oli saamelaisrumpu. Ongelmallista. Lastenohjelmassa oli intiaanipäällikkö. Ongelmallista. Mutta miksi?

Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan saamelaisrumpu.

Kotimaa 11.05.2018 06:00
Teksti Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö Kuvat Juha Sarkkinen ja Jarmo Wright

Tarkoitus oli järjestää musiikkileikkikoulu. Sitä mainostettiin Instagramissa helmikuussa.

Kasvatustieteellinen tiedekunta oli antanut käyttöön varhaiskasvatuksen musiikkiluokan, alan opiskelija oli lupautunut vetäjäksi. Siten myös opiskelijoiden lapset voisivat osallistua Oulun ylioppilaskunnan vuosijuhlaviikon viettoon.

Videolla vetäjä esitteli soittimia, ehkä useampaakin, mutta ainakin yhtä.

Vaaleaa, seinäkellon kokoista rumpua. Pinnassa kuviointi, joka näytti saamelaistyyppiseltä.

Löikö vetäjä rumpua vai vilahtiko se vain taustalla? Ylioppilaskunnan viestintäasiantuntija Janne Hakkarainen ei tiedä, hän ei katsonut videota.

Se poistettiin melkein heti. Ylioppilaskunta oli saanut Instagramin kautta kymmenkunta viestiä, joissa paheksuttiin.

Miksi ylioppilaskunta levittää stereotypioita pohjoisesta, palautteissa kysyttiin. Miksi ylioppilaskunta osallistuu saamelaiskulttuurin hyväksikäyttöön? Olisi suotavaa osoittaa Oulussa opiskelevien saamelaisten kulttuuria kohtaan sen ansaitsemaa kunnioitusta. Tämä ei ole kunnioittavaa, kerrottiin. Tämä on kulttuurista omimista.

Viesteissä pyydettiin julkista anteeksipyyntöä.

Janne Hakkarainen ei tiennyt, mikä loukkasi. Oliko rumpu saamelaisille pyhä? Vai olikohan se rihkamaa, vähän kuin pilailupuotien saamenpuvut.

Harmitti, ettei ylioppilaskunnalla ollut kriisiviestintästrategiaa tällaisen varalle. Sosiaalisen median laatuohjeistuksessa puhutaan siitä, että ylioppilaskunta vastustaa rasismia, mutta ei mitään täsmällisempää. Pitäisi olla erillinen ohje kulttuurisesta sensitiivisyydestä.

Hakkarainen kuitenkin tiesi, kuinka toimia. Täytyi myöntää virheensä, ei kysellä. Ei saa väittää vastaan tai kyseenalaistaa. Jos on loukannut, on loukannut.

Hän kirjoitti ylioppilaskunnan Facebook-seinälle:

”Tiloissa oli rumpu, joka eksotisoi saamelaiskulttuuria.”

”Pyydämme tapahtunutta anteeksi. Ryhdymme välittömiin toimenpiteisiin, jotta asia ei pääse enää toistumaan. Saamelaiset kohtaavat toistuvasti vähättelyä, kulttuurinsa omimista ja heidän historiansa on täynnä sortoa. Emme halua olla osana tätä jatkumoa.”

Unisieppari on alun perin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen taikakalu hyvän unen saamiseksi.

Unisieppari on alun perin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen taikakalu hyvän unen saamiseksi.

Kulttuurinen omiminen on sanapari, johon on saattanut törmätä viime vuosina. Siitä on puhuttu erityisesti sosiaalisessa mediassa ja Helsingin Sanomien Nyt.fi-sivustolla.

Huhtikuun lopulla käytiin kiivasta keskustelua, kun Yle lakkasi esittämästä Pikku Kakkosessa ja Areena-palvelussa Herra Heinämäki -lastenohjelmaa. Yle katsoi, että siinä esiintyvä alkuperäiskansaa edustava hahmo, intiaanipäällikkö Punanata, voi loukata.

Yhdysvaltojen tiedotusvälineissä termi on ollut esillä pidempään: Voiko valkoihoinen pitää isoja korvarenkaita? Sortaako unisieppari länsimaisessa makuuhuoneessa alkuperäiskansoja?

On keskusteltu laulaja Justin Bieberin rastoista. Seurapiirihahmo Kylie Jennerin pikkuleteistä.

