Ihmemaa: Pudasjärvi haluaa maahanmuuttajia

Kotimaa 13.8.2012 11:15

Virolainen Eneli Moorast juoksee upottavassa suokaupungissa. Kuvat Markus Pentikäinen.

Suonsilmä on musta, petollisen syvä.

Eneli Moorastia jännittää. Hän ei ole koskaan hiihtänyt suolla.

”Mutta unta olen nähnyt.”

Hän on pukeutunut valkoiseen kukkamekkoon, kirkkaanpunaisiin sukkahousuihin ja kellertävään lierihattuun. Sukset ovat Karhut. Niihin on kiinnitetty korkokengät.

Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ”ämmänkisoja” seuraa satapäinen yleisö Pudasjärven Kapustasuolla. Kilpailijat asettuvat riviin ja kajauttavat Maamme-laulun. Sitten kuuluttaja, Kari Tykkyläinen pinkeissä sirkushousuissa ja kullatussa stetsonissa, huutaa megafoniin: ”Jumala suojelkoon, kisa alkakoon!”

Kongolainen äiti ja kolme lasta tuijottavat suolle valkoisesta Skoda Octaviasta. Hiihtäjiä humpsahtaa kainaloita myöten vetiseen rimpeen, suonsilmään.

Muta värjää ihon, kilpailijat muuttuvat samanvärisiksi, yhtä mustiksi.

Eneli Moorast voittaa viestihiihdon Siuruan kansantasavallan joukkueessa. Naisten yksilökilpailussa suksi ei toimi.

”Liian vähän voidetta, huulipunaa. Ensi vuonna voitto tulee varmasti.”

Moorast, neljän lapsen äiti, on maahanmuuttaja Tarton läheltä Etelä-Virosta. Uusi pudasjärveläinen, kuten paikalliset sanovat.

Tilaa on tulokkaille. Pudasjärvi on Iijoen halkoma suokaupunki Oulun ja Kuusamon välissä. Lääniä 5 867 neliökilometriä, yli puolet Uudestamaasta. Suurin osa pinta-alasta on lettoja, nevoja, rämeitä ja korpia.

Moorast on töissä museolla. Puoliso Tambet Maidla ottaa leivän yhä suosta; hän nostaa ja ajaa turvetta.

Sotien jälkeen Pudasjärvelle rakennettiin 450 asutustilaa. Peltoa raivattiin keskelle hyttysiä kuhisevia, hallanarkoja soita. Vetisimmät sarat hiihdettiin yli.

Raivaajapitäjä koki ennätyksellisen muuttoaallon. Rintamamiehiä, sotainvalideja ja -leskiä, siirtoväkeä. Reilussa kymmenessä vuodessa asukasluku nousi 12 000:sta 16 000:een.
Nyt asukkaita on 8 700. Vuonna 2020 enää 8 000, jos väestöennusteet toteutuvat. Porojakin on enemmän kuin pudasjärveläisiä.

Pieni maalaiskaupunki yrittää katkaista väestökadon, tällä kertaa rajojen ulkopuolelta. Tavoite Pohjois-Pohjanmaan selkosilla on ainutlaatuinen: vuonna 2018 maahanmuuttajia pitäisi olla vajaa tuhat, kymmenen prosenttia kuntalaisista. Se olisi suhteessa yhtä paljon kuin nykyisin Helsingissä.


Paluumuuttaja Sampo Laakkonen harrastaa hirvenjuoksua.

Laukaus kajahtaa ampumaradalla.

Pitkä mies harppoo kiväärin, Tikka 308:n ja vanerisen hirvenpään kanssa. Hirvenjuoksu on suosittu laji näillä leveysasteilla: 4 kilometrin juoksu, 10 laukausta, hirven etäisyyden arviointi. Kohdistusammunnan jälkeen Sampo Laakkonen suunnistaa juoksulenkille.

”Kiväärin takana pitää olla kunnossa.”

Laakkonen on maahanmuuttaja. Paluumuuttaja, joka asuu juurillaan Hirvaskosken kylässä 20 kilometriä keskustasta Kuusamoon päin.

