Jakautunut? – Suomi on myös lakkautettu maa

SK:n arkistoista: Nuoret ja kaupunkilaiset ovat digieliittiä, eläkeläiset ja maalaiset digirahvasta.
Kotimaa 25.4.2015 12:00

Urjala. Myymäläauto lopetti syksyllä 2012, kauppias Juha Alhainen aloitti kotiinkuljetukset. Kun klikkaat kuvan oikean ylänurkan nuolia, näet kuvan kokonaan. © Aapo Huhta

Kuolleella ei ole kiire, mutta matkaan on jouduttava varhain.

Joka toinen keskiviikko 66-vuotias Harri Gröndahl peruuttaa ruumisauton Ivalon terveyskeskuksen pihaan. On puoli viisi aamulla.

Arkku nostetaan kyytiin. Musta Mercedes-Benz Binz kääntyy kohti etelää.

Radio Suomi soljuu. Loputtomiin metsää ja suota.

Kahvitauko Rovaniemen Nesteellä. Taajamat tihenevät. Kuuden tunnin ajon jälkeen Oulun yliopistosairaala. Vainajalle on varattu aika: ruumiinavaus kello yksitoista.

Paluumatka koittaa yhdeltä. Gröndahl saapuu Ivaloon puoli yhdeksältä, iltauutisille.

Ruumisauton mittari on raksuttanut tuhat kilometriä.

 

Harri Gröndahl ryhtyi hautausyrittäjäksi vuonna 1973. Silloin oli kolmisenkymmentä sairaalaa, joissa lääninoikeuslääkärit tekivät oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia kuolinsyyn selvittämiseksi.

Gröndahlin, Suomen pohjoisimman hauturin, vastuulla ovat Inari ja Utsjoki. Jos helsinkiläinen vainaja kuljetettaisiin avattavaksi yhtä kauas, hänetkin vietäisiin Ouluun.

Avauspaikkoja on lopetettu salamavauhtia. Jäljellä on yhdeksän, pian vain viisi yliopistollista keskussairaalaa.

Myös synnytykset etääntyvät perheiden kotipaikkakunnilta.

Gröndahlin Junnu-poika syntyi Ivalon terveyskeskuksessa. Vuonna 1999 osasto suljettiin. Sen jälkeen Ylä-Lapin raskaana olevat naiset on kuljettu Rovaniemelle, 290 kilometrin päähän.

Enimmillään synnytyssairaaloita oli 62, nyt 30 [helmikuussa 2013].

Osa asiantuntijoista pyyhkisi kartalta myös osastot, joissa on alle tuhat synnytystä vuodessa. Silloin sairaaloita olisi 21.

Lakkautuksia perustellaan lääkäripulalla. Oikeuslääkärit ovat kiertäneet maakuntia ja urakoineet avauksia. Pienissä synnytyssairaaloissa gynekologit ja lastenlääkärit ovat kuormittuneet päivystyksissä.

Kodinomaisia synnytysosastoja on puolustettu. Kiivaimmin Tammisaaressa, jossa keskityttiin luonnonmukaisiin synnytyksiin. Ovet sulkeutuivat kesällä 2010.

Keskittäminen pidentää matkoja. Vainaja saattaa tehdä pidemmän reissun kuin koskaan eläessään.

Jotta hautaukset eivät lykkääntyisi, poliisi hyväksyy ryhmäkuljetukset. On ruumisautoja, joihin mahtuu kyytiin kuusi vainajaa.

Syrjäseutujen synnyttäjien on lähdettävä potilashotelliin viikkoa kahta ennen laskettua aikaa. Aina joku myöhästyy.

Joka viides päivä yksi lapsi syntyy matkalla sairaalaan.

 

Suomi on lakkautettu maa.

Palveluja on kadonnut, karsittu ja keskitetty. On kuin kymmeniä tuhansia nuppineuloja olisi irrotettu kartalta.

Vuosi 1958: 618 elokuvateatteria. Vuosi 2011: 172 elokuvateatteria.

Vuosi 1960: 6 000 maalaiskansakoulua. Vuosi 2011: 610 kyläkoulua.

Vuosi 1960: 4 007 kirjastoa. Vuosi 2011: 836 kirjastoa.

Vuosi 1964: 22 566 kauppaa. Vuosi 2011: 3 964 kauppaa.

Vuosi 1964: 1 501 henkilöjunan asemaa. Vuosi 2011: 196 henkilöjunan asemaa.

Vuosi 1968: 575 kirjakauppaa. Vuosi 2013: 218 kirjakauppaa.

Vuosi 1969: 11 150 veikkausasiamiestä. Vuosi 2012: 3 421 veikkausasiamiestä.

Vuosi 1970: 4 716 postin toimipistettä. Vuosi 2013: 101 postin omaa toimipistettä.

Vuosi 1985: 3 566 pankkikonttoria. Vuosi 2011: 1 576 pankkikonttoria.

