Jedi, Lada, Orkkuli ja 100 000 muuta etunimeä Suomesta – Katso, onko oma nimesi suosittu!
Suomalaiset nimet tulevat Raamatusta, Kalevalasta, tv-sarjoista ja omasta päästä.
Keravalaiselle pariskunnalle syntyi 25 vuotta sitten tyttö, jolle vanhemmat olisivat halunneet antaa etunimeksi Ainut. Toinen nimi olisi ollut Vain, kolmas Marjaana.
Viranomaisille vain Marjaana kelpasi, Ainut ja Vain eivät. Ne olivat nimilain vastaisia, siis sopimattomia, mahdollisesti haittaa aiheuttavia tai muuten kotimaisen nimikäytännön vastaisia.
Valtio suojelee pieniä kansalaisiaan.
Ainut Vain Marjaanasta tapeltiin Euroopan ihmisoikeuskomiteaa myöten. Komitean papereissa nimi oli käännetty hassusti muotoon The One and Only Marjaana.
Viisi vuotta lapsen syntymän jälkeen tuli päätös: viranomaisilla oli oikeus estää Ainut Vain Marjaanaksi nimeäminen. Kielto ei rikkonut ihmisoikeussopimuksissa mainittua ajattelun vapautta, johon vanhemmat olivat vedonneet.
Keksikää uusi nimi, pariskunnalle ilmoitettiin.
Nimiä riittää.
Timossa on sitä jotakin. Ehkä se on ytimekäs kaksitavuisuus, tutut helpot konsonantit ja lopun mukavan pyöreä o. Näitä äänteitä on Suomi täynnä.
Timoja on elossa olevista eniten, yhteensä 45 991, suunnilleen saman verran kuin Hyvinkäällä asukkaita. Toisena tai kolmantena nimenä se on tietysti vielä useammalla. Mutta he eivät ole Timoja. Etunimellä tarkoitetaan tässä jutussa ihmisen ensimmäistä nimeä, yksilön ja yhteiskunnan välistä äänteellistä rajapintaa. Niitäkin tietysti on, joita kutsutaan toisella etunimellään, mutta heitä ei nyt valitettavasti huomioida.
Ne, jotka eivät ole Timoja, ovat todennäköisimmin Matteja.
Sitten tulevat Juhat, Karit, Mikot, Antit, Jarit, Jukat, Markut, Pekat, Mikat ja vasta sitten, yleisimpien nimien listan sijalla 12, ovat 32 000 Tuulaa. Voisi erehtyä luulemaan, että miehiä olisi Suomessa enemmän kuin naisia.
Naisten nimissä on enemmän vaihtelua. Kun syntyy tyttö, vanhemmat intoutuvat helpommin hulluttelemaan. Milou on Tintin koiran ja 18 suomalaisen naisen etunimi. On 17 Pielaa, 16 Meemiä, 15 Cocoa, 14 Pirpaa, 13 Piipaa, 12 Venusta, 11 Lippeä ja kymmenen Lallaa.
Cheyennejä ei ole Väestörekisterikeskuksen tilastossa yhtään. Siinä eivät näy etunimet, joita on alle kymmenellä.
Numeropalvelussa Cheyennejä on yksi.
Entinen missikokelas Cheyenne Järvinen, 22, muistaa, kuinka koulussa nimiteltiin ilkeästi cayennepippuriksi.
”Nuorempana olin epävarma nimestäni, mutta olen oppinut rakastamaan sitä.”
Järvinen on kuullut monenlaisia lausumisyrityksiä.
”Tseyenne, Tseijenne, Tsaisenne, Kaienne, Shajaan. Näitä riittää.”
Oikea muoto on ”shaijen”. Niin se lausuttiin amerikkalaisessa Renegade-televisiosarjassa, jota Järvisen äiti seurasi vuonna 1994. Hän odotti lasta ja näki, kuinka vaalea sankaritar Cheyenne Phillips taisteli palkkionmetsästäjänä tv-ruudussa.
Näin nimiä on aina keksitty lapsille. Nimi on kuin toteemieläin. Harva tyytyy kuulostelemaan sanan äänneasua. Ritva… siinä vasta kivankuuloiset äänteet. Olkoon vain, mutta jos Ritva kuulostaa äidin kaverilta, ei sitä omalle lapselle anneta.