Entäs Rihannan Nefertiti-päähine Voguen kannessa? Omiiko barbadoslainen laulaja muinaisten egyptiläisten kulttuuria?

Suomeen kulttuurisen omimisen käsite ilmestyi, kun toimittaja Koko Hubara luki lahjaksi saamansa Finlandia-palkitun romaanin, Laura Lindstedtin Oneironin.

Teos teki aluksi vaikutuksen. Syömishäiriöstä kärsivä amerikanjuutalainen hahmo Shlomith sai kirjassa paljon tilaa, mikä tuntui tavallaan hienolta.

”Harmi vaan, että Oneiron on kulttuurista omimista par excellence”, Hubara kirjoitti blogiinsa helmikuussa 2016.

”Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloistani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän [Laura Lindstedt] ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?”

Oneironissa on yksi hepreankielinen kohta, joka on suomennettu.

”Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. Tiedän, että aika moni muu ei lue sitä ollenkaan, mutta se tuo kivan, eksoottisen tunteen.”

Hubara kysyi: ”Missä menee kirjallisen vapauden raja?”

Voiko valkoihoinen pitää isoja korvarenkaita? Sortaako unisieppari länsimaisessa makuuhuoneessa alkuperäiskansoja?

Koko Hubaran blogikirjoituksen jälkeen kulttuurisesta omimisesta on puhuttu niin paljon, että siitä puhuneet eivät enää jaksaisi puhua siitä. Ihmisten pitäisi jo tietää, mitä se tarkoittaa.

Radio Helsingin juontaja Renaz Ebrahimi käsitteli aihetta ohjelmassaan helmikuussa.

”En jotenkin vuonna 2018 käsitä, miksi me edelleen joudumme näistä asioista erikseen puhumaan”, hän aloitti keskustelun.

”Se keskustelu mikä on syntynyt, on ollut… vähän kiusallista seurata”, vieraana ollut toimittaja-aktivisti Maryan Abdulkarim sanoi.

”Aikuiset ihmiset, mikä teidän ongelma on tässä oikein?”

Viikkoa aiemmin toisessa Radio Helsingin ohjelmassa kaksi kantasuomalaista räppäriä oli opetellut sitomaan päähänsä duragin. Liinan, joka on tuttu Amerikan länsirannikon räppäreiden lippalakinalusena.

Renaz Ebrahimi piti opastussessiota ongelmallisena. Hän nosti asian esille sosiaalisessa mediassa.

Radio Helsinki poisti studiossa kuvatun videon ja pahoitteli Facebookissa. Durag ei ole mikä tahansa esine,”vaan esine, jonka historiaan liittyy mustien ihmisten sortoa”.

Muutamissa kommenteissa kiiteltiin suoraselkäistä toimintaa. Paljon enemmän ihmeteltiin.

”Elikkäs siis. Kun mustat orjat on käyttäny noita ensimmäisenä niin se on nyt väärin muiden käyttää niitä? Vai mitä helvettiä?”

Kanavaa syytettiin mielensäpahoittamisesta ja milleniaalisesta yliherkkyydestä.

”Vittu että te poliittisesti korrektit punavuorelaiset ammattiloukkaantujat ootte kyllä sakiaa porukkaa.”

Renaz Ebrahimin ohjelmassa neuvottiin epätietoisia. Käskettiin tutustua keskusteluun sen verran, että aakkoset olisivat hallussa.

Jos et tajua, googlaa.

 

Ensimmäinen hakutulos vie naistenlehden sivuille. Gloria kertoo, että kulttuurinen omiminen tarkoittaa ”pähkinänkuoressa sitä, että eri kulttuurista tuleva lainaa toiselle kulttuurille kuuluvia elementtejä, tapoja tai symboleita ilman lupaa ja ymmärtämättä niiden taustoja”.

Määritelmä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mahdottomalta.

Arabialaiset numerot kehitettiin Intiassa ennen ajanlaskun alkua. Uudet symbolit kulkeutuivat Eurooppaan Persian kautta. Kaikki tuskin ymmärtävät niiden kulttuurista taustaa, mutta ei kai tietämättömien tulisi palata käyttämään roomalaisia numeroita.

Miten rajata, mihin käsitettä sovelletaan?

Helsingin Sanomat nostaa esiin hyötymisnäkökulman. Lehden mukaan omiminen on yksittäisten elementtien ottamista vieraasta kulttuurista ja niiden käyttämistä alkuperäisestä kontekstista irrallaan sekä niistä hyötymistä.