 

Televisio tuli vuonna 1957. Elävissä kuvissa käynti romahti, elokuvateatterien neonvaloja pimeni.

Katsojat liimautuivat kotisohvilleen.

Television läpimurron aikoihin Suomi oli kuin hämähäkinverkko, jota kudottiin yhä tiheämmäksi. Ei juuri niin pientä kylää, jossa ei olisi ollut koulu, posti ja kauppa. Jos kauppias oli urheilumiehiä, hän piti veikkauspistettä.

Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki oli määrännyt, että koulumatka ei saanut ylittää viittä kilometriä. Sotien jälkeen koulupiirejä perustettiin tiheään, sivistys saapui syrjäkyliinkin.

Mutta pian ovia suljettiin, ikkunoita laudoitettiin.

Siirtoväkeä ja rintamamiehiä oli asutettu maalle. Peltotilkusta ja parista lehmästä ei ollut elannoksi. Muuttoheiluri, joka oli levittänyt asutuksen lännestä ja etelästä itään ja pohjoiseen, liikahti rajusti takaisin 1960-luvulla. Samaan aikaan ikäluokat pienenivät.

Reilussa kymmenessä vuodessa maalaiskansakouluista katosi puolet. Ensiksi autioituivat opinahjot, jotka oli rakennettu viimeksi.

Sitten maalla vedettiin henkeä, kunnes alkoi 1990-luvun lama.

Koulut pumppasivat verta hiipuviin kyliin, ja lapset kasvoivat sosiaalisiksi yhdysluokilla. Mutta kunnat säästivät luokkia kylmiksi.

Laki ei enää suojellut, vaan joudutti lakkautuksia. Kun pikkukoulujen tuki poistettiin vuonna 2006, seurasi uusi lopettamispiikki. Myös kuntaliitokset ovat sulkeneet kouluja, usein nopeammin kuin oppilaat ovat vähentyneet.

Koulukyydissä kulkee lähes joka neljäs esi- ja peruskoululainen, 130 000 lasta.

Itä-Suomessa kyytiläisiä on yli kolmannes. Päivät venyvät taksissa ja bussissa. Jos matkaa tunnin päivässä, istuu kouluvuoden aikana viisi aikuisten työviikkoa.

Alle 50 oppilaan, kahden opettajan kouluja on reilut 600. Tätä menoa ne katoavat lopullisesti 2020-luvulla.

 

Kaksimoottorinen potkuriturbiinikone, Cessna F406, rullaa Oulun lentokentällä. Kapteeni ja perämies valmistautuvat nousuun.

On aamuyö, kello 02.45.

Oulun tilauslento Oy:n pienkoneessa on tuhat kiloa rahtia, postia.

Finnairin Airbus A320 on lentänyt puolen yön jälkeen Helsingistä Ouluun. Kentällä Lapin kirjeet ja paketit on siirretty suoraan pienkoneeseen.

Cessna saapuu Rovaniemelle kello 03.30. Sitten lajittelu keskustan postiterminaalissa. Kello 05.30 posti lähtee linja-autossa Ivaloon, josta on jatkoyhteys Utsjoelle. Nuorgamiin saavutaan kello 16.00. Jakaja ajaa 60 kilometrin reitin. Kirjeet ja lehdet ovat perillä kello 19.30.

Ne ovat viimeisiä laatikoita, joihin päivän posti kolahtaa.

 

Cessna nopeuttaa jakelua kriittiset puolitoista tuntia. Ilman yölentoa Itella ei pysty toteuttamaan lupaustaan koko maassa: valtaosa ykkösluokan kirjeistä toimitetaan seuraavan vuorokauden aikana.

Sata vuotta sitten posti kulki päälaelle kerran kahdessa viikossa. Postinjakajat soutivat, hiihtivät, kävelivät tai ajoivat porolla Kaamasesta.

Utsjoelle saatiin tie ja postiautoliikenne vuonna 1958. Posti, valtion virasto, juurtui lähipalveluksi ympäri maata. Joka taajamaan, jossa oli vähintään 200 asukasta, perustettiin oma toimipiste.

Posti oli kuin käki, joka siipeili.

Konttoreista sai usein Postipankin kassapalveluja. Pankki kustansi pitkälti postit. Kun pankkipalveluja karsittiin vuonna 1991 ja ne lopetettiin vuonna 2000, posti sulki kaksituhatta konttoria, ensin kyläpostit.

Ratkaisuksi keksittiin asiamiespostit. Posti vaihtoi kauppoihin ja huoltoasemille. Kansa raivosi, eduskunnassa kiivailtiin. Mutta usein palvelu parani, sillä aukioloajat ja -päivät pitenivät.

Taas posti, valtion omistama julkinen osakeyhtiö, etsii uutta pesää.

Ani harvoin asiakas noutaa tai lähettää enää kirjatun kirjeen postista. Neljä viidestä lähetyksestä on tavaraa. Posti ohjaa noutopisteisiin ja automaateille, joita perustetaan satoja kioskeihin ja marketteihin.