Viggo Mortensenin roolityö Taru sormusten herrasta -elokuvissa on tehnyt selvästi suomalaisiin vaikutuksen. Viggoja on 145.
Sansa-tyttöjä on kymmenen, kaikki 2010-luvulla syntyneitä. Heidän kodeissaan on varmasti katsottu Game of Thronesit.
Tähtien sodan prinsessa Leia, kyllä löytyy, 65 kappaletta. Jedi-nimisiä miehiä on 34.
Jaajoja on yli sata, Lemmyjä 70, Rihannoita 14, Princejä kymmenen.
Nykyään Cheyenne Järvistä kutsutaan mieluisammalla lempinimellä, ”CC”. Se tulee hänen koko nimestään, Cheyenne C Järvinen.
”Toinen nimeni yleensä naurattaa ihmisiä, kun ei ole edes pistettä siinä perässä.”
Pelkkä kirjain on toisena tai kolmantena nimenä kymmenellä muullakin suomalaisnaisella. Ei C:tä, mutta Y, joka on mahdollisesti aasialaista perua.
”Aijaa!” Järvinen innostuu.
Tämän lähemmäs kaimaa hän ei ole aiemmin päässyt.
”Mä en olekaan ainoa!”
Talonmies ei millään uskonut, että lapsi oli oikeasti Teivo Teivainen.
Timoa ei hetkauta toisen Timon tapaaminen. Toinen vain ryhtyy Timpaksi.
Sen sijaan Teivolle kaiman kohtaaminen on iso juttu.
Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, 51, muistaa, kun se tapahtui ensimmäisen kerran, konferenssissa muutama vuosi sitten. Kanadalaisilla kollegoilla oli siellä lapsi mukana – lapsi, jolle he olivat keksineet nimen tutkijavaihdossa Helsingissä Teivaiseen tutustuttuaan. Jälkeläiselle oli pantu nimeksi Teivo Taylor.
”Illallisella pojan isä tai äiti huusi välillä Teivoa, jos Pikku-T yritti mennä sorkkimaan jäätelötiskin herkkuja. Ensi kertaa elämässäni kuulin nimeäni sanottavan ääneen eikä kyse ollut minusta. Se oli todella outo kokemus.”
Kun Teivainen oli itsekin vasta ”Pikku-T” ja rikkoi pallopelin tuoksinassa ikkunan, talonmies tuli kuulustelemaan. Kukas sinä olet? Miten niin? Kerro oikea nimesi!
Talonmies ei millään uskonut, että lapsi oli oikeasti Teivo Teivainen, alkusointuineen päivineen.
Juuri alkusoinnun takia hänen vanhempansa nimestä innostuivat, Teivainen arvelee.
”Isäni mukaan nimessä on mukana myös viittaus Jumalaan. Dios, Deus ja niin edelleen.”
Jumalaan tai johonkin muuhun Raamatun hahmoon useimmat suomalaisten etunimet viittaavat. Mikään muu kirja, tv-sarja tai elokuva ei ole innoittanut nimeäjiä niin kuin kristittyjen pyhä tekstikokoelma.
Villitys alkoi 1000-luvulla. Suomi alkoi kääntyä katoliseksi ja heprean, kreikan ja arameankieliset nimet muokkautua suomalaisten suuhun sopiviksi. Pyhä Gertrud suomalaistettiin Kertuksi, apostoli Paavalista johdettiin Paavo.
Edelleen kahdella kolmesta suomalaisesta on kristillinen nimi.
Timo eli Timoteus oli Paavalin työtoveri, Matti eli Matteus kuului opetuslapsikatraaseen.
Jeesuksia meillä ei sentään ole, mutta saattaisi ollakin, jos uskonpuhdistus ei olisi yltänyt meille asti 1500-luvulla. Luterilaisessa maailmassa Jeesus-nimeä pidetään liian pyhänä tavallisille syntisille. Sen sijaan Espanjassa Jésuksia on siinä missä Marioitakin.
Jesse-nimikään ei viittaa Jumalan poikaan, pikemminkin isään itseensä. Se on kreikkalaistunut asu Vanhan testamentin hepreankielisestä nimestä Iisai, suomennettuna ”Jumala on olemassa”. Nimi kuin pieni uskontunnustus.