Elvis Presley esimerkiksi teki rahaa ottamalla vaikutteita mustien artistien musiikista.

Amerikkalaisen Everyday Feminism -verkkolehden mukaan on olennaista kysyä, onko omija valta-asemassa suhteessa toiseen kulttuuriin. Käsite liittyy neljännen aallon niin sanottuun intersektionaaliseen feminismiin. Ydinajatus on, että ihmisen asemaa määrittää muukin kuin sukupuoli, esimerkiksi etnisyys tai vammaisuus.

Miten tulkita vaikka Rihannan valta-asemaa? Onko kyse barbadoslaisten suhteesta amerikkalaisiin, tummaihoisten suhteesta valkoihoisiin, miljonäärin suhteesta lapsifaneihin? Kuka määrittää, mikä näistä on merkityksellisin?

Ehkä yliopistolla tiedetään.

Tampereen yliopiston naistutkimuksen professori Johanna Kantola ei osaa kertoa, miten kulttuurinen omiminen määritellään ja mistä käsite on ilmestynyt.

Hän kehottaa kysymään saamelaisen nykyrunouden saamelaiskuvastosta väitelleeltä Kaisa Ahvenjärveltä. Ahvenjärvi on kirjoittanut kulttuurisesta omimisesta Politiikasta-lehteen.

Hänkään ei osaa vastata.

Ahvenjärvi suosittelee kääntymään Tampereen yliopiston sosiaaliantropologian professorin Laura Huttusen puoleen.

Käsitteen tausta ei ole tieteessä, Huttunen sanoo. Kulttuurinen omiminen ei ole yhteiskuntatieteellinen tai tieteellinen käsite ylipäätään.

”Se on yhdysvaltalainen, eri kulttuuriryhmien kamppailuissa käytetty termi.”

”Aika ristiriitainen ja monin tavoin huono.”

Huttusen mielestä käsite antaa ymmärtää, että maailma jakaantuisi selvärajaisiin kulttuureihin, joilla kaikilla olisi oma ikiaikainen sisältönsä. Eri kulttuurit elelisivät omissa laatikoissaan.

”Mutta näin maailma ei toimi. Koko meidän kulttuurimme on lainaa, muuntelua ja yhdistelyä.”

Käsite tuntuu sekoittavan ainakin toiseuden esittämisen, kapitalismikritiikin, taidekritiikin, valta-analyysin ja kulttuurihistorian.

”Kulttuurista omimista on käytetty kuvaamaan erilaisia ja epäsymmetrisiä asioita”, Huttunen sanoo.

”Siksi se onkin tutkijan näkökulmasta hirveän hankala käsite, ei mikään analyyttinen väline.”

Silti. Huttunen ei halua teilata kulttuurisesta omimisesta puhuvia.

”Käsitteen kautta halutaan varmaan nostaa esiin ongelmia, jotka ovat oikeita”, hän sanoo.

”Siksi en haluaisi sanoa, että tämä keskustelu on ihan tyhmää, vaikka tässä on sellaisia piirteitä. Pitää kuunnella herkällä korvalla, mihin keskustelulla halutaan kiinnittää huomiota.”

 

Professori Michael North Kalifornian UCLA:sta on tutkinut sitä, mitä kulttuurisella omimisella ehkä tarkoitetaan.

Hänen länsimaista kirjallisuutta käsittelevä tutkimuksensa vuodelta 1994 mainitaan Oxford Referencen tietokannassa hienostuneimmaksi erittelyksi kulttuurisesta omimisesta, vaikka termi ei hänen teoksessaan esiinny.

North kirjoittaa The Dialect of Modernism -kirjassaan, miten murrettu englanti oli 1920-luvulla salonkikelpoista vain valkoisten suodattamana. Valkoiset saattoivat lainata mustien slangia ja pitää omaa versiotaan siitä luonteikkaan maanläheisenä. Mustien puhumana se oli vain broken English.

1920-luku oli siirtomaavallan ja rotuerottelun aikaa. Keskustelussa kulttuurisesta omimisesta tunnutaan palaavan aina kolonialismiin ja sen perintöön.

”Ymmärtääkseni kulttuurisella omisella ei tarkoita pelkästään rasistisia stereotypioita, vaan siihen liittyy monia eri keskusteluja”, North sanoo puhelimessa.