Täyden palvelun pisteet harvenevat. Asiamiesposteja oli enimmällään tuhat, nyt parisataa vähemmän. Kun asiakkaita on kaksi, kolme päivässä, piste saatetaan lopettaa.

Postin omat myymälät ruuhkautuvat kaupungeissa. Niitä on enää 101 – puolet vähemmän kuin vuonna 1888.

Silloin Utsjoki sai oman postiaseman ja koko maa kytkettiin postinjakeluun.

Joka kotiin viitenä päivänä kannettu kirje on kansalaisten yhdenvertaisuuden symboli.

Tai lähes joka kotiin. Vuonna 2011 saaristossa ja Lapin tuntureilla oli reilut sata taloa, joihin ei kannettu postia viitenä päivänä.

Palvelu on kirjattu tarkasti lakiin ja asetukseen. Samoin etäisyydet toimipisteisiin: 82 prosentilla väestöstä saa olla enintään kolmen kilometrin ja 97 prosentilla enintään kymmenen kilometrin matka postiin, noutopisteeseen tai automaattiin.

Harvaan asutuilla seuduilla posteljooni on myös toimisto. Kun Inarin Nellimin erämaakylässä jättää heijastimen roikkumaan laatikosta, jakaja poimii kirjeen matkaan.

Mutta kaupunkilaiset maksavat maaseudun postinjakelun.

Päivittäistä jakelureittiä on hurjat 270 000 kilometriä, josta kaksi kolmasosaa on taajamien ulkopuolella. Kirjeen kuljetus Helsingistä Utsjoelle maksaa moninkertaisesti enemmän kuin pääkaupungin sisällä. Ja pelkkä jakelu Utsjoella on yli kaksi kertaa kalliimpaa kuin Helsingissä.

Ristiriita kärjistyy, kun pakettien jakelufirmaksi muuttuva Itella menettää kirje- ja lehtipostia. Lähetyksiä on kolme miljardia vuosittain. Paperiviestinnän korvautuvuutta tutkineen Heikki Nikalin mukaan niistä saattaa sulaa miljardi kymmenessä vuodessa.

Jonain päivänä EU:ssa ja Suomessa kiistellään postin perimmäisestä arvosta: luovutaanko viiden päivän jakelusta?

Liiketaloudellisin perustein posti olisi jo tehnyt niin kuin kauppa.

Hylännyt syrjäiset seudut.

 

Suomi sammuu kylä kylältä, talo talolta.

Suomen ympäristökeskus Syke on rajannut tilastoruutuihin erikokoiset asutuskeskittymät. Kymmenen viime vuoden paikkatiedot maaseudulta ovat karut: 20–39 asukkaan pienkyliä hävisi 616, kyliä kutistui pienkyliksi 268, vähintään 200 asukkaan taajamia surkastui kyliksi 20.

Lähes Helsingin kokoinen alue, 675 neliökilometriä, tyhjeni vakituisesta asutuksesta.

Suomea valloitetaan myös takaisin – kesämökein.

Kun vakituiset ja vapaa-ajan asunnot lasketaan yhteen, asuttujen neliökilometrin määrä on kasvanut 30 vuodessa. Suuret ikäluokat ovat palanneet maalle. Tiheä Mökki-Suomen vyöhyke kulkee idästä länteen halki Saimaan, Päijänteen ja Näsijärven.

Mutta kauppakuolemaa mökkiläiset eivät ole pysäyttäneet. Vuonna 1980 kyläkauppoja oli reilut 3 400, vuonna 2011 alle 400.

Niin kuin kyläkoulut, tätä tahtia kyläkaupat katoavat ensi vuosikymmenellä.

 

Lähikauppa on suhteellinen käsite. Kaupunkilaisista puolet asuu enintään 500 metrin etäisyydellä ruokakaupasta. Haja-asutusalueella selvä enemmistö ajaa kauppaan vähintään viisi kilometriä, kertoo Palvelujen saavutettavuus muutoksessa -raportti.

Maaseudun autottomat ovat jumissa.

Kiskot ovat hiljenneet, asemat autioituneet. Linja-autot ovat kaikonneet, viimeiset vuorot elävät koulukyydeistä. Vanhusten taksiralli kiihtyy. On asiointilinjoja, kimppakyytejä, kauppakassipalveluja, kyytitakuukokeiluja.

Myös kuntataajamien ja pikkukaupunkien asukkaat ovat liikkeellä. Zarat, Body Shopit ja Gigantit kiertävät taantuvat a lueet. Maaseudun oma erikoiskauppa on paennut kaupunkeihin. Kultasepänliike tai valokuvaamo lopettaa usein, kun pienyrittäjä jää eläkkeelle.

Kirjakauppa kituu. Vuoden 1968 huippuvuodesta 131 kuntaa on menettänyt oman liikkeen. Koulujen kirjaostot suojasivat maalaismyymälöitä. Kun hankintalaki lopetti suosimisen ja bestsellerit ilmestyivät marketteihin, kato kävi.

