J.V. Snellmanin kova linja katovuosina: ”Rahvaan omaa syytä” – Joka kymmenes suomalainen kuoli

Viljaa olisi nälänhädässä 1866–1868 riittänyt kaikille, jos se olisi jaettu tasaisesti.
Kotimaa 9.9.2017 08:26

Hugo Simberg: Tuuli puhaltaa (1897). © Kuva: Antti Kuivalainen / Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo

Halla hiipi harmaana huntuna yli Suomen syyskuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä 1867.

Hugo Simberg maalasi sen myöhemmin suurikorvaiseksi menninkäiseksi, joka puhalsi posket pullollaan kylmiä huuruja ympärilleen.

Tällä kertaa se kiipesi alavilta pelloilta myös suojaisimmille rinteille raivatuille viljelysmaille. Hyrynsalmella mitattiin peräti viisi pakkasastetta, Kiuruvedelläkin neljä ja puoli.

Kun Suomen suuriruhtinaskunnassa pirttien ovet aamulla aukenivat, peltoja kattoi huurteinen tuho. Noin 1,8 miljoonaa asukasta elättävästä vilja- ja ruokakasvisadosta oli yön aikana tuhoutunut kolmasosa.

Se ei hallalle riittänyt.

Toinen jäätävä henkäys kymmenen vuorokautta myöhemmin varmisti rukiin, ohran ja perunan kadon.

”Perunanvarret olivat kaikkialla mustia ja maahan kaatuneita. Poikkeuksellisen rehevät ja runsasta satoa lupailevat ohravainiot vielä ilahduttivat silmiä, vaikka olikin selvää, että ne kantoivat kuolemaa sisällään”, kuvaili Pielavedellä vieraillut Kuopion läänin kuvernööri Johan August von Essen.

Tulevan talven hengenpitimistä oli jäljellä puolet, sekin heikkolaatuista.

Hallaa oli osattu pelätä.

Edellistalvi oli ollut kylmä, ja se jatkui pitkään. Jäät peittivät järviä Etelä-Suomessakin vielä kesäkuun alussa, Oulun korkeudella vielä kuun puolivälissä.

Perinteinen kylvötöiden alku, Urbanuksen päivä 25. toukokuuta, tuli ja meni. Rukiin ja ohran kevätkylvöt olivat myöhässä kuukauden. Kaikki sen tiesivät: sato kypsyisi myöhään.

Tavallisina vuosina elonkorjuu alkoi elokuun puolivälissä. Kun halla nyt iski, tähkät eivät olleet edes tuleentuneet.

Kehnoja viljavuosia oli koettu koko 1860-luvun ajan. Niistä pahin oli katovuosi 1862, ja siitä tuskin oli toivuttu.

Maaseudulla tiedettiin kyllä, mitä tarkoittivat kato ja halla, pettu- ja olkileipä. Mutta tieto ei tarkoittanut sitä, että olisi ollut voimia tai keinoja varautua. Viljely oli monin paikoin yhä ikiaikaisen kaskenpolton varassa.

Ihmisparat seisoivat edessäni epätoivosta mykkinä ja selittivät olevansa täysin neuvottomia. Hätä on hirmuinen ja heitä uhkaa nälkäkuolema”, von Essen tuskaili.

Von Essen oli juuri todistanut Länsi-Euroopan viimeisen suuren rauhanajan nälänhädän alkua.

Vuosien 1866–1868 nälänhädässä kuoli yli kymmenesosa Suomen väestöstä.

Se tarkoittaa noin kahtasataatuhatta ihmistä.

 

Nälänhädän kärjistyminen suurkatastrofiksi olisi ollut vältettävissä, mikäli keisarillisen Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnot olisivat hyödyntäneet käytettävissä olevia voimavaroja ja keinoja paremmin, on usein esitetty väite.

Viljaa oli teoriassa riittävästi. Päivittäinen energiantarve henkeä kohti oli 2 500 kaloria, nälkävuonna 1867 – 68 kulutus laski 1 900 kaloriin. Jos vilja olisi jaettu tasaisesti, se olisi tiennyt vyönkiristystä kaikille muttei nälkäkuolemaa kenelläkään.

Tutkija Miikka Voutilainen kyseenalaistaa valtiovallan suhtautumisen ja sen ajan politiikan olleen syy nälkäkuolemiin.