Ennen Raamattua Suomessa kukoisti omaperäinen etunimistö. Oli leppoisia hyvän fiiliksen nimiä, kuten Mielipäivä, Viljapäivä, Toivelempi, Aikamieli, Päivälapsi, Hyvätoivo, Ihalempi. Kaksiosaisuus oli tyypillistä. Oli myös adjektiiveista muodostettuja suffikseja; Hyväri, Mielitty, Viljattu, Mielikkä.
Keskiajalla nämä nimet katosivat kokonaan kristillisen villityksen tieltä, kunnes 1800-luvulla sivistyneistö havahtui; Suomi ei ole vain kristikunnan pohjoinen osa, jossa Benedictus on Pentti. Suomessa on oma kansa, kieli, kulttuuri ja luonto.
Missään muualla pilvet eivät heijastu veteen niin kuin Kolin Pielisjärvellä. Kansallisromantiikan ajan taidemaalari Eero Järnefelt ikuisti ne öljyvärimaalaukseensa, Akseli Gallen-Kallela maalasi saunovan perheen.
Nimismies Isak Edward Sjöman nostatti kansallistunnetta ideoimalla kotimaisia nimiä. Apila, Joutsen, Kernas, Mahla, Nero, Mainio, Reipas, Turva, Siveä, Ystävä, hän ehdotti omakustannekalenterissaan. Sjömanin ehdotuksista jäivät paremmin elämään Lahja, Heimo, Saima, Tyyne ja Reima.
Sivistyneistö oli hyvin luovaa. Kansatieteilijä H. A. Reinholm keksi nimen Oma. Heitä on nyky-Suomessa 37.
Kasvatusopin professori Kaarle Oksala ristitytti jälkikasvuaan Kotivaloksi, Anoksi ja Launoksi, jyväskyläläinen silmälääkäri Wolmar Schildt näki lapsissaan Aatoksen, Jalon ja Silmän.
Vanhasta kansanrunoudesta pengottiin uudelleen käyttöön Ainot, Kalervot, Kyllikit ja Ahdit.
Erityisen kansallisromanttinen Suometar on yli sadan vuoden aikana kelvannut ensimmäiseksi etunimeksi yhteensä vain neljälle ihmiselle. Eikö siinä olisi komea harvinaisuus jollekin itsenäisyyden juhlavuonna syntyvälle?
Cayennepippuri voisi melkein olla oikea nimi. Vanilja, Kaneli ja Tillikin ovat. Mauste- ja yrttikasvit sekä kukat kukoistavat etenkin naisten nimissä. On Kieloja, Vuokkoja, Orvokkeja, Ruusuja, Liljoja, Lumi-Kukkia ja ihan vain Kukkia.
Nimen Kasvi sai 1900-luvun alussa kymmenen naista. Taimiksi ristitään edelleen.
Metsästä on poimittu Marja ja sen alakategorioita. Karpalo, Mustikka, Vadelma, Vaapukka ja Puolukka ovat kaikki ihmisiä.
Marjanimistä suosituin on soiden arvokas herkku Hilla. Sen sijaan Lakkoja ei näyttäisi olevan yhtään. Liekö selitys huumepiireihin viittaavassa kaksoismerkityksessä, jollainen ei tosin ole hälventänyt Pilvi-nimen suosiota. Pirejäkin on.
Miesten nimissä on vähemmän kasveja, nekin harvat kovempaa ja piikikkäämpää ainesta: Vesa, Havu, Oras, Terho. Toisaalta kokonaiset puut, kuten Pinjat ja Tuijat, ovat naisia.
Suomalaiset nimensepittäjät eivät ole lukkiutuneet sukupuolirooleihin turhan tiukasti. Raavas Sulo-mies voi kertoa ulkomailla, että oma nimi on englanniksi grace.
Kas tässähän on miehekäs nimi: Mies, 16 kappaletta.
Lada on venäjää ja tarkoittaa rakastettua.
Tällaisia vitsejä ei miehelle kerrottaisi: Saanko putsata sun etupuskurin? Onko Ladalla öljynvaihtoviikot? Saako tulla Ladan kyytiin?
Lada Suomenrinne, 21, kuulee niitä paljon. Hän on yksi Suomen 11 Lada-naisesta.
”En ole tavannut muita Ladoja, odotan kyllä että tapaisin.”
Hehän voisivat järjestää kokoontumisajot, heh heh.
”Toi on aika uusi juttu! Mutta hyvä juttu, hahaa.”