Suomalainen Kirjakauppa, suurin ketju, toimii harvassa alle 20 000 asukkaan kaupungissa.

Kaupunkeja reunustavat kehyskunnat ovat muuttoliikkeen voittajia. Pelloille on raivattu asuinalueita, joille on noussut pakettitaloja kuin sieniä. Pihassa on kaksi autoa, asukkaat turvautuvat suurten kaupunkien marketteihin.

Myös lähiöiden palvelut ovat taantuneet.

Matti Kortteisen Lähiö-kirjassa listataan Vantaan Koivukylän palveluita vuonna 1968: kolme ruokakauppaa, kukkakauppa, fotoshoppi, kaksi kampaamoa, apteekki, pankki, kolme kioskia, baari, grilli, lankaliike, kaksi eläinkauppaa, maalaamo, maalaus- ja rakennusliike, rautakauppa, urheiluliike, huoltoyhtiö, teleliike, kopiofirma.

Lähiöiden pikkuliikkeet ovat vähentyneet, kaljakuppilat ja pitseriat vallanneet ostarit. Jäljellä on yleensä yksi marketti.

Ostosmatkat suuntautuvat keskustoihin tai vilkkaiden teiden risteyksiin, valtaville asvalttikentille.

Siellä on hypermarkettien ja kauppakeskusten Suomi.

 

Viisikymmentä vuotta sitten kauppoja oli yli 22 000. Käsittämättömän paljon: 200:aa suomalaista kohti oli yksi kauppa.

Kaupunkien kivijalkamyymälät olivat pieniä. Maidot ja leivät, lihat ja kalat myytiin erikseen. Maaseudulla kaikki tulitikuista sementtisäkkiin kaupattiin sekatavarakaupassa.

Sitten kauppa alkoi karsia ja keskittää, tehostaa jakelua ja varastointia.

Myymälät ja valikoimat kasvoivat. 1960-luku toi valintamyymälät, 1970-luku automarketit, 1980-luku keskustojen kauppakeskukset, 1990-luku pelloille nousseet hypermarketit.

Teoriassa 600 hypermarkettia riittäisi ruokkimaan viisimiljoonaisen kansan.

Keskittynyt kauppa ulkoistaa kulujaan ostajille. Kuluttajatutkimuskeskuksen laskelman mukaan vuonna 2006 kaupassa käynneistä aiheutui kotitalouksille 12 miljardin euron kustannus.

Hypermarketteja on rakennettu sinne, missä työssäkäyvät arkisin liikkuvat. Jo kolmannes pendelöi kunnasta toiseen. Kaupat ovat matkan varrella, työn ja kodin välimaastossa.

Ja auto on kauppakassi peltomarketin parkkipaikalla.

Kauppa on luonut tarkan myymälähierarkian. Pienistä laatikkomyymälöistä ostetaan päivittäiset mieliteot ja täydennykset, hypermarketeista viikonlopun ruuat ja juomat.

Prismat ja Citymarketit ovat uusia sekatavarakauppoja. Samalla reissulla hankkii peston spagettiin ja Peltosen nanogripit hiihtoladulle.

Hypermarketit hakeutuvat kauppakeskusten ankkureiksi. On kuin etelänloma olisi siirretty lasikaton alle pohjoiseen; ostetaan, syödään, vietetään päivää, vain meri puuttuu.

Kauppakeskukset toimivat magneettien lailla. Ne vetävät puoleensa Alkot, apteekit, veikkauspisteet, pankkiautomaatit, postin pakettiautomaatit ja erikoisliikkeet.

Maaseudulla vastine on ABC-ketju, joka ruokkii, juottaa ja kerää palveluja taajamista valtateiden varsille.

 

Vuonna 2009 nettiin ilmestyi ilmoitus: Myydään virastotalo Lapualta.

Rakennettu 1974. Runko betonia, tasakatto, sisäseinissä lastulevyä, lattiassa muovilattia.

Postin jakelu jää tiloihin ja postikonttoripalvelut lähtevät tiloista.

Työvoimatoimisto lähtee Kauhavan virastotaloon.

Verotoimisto on lähtenyt.

Käräjäoikeus on lähtenyt ja ainoastaan käräjäsali on vielä käytössä.

Hinta: tarjouksen mukaan.

Tammikuussa 2013, yli kolmen vuoden kuluttua, syntyvät kaupat. Ostaja on yksityinen sijoittaja.

Vimpeli. Lakkautettu Video ja Kodinkoneliike uinuu keskustassa.

Vimpeli. Lakkautettu Video ja Kodinkoneliike uinuu keskustassa.

Virastotalot tyhjenevät, kun valtio vetäytyy maakunnista.

Käräjäoikeuksia niputetaan, työ- ja elinkeinotoimistoja yhdistetään, verotoimistoja suljetaan, Kelan konttoreita lakkautetaan, poliisin toimitiloja karsitaan.