”Menneitä katsotaan usein taaksekatsojan ylimielisyydellä, muistamatta millaisissa oloissa elettiin. Esiteollisten valtioiden kokemissa nälänhädissä luonnonoloilla oli silti selvästi suurempi vaikutus kuin nykyisissä”, Voutilainen sanoo.

Hän käsittelee aihetta perinpohjaisesti lokakuussa ilmestyvässä teoksessaan Nälän vuodet – nälänhätien historia (Atena-Kustannus).

Ei nälänhätä silti yksin säästä johtunut, Voutilainen korostaa. Suurin syy oli köyhyys.

Yhteiskunnan kyky vastata uhkaan murtui pitkälti samoista syystä kuin nälkäkatastrofit alkavat nykyisin. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja tuloerot olivat valtavia, logistiikka ja viranomaisten yhteistyö heikkoa.

Suuri osa maalla asuvista ei omistanut mitään, ei maata eikä mökkiä. Heitä tarvittiin yleensä talon töihin huhtikuusta lokakuuhun, sen jälkeen tyhjän päälle jäänyt väki – loisväestöksi kutsuttu – lähti kiertämään kerjuulle tai etsimään töitä, joita ei juuri ollut muuallakaan.

Ilmaisapua ei hätää kärsiville haluttu antaa. Aatelis- ja talonpoikaissäädyn kannanotoissa toistui jatkuvasti se, että köyhä kansa oli laiskaa, saamatonta ja lyhytnäköistä: eivät säästäneet pahan päivän varalle, koska luottivat siihen, että valtiovalta pelastaa hädän tullen. Näin oli aiempina katoaikoina toimittu. Oli jopa syntynyt sanonta: kyllä keisari ruokkii.

Hugo Simberg: Syksy II (1895).

Hugo Simberg: Syksy II (1895). © Kuva: Kirsi Halkola / Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo

Nälkäisten kohtaloa Suomen talous- ja hätäapupolitiikan johdossa ohjasi senaattori Johan Vilhelm Snellman, arvostettu Suomen kansallisen, taloudellisen ja kulttuurisen heräämisen kannustaja.

Helsingin yliopiston valtio-opin professorista tuli senaatin jäsen vuonna 1863, ja hänet nimitettiin sen valtiovaraintoimituskunnan 1. osaston päälliköksi eli käytännössä valtiovarainministeriksi.

Vuotta ennen nälänhätää Snellman oli aateloitu. Se oli palkinto onnistuneesti toteutetusta rahauudistuksesta vuonna 1865. Siinä Suomi sai oman rahayksikön, hopeakantaan sidotun markan penneineen.

Rahauudistus ja uuden markan arvon pitäminen vakaana oli ollut kallis hanke, jota rahoitettiin ulkomaisilla lainoilla. Sen ja aiempien katovuosien takia valtiontalous oli tiukoilla, samoin lainahanat elinkeinoelämälle ja viljelijöille.

Snellman oli vuosikymmeniä arvostellut maatalouden epätasa-arvoista rakennetta ja alkeellisuutta ja varoittanut sen vaaroista. Hänen muutosehdotuksensa eivät olleet saaneet vastakaikua sen enempää keisarilta kuin senaatiltakaan. Päinvastoin häntä pidettiin jopa vaarallisena radikaalina.

Toisaalta hän vastusti jyrkästi ulkomaisten lainojen ottoa hädän hoitoon, koska kuului myös niihin, joiden mielestä liika ilmaisapu laiskisti eikä kannustanut säästämään.

”On kovaa sanoa tämä, mutta totta se on: nuo monet huonot vuodet ovat suureksi osaksi rahvaan omaa syytä”, Snellman sanoi.

”Siellähän emäntä seuloo pettujauhoa ruisleipätaikinan sekaan.”

Snellman oli saanut yllin kyllin varoituksia uhkaavasta nälänhädästä. Suomessa oli 1700-luvun lopulta asti toiminut kattava ja ajantasainen tiedonsaantijärjestelmä maatalouden tilasta.

Läänien kuvernöörit – maaherrat – raportoivat satotilanteesta viljan noustessa heinäkuussa, sen kypsyttyä elokuussa ja sadonkorjuun jälkeen lokakuussa. Jos satoa uhkasi vaara, siitä piti raportoida heti erikseen.

Kuvernöörit saivat tiedot etäisiltäkin pelloilta pitäjiä kiertäviltä nimismiehiltä, kruununvoudeilta ja eläinlääkäreiltä sekä omilla virkamatkoillaan. Posti kuljetti kirjeet Oulusta asti parissa päivässä, vuonna 1854 käyttöön otettu lennätinlaitos välittömästi.