Suomenrinne on kohtelias. Hän jaksaa hymähtää silloinkin, kun hän esittäytyy ja toinen vastaa jollain muulla automerkillä. Milloin joku keksii olevansa Volvo, milloin Mersu.
Vitsailijat eivät tiedä, että Suomenrinteellä ei edes ole automerkin nimeä. Automerkillä on hänen nimensä. Lada on venäjää ja tarkoittaa rakastettua.
”Prahassa sain komplimentin, että onpa kaunis nimi”, Suomenrinne sanoo.
Siellä viittaus ymmärrettiin; slaavilaiset kansat tuntevat Ladan rakkauden jumalattarena.
Kotona Nuorgamissa on sen sijaan ehdotettu jopa nimen vaihtamista. Lada Suomenrinteestä tulisi Laura Suomenrinne. Kauhea ajatus.
”Kun on ikään kuin Ladaksi kasvanut.”
Sen merkiksi Suomenrinne on tatuoinut kainaloon Lada-auton kuvan ja tekstin, ”Lujaa laatua Lada”.
”Olen kolmen ällän muija, vaikka en yhtään ällää kirjoittanut.”
Jos väestörekisteriin kirjatut, elossa olevilla suomalaisilla käytössä olevat 118 000 eri etunimeä jaettaisiin tasaisesti 5,5 miljoonalle suomalaiselle, jokaisella nimellä olisi noin 50 kantajaa.
Oikeasti nimet ovat jakautuneet kaikkea muuta kuin tasaisesti. Muistamme, että Timoja on yli 40 000.
Nimistöllinen yhtenäiskulttuuri oli vahvimmillaan 1960- ja 70-luvulla. Silloin 40 lasta sadasta sai nimen, joka päätyi aikakautensa kymmenen suosituimman nimen listalle. Nykyään vain kuusi lasta sadasta saa jonkin kymmenestä kärkinimestä.
Napakat nelikirjaimiset olivat yhtenäiskulttuurin vuosina muotia. Varttui joukoittain Jareja, Juhia, Sareja, Sameja, Mikoja, Kareja, Timojakin tietysti.
Heidän keskelleen vuonna 1969 syntyi Lappeenrannassa yksi Orkkuli.
”Ai että tiedänkö, mistä mun nimi tulee? Tiedän. Kirjoitatko ylös? Siihen on vähän pidempi tarina kuin se, että vanhemmat vain kekkas jonkun. Mä istun ihan sohvalle.”
Orkkuli Kuisma kertoo.
Ari-isä oli aina ihaillut vaimonsa nimeä. Viena vei ajatukset Karjalaan. Ari oli isänmaallinen mies, armeijassa töissä. Omasta nimestään hän ei pitänyt.
Hän oli lappeenrantalainen, kotoisin Saimaan rannoilta eikä mistään Välimereltä niin kuin nimi antoi ymmärtää. Arin kantanimi, latinan Hadrianus, tarkoittaa pohjoisitalialaisen Adrian kaupungin asukkia eli adrialaista.
Juutalaisille nimi taas merkitsee leijonaa. Niin Arille kerrottiin YK-komennuksella Lähi-idässä. Hän olisi halunnut suomalaisen nimen, jota eivät tunnistaisi muut kuin maanmiehet.
Kun Viena ja Ari alkoivat odottaa lasta, etenkin Arille oli tärkeää, että se kastettaisiin kotimaisella nimellä.
”Ei mitään Annaa, Mariaa, Margaretaa tai semmosta, niin nättejä nimiä kuin ne ovatkin, koska niitä löytyy Brasiliasta, Ruotsista ja aivan joka kolkasta.”
Synnytys käynnistyi kuukausi ennen laskettua aikaa. Ari ja Viena kiirehtivät sairaalaan. Siellä heille syntyikin yllättäen kaksoset, tytöt.
Pienokaiset viettivät ensimmäiset viikkonsa sairaalan keskoskaapissa.
Kun Ari ja Viena kävivät niitä katsomassa, ne itkeä piipittivät kuin pienet linnut. Linnut, sirkutus… Toinen tytöistä voisi olla Sirkku, vanhemmat keksivät.
Sirkku tuntui kuitenkin tylsältä, joten sitä terästettiin lisäämällä perään Annelista ja Tyttelistä tuttu hellittelyliite -li.