Kadonneita virastoja korvataan julkisen hallinnon yhteisillä asiakaspalvelupisteillä. Niitä suunnitellaan 131–161 kuntaan. Periaate on, että 90 prosentilla alueen asukkaista olisi korkeintaan 40 kilometrin matka palvelupisteeseen.

Kriteeri on kompromissi. Tiheämpi verkosto maksaisi liikaa. Harvempi, asukaslukuun pohjautuva verkosto jättäisi ison osan Pohjois- ja Itä-Suomea ilman valtion palveluja.

Lakiesitys annetaan syksyllä 2013 eduskuntaan. Valtiovarainministeriön virkamiehet lupaavat täyden palvelun yhdeltä luukulta: poliisin, maistraatin, verohallinnon, työ- ja elinkeinotoimiston, ely-keskuksen, kunnan ja sopimuksen mukaan Kelan asiointia.

Kunnat pyörittävät uusia palvelupisteitä. Samaan pisteeseen houkutellaan sosiaali- ja terveysjärjestöjä, kirjaston etäpistettä, Itellan postipalveluja.

Logiikka on sama kuin kauppakeskuksissa. Yksi käynti, monta asiaa. Kunnat päättävät, mihin ne perustavat yhteispalvelupisteitä.

Kaupungeissa luultavasti sinne, missä ihmiset liikkuvat – ostosparatiiseihin.

 

Hyvinvointiyhteiskunnan kultakautena, 1970-luvulla, rakennettiin virastotaloja, terveyskeskuksia ja uimahalleja. Jäähalleja tehtiin parikymmentä – nyt niitä on kiekkotoivoille jo 221.

Pian Suomi harmaantuu senioriyhteiskunnaksi, yli 65-vuotiaita on jo miljoona.

Iäkkäät arvostavat kauppaa ja terveyskeskusta. Autottomille valtateiden marketti on vieras paikka. Tutkija Katri Koistinen on hahmotellut uutta lähikauppaa, joka ”on Siwaa suurempi mutta Prismaa pienempi”. On myös viihtyisä lounaskahvila, kampaamo, kukkakauppa ja pesula.

Kuntaliitokset ovat herättäneet pelon, katoavatko pienten kuntien terveyskeskukset. Toistaiseksi terveysasema on useimmille alle 15 minuutin ajomatkan päässä.

Viiden kunnan suur-Oulussa ehdotetaan, että terveyskeskuksia vähennetään enimmillään 14:stä neljään. Lähes 200 000 asukkaan kaupungissa palvelut järjestetään uudelleen, sillä sosiaali- ja terveysmenot kaksinkertaistuvat kymmenessä vuodessa.

Oulun malli jäljittelee kauppaa: karsitaan, keskitetään, kehitetään uutta.

Hyvinvointikeskus on terveyden hypermarketti. Siellä asioidaan harvakseltaan, mutta saman katon alla on koko sosiaali- ja terveydenhuollon kirjo.

Hyvinvointipisteet ovat terveyden lähimyymälöitä, tarjonta on suppea. Siellä on helppo piipahtaa usein, otattaa verikoe tai mittauttaa verenpaine.

Pisteet sijoitetaan, tietysti, hypermarketteihin.

Pirkanmaalla Ylöjärven Elon kauppakeskuksessa hyvinvointipistettä kutsutaan kioskiksi. Ennen kioskeista hankittiin tikkareita, tulevaisuudessa terveyttä.

Myös Helsinki suunnittelee terveysasemien karsintaa. Väittely velloo puolesta ja vastaan. Ovatko suuret vai pienet yksiköt tehokkaimpia? Lisääntyykö eriarvoisuus? Kasvavatko etäisyydet kohtuuttomiksi?

Keskittäminen kiihdyttää taksirumbaa. Matkat maksetaan omasta tai Kelan kukkarosta. Kela korvaa potilaskyytejä jo 300 miljoonalla eurolla vuodessa.

Palveluja voi viedä myös asiakkaan luo, pyörien päällä.

 

Sinisellä Volvolla on kaunis nimi, Tilda.

Kirjastoauto kulkee savolaiskunta Leppävirran teillä. Maanantain aamupäivällä kuljettaja ajaa koululle ja kahdelle päiväkodille. Iltareitillä toinen kuljettaja käy kirkonkylän kolmella vanhustentalolla ja kiertää iltaisin laajan pitäjän pikkukyliä.

Hyllyillä on nelisen tuhatta kirjaa. Tytöt lukevat hevoskirjoja ja tyttösarjoja, pojat Kiekkotähti-sarjaa. Aikuiset janoavat Finlandia-palkittua Jäätä.

Tilda ei ole vain kirjastoauto.

On invahissi, nettiyhteys, verenpainemittari, kopiokone ja postimerkkejä. Tarvittaessa autossa kulkevat reseptilääkkeet, kauppakassi ja pyykkipussi. Kirjeen voi jättää vietäväksi kirkonkylälle.