Kuvernöörien raporteissa oli pitkin kevättä ja kesää 1867 varoitettu uhkaavasta tilanteesta ja pyydetty rahaa siemenviljaan, joka oli syöty ankaran talven aikana.

”Niityt kevättulvien peitossa, lehmät ja lampaat heikon ruokatilanteen takia kuolleet talvisuojiin, hoipertelevat päästyään laitumelle. Leipäviljatilanne on surkea, ja osa pelloista jää auttamatta kylvämättä”, raportoi Oulun läänin kuvernööri Georg von Alfthan touko-kesäkuussa.

Von Alfthan näki jatkuvasti tiensivussa kuorittuja puunrunkoja. Se säästi hänet mökkeihin sisälle vilkaisemisen vaivalta: ”Siellähän emäntä seuloo pettujauhoa ruisleipätaikinan sekaan.”

Silti Snellman toivoi viimeiseen asti normaalisatoa. Viljaa ei ostettu ulkomailta, ei otettu sieltä velkaa eikä annettu lainaa kunnille.

Syyskuun puolivälissä hallan jälkeen kuvernöörien raportit alkoivat muistuttaa elävästi nykyisiä nälänhätäreportaaseja Afrikasta.

Niissä kuvaillaan, miten sydäntä särkevää on katsella kauhunäkyjä, ja todetaan yksimielisesti, että viljasato ei millään riitä seuraavaan satoon asti.

Varsinkin von Alfthanin nälänhädän alla ja sen aikana kirjoittamista noin 30 kirjeestä heijastuu syvä huoli asukkaista, vahva pyrkimys ratkoa ongelmia ja jatkuva turhautuminen valtion hitauteen reagoida ehdotuksiin tai jättää ne huomiotta.

”Jälleen lähtee avustusanomus päivän postissa, tänä syksynä järjestyksessä seitsemäs, ellen väärin muista. Kun se ei laveasanaisuudessaan häviä edeltäjilleen, ihmettelen tärvellyn paperin suurta määrää”, hän puuskahti marraskuun lopulla, jolloin avustustoimien epäonnistuminen alkoi selvitä.

Snellman lähetti vielä hallojen iskettyä toiveikkaan kirjeen ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille, joka vastasi Pietarissa Suomen asioista keisarille.

Vahingot olivat ”vain poikkeustapauksissa” ulottuneet muuhun kuin perunaan ja herneeseen. Snellman oli saanut Espoosta ohrantähkiä, joita ”halla ei ollut vahingoittanut lainkaan”.

Hänen tilannearvionsa senaatille oli armoton: valtion varoista on mahdotonta myöntää lisälainoja. Hätää voitaisiin lievittää sittenkin ulkomaisella lainalla.

Lainanhaku alkoi samaan tapaan kuin avunhankinta useissa nykyisissäkin nälkäkriiseissä: vasta kun pahin oli jo tapahtumassa. Laina saatiin lopulta Snellmanin henkilökohtaisilla suhteilla Keski-Euroopan pääomamarkkinoilta joulukuussa – ei keisarilta, jolla oli rahanmenoa, koska Venäjän junarataverkkoa ja valtaa Keski-Aasian suuntaan laajennettiin.

Muutama valtion vilja-asiamieheksi värvätty suurkauppias alkoi ostaa viljaa eri puolilta Itämeren rannikkoa.

Mutta kilpajuoksu vesien jäätymistä vastaan hävittiin.

Hätäalueille jaettiin 5–10 prosenttia niiden tarvitsemasta viljasta. Rautatiestä ei ollut apua, se kulki Helsingin ja Hämeenlinnan välillä.

Hugo Simberg: Näky (1895).

Hugo Simberg: Näky (1895). © Kuva: Antti Kuivalainen / Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo

Talvi toi hyvinäkin vuosina kerjäläislaumat teille. Koska viljaa ei jaettu oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, kymmenettuhannet kerjäläiset lähtivät nyt liikkeelle.

Epätoivoiset joukot vaelsivat ankarissa syys- ja talvioloissa. Ne päätyivät usein katteettomien huhujen perässä seuduille, joilla ei ollut töitä eikä kykyä ottaa ihmisiä vastaan – eikä väsyneillä enää ollut voimia kääntyä takaisin.