Ajatus siitä, että kulttuurit olisivat toisistaan erillisiä ja uniikkeja, ei ole uusi. Aiemmin se liitettiin Northin mukaan kansallisvaltioihin, nyt etniseen identiteettiin.

”Mediakeskustelussa ajatellaan, että on kulttuuriperinnöllisiä erityislaatuisuuksia, joita on vaalittava ja suojeltava. Ja että niitä voi loukata.”

Myös North on sitä mieltä, ettei kulttuuriselle omimiselle ole olemassa jäsenneltyä määritelmää. Se tarkoittaa esimerkistä riippuen milloin mitäkin.

Unohdetaan siis teoriat. Keskustelua ei selvästi pysty ymmärtämään niiden avulla.

Onko saamelaisrumpu kulttuurista omimista vain suomalaisessa muskarissa, ei esimerkiksi belgialaisessa?

Rumpu, joka näkyi Oulun ylioppilaskunnan muskarivideolla, on hankittu yli 30 vuotta sitten.

Se ostettiin Lastentarhanopettajaopiston Lapin-reissulla. Henkilökunnalla oli tapana tehdä opintomatkoja saamelaisalueille 1980-luvulla.

Rumpu tuli vastaan käsityöläisliikkeessä, ostomatkalla mukana ollut musiikinopettaja Leena Poikela sanoo. Se oli laadukas rumpu.

Aito se ei ole: saamelaisten noitarumpuja on säilynyt muutama kymmen. Lähetystyöntekijät hävittivät suurimman osan niistä epäkristillisinä 1700-luvulla. Vain yksi alkuperäisistä on Suomessa, Inarin Siida-museossa, sekin lainassa Tukholman Nordiska Museetista.

Oulussa soitinta on käytetty opetuksessa silloin tällöin. Sen avulla on kerrottu saamelaiskulttuurista.

”Olemme kokeneet, että se on erittäin arvokas”, Leena Poikela sanoo.

”Olemme halunneet vähän säästellä, että se ei ole ihan jatkuvassa käytössä.”

Nyt rumpu ei ole käytössä ollenkaan.

Muskarin mainosvideosta saadun palautteen vuoksi ylioppilaskunta oli yhteydessä kasvatustieteiden tiedekuntaan. Toivottiin, että rumpu laitettaisiin sivuun.

Se suljettiin kaappiin Poikelan työhuoneeseen.

Oulun saamelaisopiskelijat eivät halua kommentoida soittimen kohtaloa. Vastareaktio muskarivideon poistamiseen oli niin vahva. Ei huvita joutua samaan uudelleen.

Kasvatustieteellisen koulutussuunnittelija Petteri Klintrup sanoo, että tilanne on opetuksen kannalta ristiriitainen. Että yksi tietty rumpu on rajattu ulkopuolelle. Onhan luokassa muitakin eri kulttuuriperinteiden soittimia, esimerkiksi länsiafrikkalainen djembe-rumpu.

Mutta tiedekunta ei halua provosoida vaan kunnioittaa.

 

Maryan Abdulkarim ei voi puhua saamelaisten puolesta. Hän sanoo kuitenkin ymmärtävänsä, miksi rummun käyttäminen on ongelma.

Abdulkarim on tottunut yhteiskunnallinen keskustelija, kommentoinut esimerkiksi presidentinvaaleja Ylen tuloslähetyksessä. Tammikuussa ilmestyi Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien yhdessä kirjoittama kirja Noin kymmenen myyttiä feminismistä. Siinä käsitellään myös kulttuurista omimista.

Jos saamelaisrumpu on omimista, voisi ajatella, että djembe-rumpukin on. Sen arvellaan olevan alun perin mandinka-kansan soitin.

”En rinnastaisi djembejä ja saamelaisrumpua”, Abdulkarim sanoo.

”Djembejä on tosi paljon saatavilla, ja niitä myös myydään turisteille paljon.”

Sama tosin pätee saamelaisten tekemiin rumpuihin. Saamelainen taitelija Elli-Maarit Helander mainostaa kursseja: ”Tervetuloa tekemään itsellesi omin käsin perinteinen saamelaisrumpu. Valmiin rummun saat viedä mukanasi kotiin.”