Ja kyytiin pääsee pari asukasta, jos matka sopii reitille.

 

Leppävirran ensimmäinen kirjastoauto, Bedford, hankittiin vuonna 1968. Liikkuva kirjasto korvasi koulujen suppeita kirjakokoelmia.

Autossa oli kuski, virkailija ja Detroit-kortisto. Lankapuhelinta lainattiin tarvittaessa taloista. Lukutoukkia tungeksi pysäkeillä; kirjaston lainat pomppasivat kolmanneksen.

Tuohon aikaan maaseudulla ja uusissa lähiöissä suhasi myymäläautoja, pankkiautoja ja postin postiautotoimistoja ja palveluautoja. Ensin hävisivät pankin ja postin kiertävät konttorit. Myymäläautoja oli parhaimmillaan 1 200, enää alle kymmenen.

Yllättäen yksi viimeisistä myymäläautoista, Vankkuri, ajaa Helsingissä: palvelutaloissa on uskollisia asiakkaita.

Kirjastoautoja on 147, lähes sata vähemmän kuin ennätysvuosina. Kun on pitänyt uusia kuljettaja tai kalusto, palvelu on ollut monesti katkolla.

Leppävirran Tildaa on kehitetty monipalveluautoksi. Hiljaista on. Viime vuonna tilastoitiin 23 myytyä postimerkkiä, 17 invahissin nostoa, kuusi verenpaineen mittausta, viisi henkilökuljetusta ja yksi tavarankuljetus.

Kyläkoulut on karsittu 27:stä viiteen. Silti kirjastoautosta lainattiin 43 760 kirjaa, viidennes kirjaston kaikista lainauksista.

Lapsille, kirjojen suurkuluttajille, Tilda on korvaamaton lähipalvelu.

 

Suomi alkaa olla yksi suuri Kauniainen. Uusimaalaisessa pikkukaupungissa kaikki asuvat taajamassa.

Poikkeus on harvaan asuttu maaseutu.

Vajaa puoli miljoonaa suomalaista on ripoteltu alueelle, joka peittää puolet maan pinta-alasta. Myös liikkuvaa palvelua on vaikea järjestää, ainakin yhden kunnan alueella.

Joensuun seutukirjaston kirjastoautot ajavat yli kuntarajojen. Etelä-Karjalassa terveydenhuollon palveluauto Mallu kiertää maakuntaa. Magneettikuvausrekat huristavat ympäri maata. Poliisin lupapalveluauto pysähtyy Keski-Suomen pikkukunnissa. Oulu hankkii hyvinvointirekkoja, liikkuvia hammashoitoloita.

Ja ehkä pian kiertävät terveyskioskit soittavat tunnussäveltään.

Hämeessä suunnitellaan Moppiilia, 10–20 terveysauton maakunnallista ketjua. Autoissa olisi sama ilme ja peruspalvelu. Kyytiin otettaisiin asiantuntijoita, matkustajia ja tavaroita. Pysäkkejä olisi kylätaajamista kaupunkien kauppakeskuksiin.

Itella kuskaa aterioita ja lääkkeitä postin lisäksi. Uutuus ovat kylmäkuljetuksina toimitettavat lihapaketit. Mutta liikkuvat postitoimistot eivät palaa, väkeä on liian vähän. Myös peltomaisemaa halkovat, pakettiautoihin sisustetut pankkisalit ovat historiaa.

Pankit kutsuvat digitaalisille valtateille.

 

Pieni valokuva välähtää tietokoneen ruudulle. Nuorella miehellä on sininen kravatti ja luottamusta tavoitteleva hymy.

”Veli-Pekka Sihvonen tässä päässä päivää!”

Danske Bankin sijoitusasiantuntija aloittaa verkkotapaamisen Hämeenkatu 9:n konttorissa Tampereella. Asiakas voi istua Helsingissä tai Enontekiön Hetassa, kotonaan oman tietokoneen ääressä.

Sihvonen ja asiakas eivät näe toisiaan, ainoastaan kuulevat.

Kännykät ovat auki, samalla sijoitusneuvoja esittelee palveluja tietokoneella. Arvio eläkekertymästä? Entä remonttilainaa? Vai sijoituksia rahastoihin? Ruudulla vaihtuu laskutoimituksia, grafiikoita, sopimuspapereita.

Konttorissa ei tarvitse tehdä papereita. Asuntolaina järjestyy klikkaamalla, sähköisellä allekirjoituksella verkkopankissa.

 

Etäisyys pankkiin mitataan sekunneissa, ei kilometreissä.

Tätä mainoslausetta toistetaan lähivuosina. Kaikki suuret pankit alkavat tarjota verkkoneuvotteluita.

Tanskalaisen Danske Bankin kaukainen edeltäjä oli valtion omistama Postipankki. 1970-luvulla pankissa asioitiin vastakirjalla, johon kirjattiin otto. Ruokatunneilla nostettiin rahaa viikonlopuksi.