Sirkkulin siskon nimeä jäätiin vielä miettimään.
Kotona kaksoset pantiin nukkumaan äitiyspakkauslaatikoihin. Yhtenä iltana Ari-isä katsoi laatikoihin käpertyneitä vauvoja ja tuli ajatelleeksi, että ne näyttivät ihan pieniltä oravanpoikasilta. Hän oivalsi: Sirkkulin siskosta tulisi tietenkin orava, siis orkku. Perään sama liite kuin siskolla.
Koulussa Orkkuli Kuismaa ei koskaan kiusattu, mutta nimestä on kyllä kyselty paljon. Hän on kertonut tarinan keskoskaapeista ja äitiyspakkauslaatikoista lukemattomia kertoja.
”Aina jos menee vaikka uuteen työpaikkaan tai harrastusryhmään… Se alkaa aina alusta! Siis täh! Mikä? Niinku mitä! Voiko se olla oikea nimi? Onko se sun lempinimi?”
”Tavalliset Karit, Marit ja Sarit saa olla rauhassa.”
”Joskus olen sanonut jollekin tivaajalle, että kerropa ensin sinä oman nimesi tarina, niin minä kerron sitten omani. Sulla taitaa olla nimi jotain tusinatavaraa, kun et edes tiedä sen tarinaa. Niin olen joskus letkauttanut päin naamaa.”
”Kun sanon, että Orkkuli on mun oikea nimi, sieltä tulee sitten seuraavaksi, että se ei voi olla sun oikea nimi. Olen kysynyt, että otanko kuule henkkarit esille.”
Monesti Orkkuli on ottanut.
”Ja silti paperissa saattaa lukea Orvokki!”
”Minusta on huonoa asiakaspalvelua, jos vaikka pankissa ei uskota asiakasta, kun tämä kertoo nimensä.”
Opiskellessaan Helsingissä lastentarhanopettajaksi Orkkuli Kuisma tapasi tulevan miehensä, yhden sukupolvensa monista nelikirjaimisista. Jarin kanssa muutettiin töiden perässä Turkuun. Heillä on kuusi lasta: Pyry-Matti, Veikka, Helinä, Tuulevi, Sisko-Liina ja Sampsa.
”Halusin antaa jokaiselle lapselle nimen, jota ei tarvitse koko ajan selittää.”
Orkkuli Kuisma voisi halutessaan antaa sellaisen myös itselleen. Etunimen saa vaihtaa kerran ilmaiseksi.
”Ei tulisi mieleenkään! Ei kai erikoista nimeä kantava vaihda sitä siksi, että se on muille ongelma.”
Kun lapsi syntyy, vanhemmilla on kaksi kuukautta aikaa valita nimi. Se kerrotaan maistraatille tai papille, joka ilmoittaa sen seurakuntien keskusrekisteriin. Keskusrekisterin ja maistraattien työntekijöiden vastuulla on estää Ainut Vain Marjaanat ja muut lainvastaisuudet.
Epävarmoissa tapauksissa he voivat pyytää lausuntoa oikeusministeriön nimilautakunnalta. Lautakunta on suosittanut kieltämään esimerkiksi nimen Fosforos – on olemassa Fosforos-niminen tutkielma Saatanan olemuksesta. Jubileum ei käy, koska -eum-päätteiset etunimet eivät ole kotimaisen nimikäytännön mukaisia. Ammu sisältää viittauksen nautaeläimeen.
Toisinaan maistraateissa kummastellaan nimiä, jotka seurakuntien rekisterin työntekijät ovat hyväksyneet.
”Sieltä tulee väestörekisteriin välillä aika erikoisia nimiä, jotka eivät olisi meillä välttämättä menneet läpi”, sanoo Tiina Miettinen Uudenmaan maistraatista.
Kirkkoa haukutaan konservatiiviseksi, mutta nimiasioissa se uudistaa yhteiskuntaa. Kun jokin nimi on kerran päätynyt väestörekisteriin, seuraavan halukkaan on helpompi saada se hyväksytyksi. Ei se tosin mikään automaatio ole. Blessing-nimi on rekisterissä, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa voi olla Blessing. Todennäköisesti edellytetään esimerkiksi nigerialaisia sukujuuria. Suomalainen joutuu tyytymään Siunaukseen.