Pudasjärvi kukoisti lyhyen aikaa. Taloja alkoi kylmetä saman tien, kun asutustilat oli raivattu. Alkoi muuttoliike Ruotsiin, osa kylistä menetti puolet asukkaistaan. Oli liikaa väkeä, liian vähän työtä. Sampo oli 6-vuotias, kun juna irtosi Haaparannan asemalta keväällä 1970. Tuohikontissa, sukulaisten läksiäislahjassa, oli eväitä.

Vanhemmat oli palkattu Electroluxin jääkaappitehtaalle Mariestadiin. Asunto oli suomalaisia kuhisevassa Lockerudin lähiössä. Kerrostalon ovessa oli valmiina nimikyltti: Laakkonen. Kotoisaa, siirtolaispoika ajatteli.

Tulopäivänä hän karkasi hyppäämään pituutta lähiön lasten kanssa.

”Siinä ei tarvittu yhteistä kieltä.”

Urheilu kotoutti: yleisurheilua, jalka- ja koripalloa, salibandyä. Eräässä jalkapallon joukkuekuvassa joka pelaaja piti kädessään eri maan lippua.

Vuonna 1989 hän palasi Suomeen, Keravan kautta syntymäkaupunkiin. Laakkonen, fysioterapeutti, on Pudasjärven vapaa-aikaohjaaja. Uimahallilla hän aistii lapsuutensa riemun, kun altaaseen vilistää erivärisiä lapsia.

”Liikunta on aitoa yhteenkuuluvuutta, se ei ole tekemällä tehtyä.”

Sampo Laakkonen on tyypillinen maahanmuuttaja maaseudulla. Vuosina 2000-2009 Pudasjärvelle muutti Suomen ulkopuolelta 237 uutta kuntalaista. Heistä joka kolmas, 84, oli syntynyt Suomessa. Pienissä kunnissa paluumuuttajat ovat usein yli puolet maahanmuutosta.

Maaseutu on valkoisen kantaväestön asuttama.

Vuonna 2010 oli 130 kuntaa, joissa asui bussilastillinen, alle 50 vieraskielistä, kaikkiaan 3 355 ihmistä. Se on vähemmän kuin venäläisiä ja afrikkalaisia Itä-Helsingin lähiöissä. Kunnissa, joissa oli alle 20 vieraskielistä, asui yksi somali ja albaani.

Myös Pudasjärvi oli kauan lähes puhtaasti suomalainen kaupunki. Ulkomaalaisia 15-25, prosentin kymmenyksiä koko väestöstä. Ennen vuotta 2008 ei yhtään pakolaista. Yhden afrikkalaisen miehen kaikki tunsivat. Hän oli ”meidän Allu”, Albert Olamba N’Djeka. Kongolainen insinööri saapui Pudasjärvelle vuonna 1994. Hänet hyväksyttiin välittömästi. Vahvistus Rovaniemeltä – hän oli taitava jalkapalloilija.

Allun houkutteli suokaupunkiin rakkaus, avioliitto. Eikä hän ole ainoa.


Poroja on enemmän kuin pudasjärveläisiä.

Olena Grigorenko kaataa laseihin tšaita, teetä ja hymyilee. Hän on leiponut piparit ja pullat, keittiössä tuoksuu uunilämmin piirakka. Puoliso Juhani Poijula kiittää suomeksi. Takana on vuosi avioliittoa, yhteinen kieli on ohut.

”Toista ymmärtää, vaikka ei paljon sanoisikaan.”

Poijula on taksikuskina veljen firmassa. Harvaanasuttu Pudasjärvi kulkee kumipyörien päällä. Oppilaita kouluihin, turisteja Syötteelle, vanhuksia keskustaan, sairaita erikoislääkärille Ouluun.

Poijula päivystää kotona Poijulan kylässä, Kuusamon tien kupeessa. Yhden taksin reviiri on 25 kilometriä kertaa 20 kilometriä, reilusti yli puolet Helsingin maapinta-alasta.

”Minuutissa pitää päättää, sopiiko Kela-kyyti jo aiemmin sovittuun päiväohjelmaan.”

Etelässä taksiautoilijat, bussikuljettajat ja siivoojat ovat yhä useammin maahanmuuttajia. Mutta ei Pudasjärvellä, jossa edestakainen taksimatka voi olla 300 kilometriä, joskus enemmän.

”Paikalliset arvostavat yhä taksi- ja bussikuskin ammatteja.”