Vuonna 1981 otettiin käyttöön pankkikortit, pian maksuautomaatit. Tiskille ei tarvinnut enää jonottaa.

Pankit taistelivat asiakkaista tiheällä konttoriverkostolla, sillä rahan hinnalla ei voinut kilpailla korkosääntelyn takia. Toria saattoi miehittää neljä pankkia. Sitten markkinat vapautuivat, pankit ajautuivat kriisiin.

Kymmenessä vuodessa, 1989–1999, lopetettiin kaksi tuhatta konttoria.

Mutta uusi murros oli aluillaan. Vuonna 1992, keskellä lamaa, kaksi prosenttia suomalaisista maksoi laskunsa virtuaalipankissa.

Pian kotikoneet yleistyivät, verkkoasiointi vilkastui. Kun pankit nostivat laskun palvelumaksuja konttorissa, samalla ne ajoivat asiakkaita verkkopankkeihin.

Nyt pankki on siellä missä asiakas. Älypuhelimella voi siirtyä mobiilipankkiin ja ostaa pörssiosakkeita New Yorkin Nasdaqista.

Rahalaitokset ovat siirtyneet kivijaloista ylempiin kerroksiin palvelutaloiksi. Sijoitusasiantuntija Sihvosen konttorissa Tampereella Hämeentiellä ei käsitellä euron euroa käteistä.

Dansken päivittäisestä asioinnista yksi prosentti tapahtuu konttoreissa.

Eläkkeen maksupäivinä kassalle jonottaa vanhuksia, heitäkin enää pieni joukko. Tampereen Danskessa asioi päivittäin tiskillä 150–300 asiakasta, neljä vuotta sitten yli tuhat.

Pankissa uskotaan verkkoneuvotteluun, ”seuraavaan vallankumoukseen”. Sijoituksista ja lainoista kaksi kolmesta aiotaan hoitaa etänä.

Konttoriasiakkaita kiukuttaa. Palveluaikoja ja -paikkoja on karsittu. Kohta yhdistetään ja lakkautetaan hiljaisia konttoreita.

Maaseudun pieniin kirkonkyliin jää näkymätön, 24 tuntia päivystävä verkkopankki.

 

Digitaalisuutta verrataan tuoreessa Suuri hämmennys -kirjassa höyryn ja sähkön keksimiseen. Uutta on nopeus ja tehokkuus. Tuotanto ja jakelu tapahtuvat osittain samassa globaalissa tietoverkossa.

Pankki avasi virtuaaliset ovet.

Neljä viidestä maksaa laskut jo verkkopankissa. Netissä varataan joka kolmas matka ja pääsylippu, ja pelataan joka kolmas veikkauseuro. Kiskoilla muutos on ollut niin nopea, että VR vähentää lipunmyyjiä.

Kotitietokoneelta uusitaan kirjaston lainoja, varataan aikoja hammastarkastukseen ja haetaan päivähoitopaikkoja.

Lapin verkkokouluissa opiskellaan espanjaa ja ranskaa.

Virastot virtualisoituvat. Verohallinnon asioinnista 87 prosenttia on netissä. Viidessä vuodessa Kelan konttoreissa asiointi on pudonnut miljoonalla, tunnistetut nettikäynnit nousseet 1,4 miljoonasta 9,9 miljoonaan.

Sähköisiä avioerohakemuksia, rikosilmoituksia ja muuttoilmoituksia tehtaillaan. Vireillä on esitys, jonka mukaan maistraatin nettisivuilla voi hakea nimenmuutosta ja tunnustaa isyyden – naimisiin sentään ei pääse etänä.

Kaupat testaavat nettiruokakauppaa. Postit täyttyvät verkkokaupan paketeista: elokuvia, musiikkia, kirjoja, vaatteita.

Lehdet ja kirjeet digitalisoituvat. Itella kokeilee pilotein e-postia. Vuonna 2010 Porvoon Anttilan kylässä asukkaille lähetettiin kirjeet sähköisinä. Useimmille riitti, että perinteinen posti jaettiin laatikkoon kaksi kertaa viikossa.

Ehkä e-posti on ratkaisu kalliiseen viiden päivän jakeluun kaupunkien ulkopuolisilla, autioituvilla haja-asutusalueilla.

Tulevaisuuden postitoimisto rakennetaan bitein saaristosta Lappiin.

 

Nuoret ja kaupunkilaiset ovat digieliittiä, eläkeläiset ja maalaiset digirahvasta.

Väite on totta ja tarua.

Lähes kaikki alle viisikymppiset ovat netissä. Mutta seniorit kurovat eroa kiinni. Vuonna 2009 kolmannes 65–74-vuotiaista surffasi, vuonna 2012 jo joka toinen.

Digitaaliset tiet, verkkoyhteydet, ovat maaseudulla paikoin heikot. Langaton yhteys heittelehtii. Ennen juostiin sisälle lankapuhelimeen, nykyisin ulos puhumaan kännykkään.