Juuri tämä tuntuu hankalalta: on vaikea tietää, milloin voi lainata elementtejä toisista kulttuureista ja milloin ei.

Abdulkarim sanoo, että saamelaiset ovat ”suomalaisen valtion vallankäytön kohteita”, toisin kuin mandinka-kansa.

Tällä logiikalla saamelaisrumpu on kulttuurista omimista vain suomalaisten pitämässä muskarissa, ei esimerkiksi belgialaisten.

Abdulkarim nappaa ravintolan pöydältä haastattelunauhurin. Hän yrittää konkretisoida, mikä ero on kulttuurin arvostamisella ja omimisella.

”Jos minä omin tämän nauhurin itselleni, miten positiivista se on sinulle? Suhteessa siihen, jos lainaan sitä tai arvostan, että vau, tosi hieno laite?”

Nauhuri on kuitenkin esine, joka ei voi olla samaan aikaan kahdella ihmisellä. Kulttuuri voi.

Kuten jooga: Intiassa tuhansia vuosia sitten kehitettyihin asentoihin voi taipua ihmisiä samaan aikaan Helsingissä, Lontoossa ja Delhissä.

Tai musiikki: Jos valkoinen suomalainen tekee levyn ja ottaa siihen vaikutteita romanimusiikista, se ei estä romaneita soittamasta romanimusiikkia itse.

”Romaniartistit ovat Suomessa marginalisoituja. Sitten joku valkoinen mimmi tekee romanimusiikista inspiroituneen levyn ja yleisö tulee ja ostaa lippuja. Olisihan se kulttuurista omimista”, Abdulkarim sanoo.

Vähän kuin Elvis.

Jotkut pitävät länsimaista joogaa kulttuurisena omimisena.

Jotkut pitävät länsimaista joogaa kulttuurisena omimisena.

Sen sijaan jooga:

”Jooga on vaikea kysymys, kieltämättä.”

Abdulkarim on itsekin käynyt muutamalla joogatunnilla. Hän sanoo, ettei ole perehtynyt asiaan kunnolla, mutta intialaistaustaisiin ihmisiin kohdistuu kyllä syrjintää. Valkoiset joogaopettajat hyötyvät lajista taloudellisesti.

Hieman yllättäen hän tulee siihen tulokseen, että länsimainen jooga ei ole kulttuurista omimista.

Miksi ei?

”Jooga on vaikea kysymys. Minulle se ei ole näyttäytynyt elementtinä, jolla naureskellaan intialaisille.”

”Minulle jooga ei ole näyttäytynyt elementtinä, jolla naureskellaan intialaisille. Joogan harrastajat tuntuvat ottavan sen aika vakavasti.”

Kai romanivaikutteisen levynkin voi tehdä naureskelematta, kunnioittaen?

”Kaikki liittyy vallan epätasapainoon. Niin kauan kuin on ryhmä, joka on alisteisessa asemassa, pilkanteko tai ryhmän kulttuurin väärin esittäminen on ongelma.”

 

Omittavista esineistä ja symboleista on vaikea löytää yhteistä nimittäjää.

Kulttuurisesta omimisesta puhuvat eivät sitä paitsi ole yksimielisiä.

Maryan Abdulkarimin mielestä käsitettä ei tulisi ulottaa koskemaan fiktiota, Koko Hubaran mielestä tulisi.

Hubara on nykyään päätoimittaja. Vuosi sitten hän laajensi bloginsa mediaksi. Ruskeat Tytöt on Suomen ensimmäinen niin sanottu ”meiltä meille” -media. Se kertoo tavoittelevansa ”laajempaa representaatiota” ja ”tarjoavansa alustan ruskean journalismin ammattilaisille”.

Hubara sanoo, että hänen Oneiron– kirjoitustaan seurannut keskustelu lähti heti väärille raiteille.

”Hesarissa oli juttu, että Koko Hubara haluaa kieltää Shakespearen. Että what?”

”Ensinnäkään, en kirjoittanut mitään sellaista.”

(Ei kirjoittanut Helsingin Sanomatkaan. Lehti siteerasi Pirkko Saision Facebook-päivitystä. Saisio oli pohtinut, mihin kirjailijoiden pitäytyminen omassa identiteetissä johtaisi.)

”Toiseksi, mikä mandaatti ja valta minulla olisi kieltää mitään?”