Takapihalla on punainen mökki. Siinä Poijula asui, kun hän rakensi neljän veljen kanssa Kostamusta 1970-luvulla. Ei toivoa, että kolmen vuoden reissulta olisi tuonut vaimon; miliisi vahti jokaista liikettä, myös iltaisin. Autoilijan työ kuljetti Poijulaa ympäri Suomea ja Eurooppaa. Paperikoneiden osia Ruotsiin, Norjaan ja Britanniaan, lämpökeskuksia ja koneita Venäjälle. Mutta vaimon hän haki Ukrainasta.

Omakotitalon työhuoneessa surisee ompelukone. Olena suunnittelee vaatteita, haluaa jatkaa ammattiaan ompelijana myös Suomessa. Hän on tutustunut muihin venäläisiin naisiin ja puolison sukulaisiin. Yhdessä he ovat marjastaneet, kalastaneet ja retkeilleet. Suurin vastus on ollut byrokratia. Loputonta paperisotaa. Oleskelupa on voimassa aluksi vain vuoden. Niin varmistetaan, että liitto ei ole lumetta, aviomies arvelee.

”Se kiusaa rehellistä ihmistä.”

Juhani Poijula etsi vaimoa vuoden verran. Olena löytyi Harkovasta, 1,4 miljoonaan asukkaan kaupungista.

”Jumala johdatti.”

Itäeurooppalaiset ja thaimaalaiset vaimot ovat tuoneet monikulttuurisen tuulahduksen maaseudun pikkukuntiin.

Pudasjärvellä kahden kulttuurin avioliitot olisivat jääneet väriläiskiksi, jos Pohjois-Pohjanmaan ely-keskus ei olisi ottanut yhteyttä kaupunkiin. Vuonna 2008 Suomeen pyrki paljon alaikäisiä turvapaikanhakijoita, nuorille tarvittiin tukiasumisyksikkö.

Kaupunginjohtaja Kaarina Daavittila soitti kehittämisjohtaja Mikko Kälkäjälle.

”Meille tulisi 20 pakolaista tänne. Mitä sanot?”

”Mahtuuhan tänne.”

”Ala valmistella asiaa.”

Daavittila korjasi luvun: niitä on tulossa 60. Jos mahtuu 20, niin samalla 60, Kälkäjä päätteli. Päätökset nuijittiin nopeasti. Asia oli kaupunginhallituksessa lokakuussa, viikko ennen kunnallisvaaleja, valtuustossa vaalien jälkeen. Yksikkö avattiin joulukuun alussa. Nuoria saapui sata.

Vuonna 2010 alaikäiset vaihtuivat aikuisiin ja perheisiin. Turvapaikanhakijat eivät olleet vielä kuntalaisia, mutta Pudasjärvi lupasi kuntapaikkoja oleskeluluvan saaneille.
Joulun alla 2011 uusi polku aukesi humanitaarisessa maahanmuutossa. Kaupunki päätti ottaa kiintiöpakolaisia. He asuivat kaukana Afrikassa, Ruandan pakolaisleirillä. Pitkän sodan runtelemia kongolaisia, kuusi yksinhuoltajaäitiä lapsineen.

Ryhmä saapui maaliskuussa. Kaupungin väkiluku hyppäsi 35:llä yhdessä päivässä.


Mugisha kylpee, äiti Rebecca Nyiragatete katsoo Iijoelle.

”Nyt lapset uimaan!”

Iijoki virtaa sadekesänä vuolaasti Parkkilantien varressa, kuusi kilometriä Pudasjärven taajamasta. Anne Väyrynen ja Rebecca Nyiragatete istuutuvat vierekkäin joentörmällä ja katsovat pulikointia.

”Meneekö äitikin uimaan”, Anne kysyy suomeksi. Rebecca viittoilee torjuvasti, lapset vain.

Suurperheiden äitejä – molemmilla on kuusi lasta.

Väyryset ovat yksi kongolaisten ystäväperheistä. Yhteisiä suomen sanoja on muutamia, silti pulma kuin pulma selviää elekielellä. Ensimmäinen kauppareissu oli kuin käynti afrikkalaisella torilla. Markettia ympäri puolitoista tuntia, välillä kassojen läpi. Rebecca osti kaikkea paljon, pahan päivän varalle: 10 kiloa perunoita ja riisiä, kolme isoa kaalia.