Vuoden 2015 loppuun nopea valokuitu pitäisi olla kahden kilometrin päässä jokaisesta vakituisesta asunnosta. Mutta runkoverkon rakentaminen on hidasta, ja viimeiset kaksi kilometriä saattaa maksaa asukkaalle parikymmentä tuhatta euroa.

Teknologiamuuria voi kiertää. Dansken verkkotapaamisessa ei ole suoraa videokuvaa, joka nielisi kaistaa. Riittää, että on GSM-puhelin ja verkkoyhteys.

Bittikonttori muuttaa Suomen lopullisesti itsepalveluyhteiskunnaksi. Asiointi ir toaa ajasta ja paikasta. Ei tarvitse jonottaa, matkustaa, kytätä aukioloaikoja. Mutta palvelua kasvokkain myös kaivataan. Tuttua virkailijaa, postinjakajaa, myyjää, terveyskeskuslääkäriä.

Kela päättää yli sadasta etuisuudesta ja tuesta. Laitos aikoo säilyttää puhelin- ja verkkopalvelun rinnalla laajan konttoriverkoston.

Surun ja murheen hetkellä ketään ei jätetä koneen kanssa kahden.

 

Kadonneiden konttorien ja kauppojen maassa on myös menestyjiä: viina, bensa ja lääkkeet.

Vuonna 1969 keskiolut vapautui, ja ensimmäiset Alkot avattiin maaseudulle. Alkoholin vuosikulutus on nelinkertaistunut kymmeneen litraan, Alkojen määrä kolminkertaistunut.

Myymälöitä on 350, enemmän kuin pääkirjastoja.

Silti halpa alkoholi ajattaa suomalaisia Tallinnan satamaan. Jos Suomi olisi Viro, todennäköisesti viinejä ja viinaa myytäisiin tuhansissa kaupoissa.

Vuonna 1970 oli 2 200 huoltoasemaa. Jakelupisteitä on yhä lähes pari tuhatta, kylmiä asemia jo enemmän kuin miehitettyjä. Polttoainetta kuluu, sillä autoja on kolme miljoonaa.

Osuuskaupat ja St1 loivat uudet ketjut 1990-luvulla. Asemia on alettu lopettaa sen jälkeen, kun St1 osti Shellin ja osan Essoa. Päällekkäisyyttä karsitaan edelleen. St1:n pääomistajan Mika Anttosen mukaan Suomessa on tilaa 1 500 asemalle.

Vuonna 1970 apteekkeja oli 658, nyt 816. Viranomainen, Fimea, varmistaa, että lääkkeitä on koko maassa. Ilman lupaa apteekkia ei voi perustaa eikä lopettaa. Apteekkimaksulla tasataan kaupunkien ja syrjäseutujen apteekkien kannattavuutta.

Kunta saattaa lopettaa terveysaseman, silti pillerit jäävät.

Mutta uskollisin palvelija on ollut luterilainen kirkko.

Kirkkoja on 800, vuoden 1960 jälkeen niistä on pystytetty 145. Suomi on maallistunut; kirkosta on erottu, jumalanpalveluksista kaikottu. Kuntaliitosten yhteydessä seurakuntia on yhdistetty, hallintoa keskitetty.

Mutta yhtään kirkkoa ei ole koskaan lakkautettu.

 

Jyrkkäharjainen kirkko seisoo autiona Mallasveden rannassa keskellä paperikaupunkia.

Valkeakosken kirkko rakennettiin vuonna 1969. Tontti oli metsäpatruuna Juuso Waldenin lahja seurakunnalle. Pahaksi onneksi maa oli vesijättöä, vedestä kohunnutta rantaa.

Perusteelliseen korjaukseen tarvittaisiin kiireesti miljoonia euroa. Sääksmäen seurakunnalla ei ole rahoja. Huollettavaa ja huolehdittavaa omaisuutta on paljon: neljä kirkkoa, seurakuntatalo, kurssikeskus ja kolme hautausmaata.

Valkeakosken suurkirkossa on tuhat paikkaa, menneen ajan mitoitus.

Tavallisena sunnuntaina saarnalla on viitisenkymmentä kuulijaa. Vesa-Matti Loirin laulut täyttävät kirkonpenkit. Tai kauneimmat joululaulut.

Seurakunnassa on keskusteltu, jos kaupunki käyttäisi kirkkoa konserttisalina ja osallistuisi remonttiin. Kaupunki on vastustellut. Salin akustiikkakin on huono.

Ympäri maata rapistuu pyhättöjä. Euroopassa kirkkoja on muutettu kulttuuritaloiksi, kirjastoiksi ja asunnoiksi. Mutta Sääksmäki ei halua olla Suomen ensimmäinen seurakunta, joka kirkkolain mukaan lakkauttaa ja myy kirkon.

Sitä tekoa seurakuntalaiset eivät antaisi anteeksi, tunnesiteet ovat niin vahvat.

Talven yli kirkko on kiinni. Kellot soivat pääsiäispalvelukseen.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 8/2013.