Tarkoitus ei ole kieltää. Tarkoitus on herättää keskustelua.

Silti useissa tapauksissa vaaditaan loukkaaviksi koettujen tekstien, kuvien ja videoiden poistamista ja julkista anteeksipyyntöä. Seuraa kaavamainen performanssi, jossa väärin tehnyt yrittää oikein sanakääntein pyytää nöyrästi anteeksi.

Kyse ei ole virheistä oppimisesta vaan kriisiviestinnästä. Yksinkertaisin keino välttää uudet kohut on jättää julkaisematta.

Kysytään siis näin: olisiko ollut parempi, että Laura Lindstedt ei olisi kirjoittanut Oneironiin amerikanjuutalaista hahmoa?

”Minun mielestäni hänellä on taiteellinen vapaus.”

Entä jos Lindstedt kirjoittaisi seuraavaan teokseensa samantyyppisen hahmon?

Hubara miettii hetken.

”Se olisi hämmentävää ja hassua.”

”Tai no, nyt kun me käymme tätä keskustelua, ihmiset eivät ainakaan voi enää vedota siihen, että ’mä en tiennyt’ että tällainen juttu on olemassa.”

”Mutta minun mielestäni taiteellisen vapauden rajoittaminen ei ole se kiinnostava asia tässä.”

Hubara alkaa puhua suomalaisten kulttuuri-instituutioiden ongelmista.

Helsingin yliopistosta: ”Lindstedt on ilmeisesti opiskellut kirjallisuustieteitä. Toivoisin, että siellä laitoksella olisi ollut tämä asia esillä, kun hän on opiskellut. Että ihmisille opetettaisiin, kuinka eurosentristä ja valkoista tiede on, miten stereotyyppista narratiivi voi olla.”

Kustannusalasta: ”Tällä hetkellä valkoiset kustannuspäälliköt tilaavat teoksia valkoisilta kirjailijoilta, jotka kirjoittavat ei-valkoisia hahmoja. Sitten ne keskenään valkoisten kustannustoimittajien kanssa editoivat niitä ja miettivät, että vitsi tämä on hyvä.”

”Kuinka paljon Suomessa on kustannusalan johtajia, jotka eivät ole valkoisia? Ei kai yhtä ainutta. Olen myös tietääkseni Suomen ainoa päätoimittaja, joka ei ole kantasuomalainen.”

 

Tämä on tyypillistä: keskustelu alkaa yhdestä päähineestä, kirjasta tai hiustyylistä ja päätyy siihen, että kyse ei ole päähineestä, kirjasta tai hiustyylistä.

Tammikuussa strategiakonsultti Pirita Näkkäläjärvi puhui Ylen radiokanavalla kulttuurisesta omimisesta bloggari Tere Samallahden kanssa. Sammallahti ei ymmärtänyt meteliä saamenpukujen väärinkäytöstä – pelkkää identiteettipolitiikkaa.

Näkkäläjärvi sanoi, että keskustelussa hämärtyy, mikä on oikeasti tärkeää.

Myös Maryan Abdulkarim haluaa puhua suuremmista asioista.

”Meidän täytyisi miettiä vähän laajemmin, että mitkä ovat ne rakenteet, jotka tuottavat nämä ongelmat”, hän sanoo.

”Minä en ajattele, että ihmisten pitäisi ehdoin tahdoin välttää kulttuurista omimista. On surullista, jos ihmiset alkavat miettiä vain sitä, että voi voi, kunpa en syyllistyisi kulttuuriseen omimiseen.”

Silti päädytään kerta toisensa jälkeen huomauttelemaan huiveista ja rummuista. Kulttuurinen omiminen on käsite, joka vie keskustelun jatkuvasti väärille raiteille.

Oulun yliopiston saamelaisrumpu pysyy kaapissa, eikä kukaan pysty perustelemaan, miksi.

 

Juttua varten on haastateltu myös mm. Oulun yliopiston Giellagas-instituutin saamelaisen kultturin professoria Veli-Pekka Lehtolaa sekä Siida-museon amanuenssia Anni Guttormia.

 

Oikaisu:

Juttu julkaistu 11.05.2018 klo 06.00. Juttua muutettu 11.5.2018 klo 13.17. Korjattu Pirita Näkkäläjärven titteli. Näkkäläjärvi ei ole toimittaja vaan strategiakonsultti.

Sisältö