Väyryset kunnioittivat perheen yksityisyyttä. Ainoa paikka, jonne Anne kurkisti, oli jääkaappi. Ruoka ei saanut loppua, mutta sitä piti ostaa järkevästi, jotta tukiraha riitti.
Ystäväperhe ei halunnut hyysätä heitä. Kännyköitä tai televisiota ei hankittu, vain kello ostettiin. Silti puhelin saattoi soida puoli viisi aamulla. Afrikassa oli totuttu lukemaan aikaa auringosta.

Ensivierailulla ystäväperheen luona Rebecca näki läheisen Iijoen. Hän kumarsi joelle. Sitten hän halasi Väyrysten lammasta. Lumien sulettua lapset kävelivät joelle, pesivät kätensä ja kasvonsa ja katsoivat haltioituneena äitiään. Jotain tuttua, turvallista oli löytynyt.

Maalla autetaan hädänalaisia – silloin kun he ovat kaukana. Kirkkojen kolehdit ja avustusjärjestön keräyslippaat täyttyvät.

Väyrysillä on ollut vuodesta 2003 kummilapsi Senegalista. He ovat avustaneet 8-lapsisen perheen Adama-tytön koulunkäyntiä ja vierailleet lasten kanssa hänen luonaan. Mutta päätöstä kiintiöpakolaisista opettaja Anne Väyrynen vastusti. Tai ainakin epäili sen järkevyyttä.

”Ajattelin, että mitähän tästä tulee.”

Talven mittaan hän muutti mieltään. Koska päätös oli tehty, oli tasoitettava kongolaisten sopeutumista. Uudet kuntalaiset hurmasivat, he halasivat, hymyilivät, höpöttivät koko ajan. Väyrysetkin iloitsivat. Niin pienellä vaivalla pystyi antamaan niin ison avun. Anne muisti oman niukan lapsuuden Pudasjärvellä.

”Se oli ihana onnen päivä, kun saimme vaatepaketin ystäväperheeltä Turusta.”

Pudasjärvellä on Suomen köyhimpiä kyliä, silti naapuriapu on voimissaan. Seurakunta osti langat, nelisenkymmentä naista neuloi villasukkia kongolaisille. Vapaaehtoisia löytyi heti ystäväperheiksi. Vaatekeräykseen tulvi tavaraa.

Pienellä paikkakunnalla kotoutumista helpottaa se, että ihmiset tuntevat toisensa. Päätökset syntyvät ripeästi, puhelinsoitto riittää. Myös pakolaiset ovat yksilöitä, ja he ovat läsnä, lähellä. Samoissa marketeissa, kouluissa, naapurustossa. Pudasjärvellä ei muuteta asuinaluetta tai siirretä lapsia toiseen kouluun maahanmuuttajien takia, niin kuin suvaitsevaiseksi luultu keskiluokka tekee suurissa kaupungeissa.

Anne Väyrynen toivoo, että kongolaiset voisivat olla jonain päivänä tasavertaisia kuntalaisia. Ei vain autettavia uhreja.

”Vasta silloin heillä on mahdollisuus tasapainoiseen elämään.”


Kongolaisten laulu sähköistää helluntaiseurakunnan.

Kongolaispoika katsoo silmiin. Tyköistuva puku ja tumma kravatti kertovat, että tänään on pyhä. Pojan kädessä on Raamattu. ”Rauhaa”, toivotetaan puutalon eteisessä.

Helluntaiseurakunnan sunnuntaikokous alkaa kello 11. Penkeille istuutuu viisi suomalaista, 15 afrikkalaista. Paikalliset toiselle, tulokkaat toiselle puolelle salia.
Laulun numero lausutaan hitaasti. Viisi ja seitsemän. Kitara säestää, huulet tapailevat suomeksi. ”Taivas, maa, iloitkaa! Nimi Jeesus toivon toi!”

Raija lausuu kokouksen alkusanat.

”Ei me olisi voitu viisi vuotta sitten ikinä kuvitella, että meillä olisi näin paljon ulkomaalaisia sisaria ja veljiä.”

Hän on varma, että se ei ole ollut sattumaa, vaan Jumalan johdatusta.