Nimilakia uudistetaan parhaillaan, todennäköisesti väljemmäksi. Mutta toistaiseksi maistraatit ja seurakuntien keskusrekisteri torppaavat muutamia kymmeniä nimiä vuodessa.
Sitten ei tosiaan auta kuin keksiä uusi.
Ainut-nimeä rytmillisesti lähellä olisivat esimerkiksi Päivyt ja Marjut.
Äänteellisesti samantyylisiä ovat Aini, Aina, Aino, Ainikki… Ihan käypiä nimiä kaikki.
Ainu olisi jo aika lailla sama kuin Ainut.
Mutta yhdelläkin kirjaimella on väliä, kun nimistä puhutaan. Julian saa ärsyyntymään Juuliaksi kutsumalla. Pirkka on mies, Pirkko nainen.
Niinpä Ainut Vain Marjaanan vanhemmat päättivät, että tyttö olisi Ainut, olivat tuomarit asiasta mitä mieltä hyvänsä.
Miten niin kielto ei riko ajattelun vapautta? Kyse on nimestä.
Ainutin isoveli on J, koko nimeltään J Sees Steinway Salonen.
Soile Salonen oli keksinyt Ainut Vain Marjaanan jo raskaana olleessaan.
”Olin varma, että oli tyttö tulossa. Pyörittelin nimiä mielessäni aina, kun lepäilin sohvalla.”
”Ainut Vain kuulosti minusta kauniilta. Jostain tuli vielä se Marjaana, olisinko jostain sadusta keksinyt.”
Maistraatin, sitten hallinto-oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja Euroopan ihmisoikeuskomitean päätökset olivat pettymys, mutta elämän oli jatkuttava.
”Otin sen asenteen, että meillä on Ainut Vain Marjaana.”
Virallisiin papereihin merkittiin Marjaana. Mutta oikeasti lapsi oli Ainut. Koulussakin opettajat käyttivät tämän todellista nimeä.
Viranomaisten nihkeys oli yllätys siksikin, että veljen nimi oli mennyt läpi, vaikka ei sekään ihan tavallinen ole. Ainutin isoveli on J, koko nimeltään J Sees Steinway Salonen. Nimen keksi Mauri-isä.
”Faijan ajattelu perustui siihen, että yksilö on uniikki, miksei siis myös nimi. Hän lähti rakentamaan nimeä tabula rasa -pohjalta ja otti siihen lähtökohdaksi aakkoset”, J Salonen, 36, sanoo.
Hän on viihtynyt nimessään hyvin.
Kuuluuko se muuten taivuttaa J:n, Jn vai J’n?
”Ei niin väliä, miten sen taivuttaa.”
Itse Salonen taivuttaa yleensä kaksoispisteellä, mutta ei se ole niin tarkkaa. Vain kerran hän on hermostunut nimensä väärinkirjoituksesta. Salonen on muusikko ja sai ensimmäisen kultalevynsä 12 vuotta sitten. Siihen oli kaiverrettu J. Salonen, pisteellä. Hän palautti levyn.
Omalle lapsellekaan ei kelvannut ”bulkkinimi”. Nimeksi tuli Iki.
”Siinä on jotain ikiaikaista, vähän japanifiilistä. Symmetriaa.”
Toiseksi nimeksi Auri, viitauksena ”säteilevyyteen, joka oli raskausaikana päällimmäinen fiilis”, ja kunnianosoituksena muutama vuosi sitten kuolleelle Mauri-isälle.
Mauri ehti nähdä vielä sen, että hänen tyttärestään tuli virallisesti Ainut. Elettiin 2000-luvun alkua, tyttö oli silloin vähän päälle kymmenenvuotias.
Mauri oli käynyt maistraatissa juttelemassa ja vakuuttumassa siitä, että siellä oli töissä rennompaa porukkaa kuin vuosia aikaisemmin.
Yhtenä päivänä Soile Salonen marssi maistraattiin ja ilmoitti, että haluaisi vaihtaa tyttärensä nimen. Marjaanasta tehtäisiin Ainut Marjaana. Hän ei uskaltanut kokeilla sanoa toista nimeä Vain, ettei yritys tyssäisi siihen.
Virkailija ei kysellyt mitään. Merkitsi vain nimen Väestörekisteriin.
Ainut oli vihdoin Ainut.
Juttua varten on haastateltu nimistöntutkimuksen dosenttia Minna Saarelma-Paukkalaa.