Tilannetta pahensi se, että vuonna 1865 oli tehty suuri kuntauudistus. Siinä kunnat velvoitettiin järjestämään itse palvelunsa: opetus, vaivaishoito ja hätäaputoimet. Ne pakotettiin ottamaan lisävastuuta, mutta rahaa ne eivät saaneet asioiden hoitoon.

Valtion perustamat hätätyömaat kuten suuri Riihimäen – Pietarin-ratatyömaa sekä työ- ja köyhäinhuoneet muuttuivat paikoiksi, joissa taudit alkoivat levitä.

Joukkokuolemat kiihtyivät talven aikana, kun ruokavarat ehtyivät eikä täydennyksiä saatu ulkomailta jäätyneen meren yli.

Kuolema kulki yli lähes koko maan. Pahimmalta vältyttiin vain rannikkoseuduilla, Lapissa ja osissa Mikkelin lääniä.

”Resuisia, puolittain tajuttomia kerjäläisiä 39 asteen pakkasessa vaeltamassa kylästä kylään, eivät jaksa perille hekään, paleltuvat hengiltä. Köyhäintaloissa puolikuolleita ihmisiä. Kevätkylvöihin siemenviljaa yksi tynnyri siellä missä tarvittaisiin viisi. Kymmenet tilat ilman hevosia, lehmiä ja lampaita. Kun viimeinen lehmä myydään huutokaupalla kruunun rästien tai velkojen maksamiseksi, perhe lähtee maantielle”, von Alfthan tuskaili.

Tuhannet lapset jäivät orvoiksi. Heitä varten perustettiin orpokoteja, joiden ylläpitoon ei ollut rahaa. Kunnat myivät orvot huutolaisiksi eniten tarjoaville – monet kaupoista tehtiin vanhan tavan mukaan viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta.

”Sille, joka on kantanut siitä vastuuta, kalpeat haamut saattavat ilmestyä taas.”

Keisari Aleksanteri II:a edusti Helsingissä kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg.

Adlerberg erotti Snellmanin tehtävästään maaliskuussa. Snellman oli haukkunut Adlerbergin mielihanketta, Riihimäki–Pietari-radan rakentamista. Adlerberg loukkaantui, mutta odotti kunnes Snellmanin Keski-Euroopasta järjestelemät lainarahat oli saatu Suomeen.

Itse Adlerberg, Berliinistä Suomeen edellisvuonna siirtynyt balttilainen ammattisotilas, oli passiivinen. Hän kirjoitti raporttien reunaan huomautuksen yzhasno, kauheaa, muttei tehnyt senaatille ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi.

Talvi kuitenkin taittui ajallaan. Kuoleman kierre jatkui kesäkuuhun asti, mutta katkesi lopulta. Heikentyneet ihmiset kömpivät hitaasti jaloilleen.

Jälkikäteen on arvioitu, että nälänhädän seuraukset kääntyivät suomalaisen yhteiskunnan hyväksi: muuttoliike kaupunkeihin voimistui, viljelymenetelmiä ja karjanhoitoa kehitettiin, metsäteollisuutta alettiin nostaa voimakkaammin maaseudun pääoma- ja tulolähteeksi.

Nälänhädän valtaviin kärsimyksiin nähden on outoa, ettei siitä koskaan yritetty rakentaa sellaisia Suomen kansan urheuden ja sitkeyden sankaritarinoita, joita esimerkiksi surkeasti hävitystä Suomen sodasta 1808 – 1809 synnytettiin.

”Sille ei ole edes kansallista monumenttia”, tutkija Voutilainen sanoo.

J. V. Snellmanin mielessä kamppailivat koko loppuelämän ajan rinnakkain itsesyytökset ja luja vakaumus siitä, että hän oli tehnyt parhaansa ja ehkä enemmänkin.

”Sille, joka on kantanut siitä vastuuta, kalpeat haamut saattavat ilmestyä taas ja hänen omatuntonsa saattaa yhä uudestaan tivata häneltä: eikö vielä olisi voitu tehdä jotain? Eikö annettua olisi voitu käyttää viisaammin ja pelastaa vielä muutamia tuhansia? …Vieläkään en voi sitä ratkaista”, hän tuskaili vuonna 1872.

 

Lähteet: Miikka Voutilainen: Poverty, inequality and the Finnish 1860s famine, Jyväskylän yliopisto, 2016; Raimo Savolainen: J. V. Snellman ja nälkävuodet 1867 – 1868, Snellman-instituutti, 1989. Sitaatit ovat kirjasta J. V. Snellman, Kootut teokset osa 22 ja osa 23, Opetusministeriö 2005.