”Nämä sisaret ja veljet Hän on uskonut meille.”

Kolme kongolaista naista esittää yhteislaulun. Yksi aloittaa, toiset yhtyvät sanoihin. Kädet taputtavat rytmikkäästi, lantiot liikkuvat, silmät loistavat.
Lapset ja äidit nousevat penkeiltä. Laulun tempo kiihtyy, hytke vaihtuu villiksi tanssiksi. Halleluja, halleluja, halleluja!

Pääsemmekö sunnuntaina kirkkoon? Se oli kongolaisten ensimmäisiä toiveita ystäväperheille. Oli hämmästys, kun valkoinen mies, luterilainen lähetystyöntekijä, puhui swahilia.
Pudasjärvi on Raamattu-Suomea, vanhoillislestadiolaisten tukialuetta. Vakaumusta arvostetaan, 92 prosenttia kuuluu kirkkoon. Maahanmuuttajat on otettu avosylin vastaan eri uskonnollisissa yhteisöissä. Pinnan alla on jännitteitäkin. On epäilty, että uusia kuntalaisia saatetaan käännyttää.

Helluntaiherätys oli kongolaisille tuttu jo Afrikassa. Kolme on liittynyt jäseneksi, parikymmentä käy kokouksissa. Kun ei osaa kieltä, tutut laulut rauhoittavat.

Maaseudulla asuvat verkostoituvat, puuhaavat myös maallisissa riennoissa. Yhdistykset juurruttavat maahanmuuttajia: oppii luontevasti kieltä, solmii tuttavuuksia.

Maa- ja kotitalousnaiset opastavat palstaviljelyssä Liepeen pappilan pelloilla. Rebecca Nyiragatete viljelee perunaa, naurista, sipulia, porkkanaa, herneitä ja punajuurta, Anne Väyrynen auttaa. Yhdistys suunnittelee kokkausiltaa, jossa valmistetaan ruokaa kesän sadosta.

Pojat kotoutuvat pallon perässä. Ei niin pientä kuntaa tai kenttää, että pakolaiset eivät pääsisi porukoihin. Pudasjärven FC Kurenpojissa pelaa poikia Afganistanista, Angolasta, Irakista ja Somaliasta.Pudasjärveläisen miehen ystävyys lunastetaan metsässä.

Kaupan seinässä lukee kelohongan oksista tehdyin kirjaimin Anon ase ja Tukku. Myyntitelineessä lepää 40 aseen valikoima kiväärejä, haulikoita ja yhdistelmäaseita. Tikkaa ja Sakoa, Remingtonia ja Baikalia.


Isä ja poika, Ano ja Juha Tenhunen, ovat asekauppiaita.

Juha Tenhunen nojaa tiskiin. On kuollut heinäkuu. Mutta kohta koittaa se loppukesän päivä, jolloin aseet viedään käsistä.

”Se on melkein joukkopsykoosi.”

Hän oli 7-vuotias, kun sai ensimmäisen Valmetinsa, erikoiskevyen ja -lyhyen haulikon. Metsästystutkinnon hän suoritti 9-vuotiaana, silloin Suomen nuorimpana. Joinakin vuosina metsäpäiviä on ollut yli 200. Tärkeintä on vapaus kulkea, ei saalis.

”Hulluksi täällä tulisi, jos ei olisi metsästystä.”

Pudasjärvellä on 3 500 metsästyskortin omistajaa. Täysi-ikäisistä miehistä arviolta kolme neljästä metsästää. Jahtipuvussa tittelit riisutaan, metsällä solmitaan elinikäiset ystävyydet.
Pakolaiselle hirvikämpän ovi on tiukasti kiinni.

Pitäisi metsästää, jotta pääsisi seuraan, edes ajomieheksi. Metsästäjätutkinnon vielä läpäisee, kun osaa kielen. Mutta ase on kallis. Ja täytyy olla Suomen kansalainen, jotta aseelle saa luvan.

”On se kivinen tie maahanmuuttajalle.”

Kun on selvinnyt sodan jaloista, ei välttämättä halua ampua, edes eläimiä. Mutta pakolaiset ostavat onkia ja virveleitä eräliikkeestä. Kala on vaihtelua, muslimit eivät löydä halal-lihaa Pudasjärveltä. Kanaakaan ei voi syödä, ainakaan kaupassa valmistettua.

”Se tehdään samassa grillissä kuin siankylki, se meidän herkku.”

Turvapaikanhakijat ovat koputtaneet asekauppias Tenhuselle päätään: kun on 24 tuntia sisällä viikosta toiseen, tulee tänne ongelma. Kun on kalassa, ei ongelmaa.
Öisin, kun uni ei tule, he lähtevät joelle.

Eräliikkeen takahuoneessa on keitetty asiakassumpit. Ei kauppoja ilman kahvia. Juhan isä Ano Tenhunen päivystää liikkeessä, 89-vuotiaana.
Kahviseurueeseen liittyy Muhammed Salam, turvapaikanhakija.

”Juha, pieni ystävä. Ano, iso ystävä.”

Viime vuonna poika Tenhunen osti ruosteisen Opel Astran. Hän kuuli kaveriltaan, että Salam, Kiinan uiguuri, oli korjannut autoja. Salam fiksasi Opelin. Sittemmin hän on hoitanut asekauppiaan hevostallia, korjannut rakennuksia, huoltanut koneita. Lisäksi keikkoja kenttäsirkkelin matkassa ja harjoittelua kaivinkoneella.
Ansiotyö on kortilla kunnassa, jossa on 16,6 prosentin työttömyys.

Ano Tenhunen nousee seisomaan, pitää lyhyen luennon. Pakolaiset ovat taanneet Pudasjärvelle valtionavustuksia, työpaikkoja ja mainetta, ”prenikoita on saatu”. Mutta sitä on vaikea ymmärtää, miksi kaupunki tavoittelee 800-900 maahanmuuttajaa, uutta kuntalaista.

”Mistä me annetaan niille työtä?”


Ritva Ronkainen opastaa palstaviljelyä pakolaisille.

Pudasjärvi haluaa olla maaseudun uusi Närpiö.

Vuonna 1988 ruotsinkielinen rannikkokunta otti vietnamilaisia pakolaisia. Sitten bosnialaisia ja kroatialaisia. Työtä oli kasvihuoneissa. Kun pakolaiset olivat kotoutuneet, yritykset alkoivat rekrytoida työntekijöitä suoraan Vietnamista ja Bosniasta.

Närpiöllä on tomaatit ja kurkut, Pudasjärvellä suot ja metsät. Kaupungin suurin teollinen työnantaja on hirsitaloja valmistava Kontio. Linjastolle ei tarvita maahanmuuttajia, suunnittelu- ja asiakastyössä on pari ulkomaalaista.

Maatiloilla on pulaa lomittajista. Mutta robottinavettaan ei voi ottaa pakolaista, joka on paimentanut karjaa. Tekemätöntä työtä, hanttihommia, on loputtomasti, mutta siitä ei ole varaa maksaa.

Thaimaalaiset marjanpoimijat ovat parhaillaan Pudasjärvellä. Marjayrittäjä tarjosi keruuta maahanmuuttajille. Vain osa olisi sitoutunut raatamaan 70 vuorokautta, aamusta iltaan.
Syötteen matkailu kasvaa. Työhön perehdytetään, mutta kielipäätä vaaditaan. On osattava suomen lisäksi mieluiten espanjaa, ranskaa tai venäjää.

Pudasjärvi lupaa kouluttaa tulijoita. Tie palvelutalon lähihoitajaksi tai bioenergiasavotan konekuskiksi on silti hidas. Moni turvapaikanhakija kokee olonsa turvalliseksi ensi kertaa elämässään. On toivuttava omista traumoista, ennen kuin pystyy hoitamaan vanhuksia.

Osa pakolaisista ei ole koskaan työkykyisiä. Myös heistä on huolehdittava.

’Me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen…”

Jylhät Orit on voittanut jalkapallon Heinäturnauksen. Lauantai-iltana nuoret miehet kantavat pokaalia kohti Streetiä, ravintolaa. Sitten kylä hiljenee. Asvalttikenttä, S-marketin parkkipaikka, on autio. Hotelli Kurenkoskessa lauletaan karaokea, kaksi taksia seisoo tolpalla.

Duhok, ainoa monikulttuurisuuden maamerkki, on auki. Pitsaa paistetaan pikkutunneille. Duhokin omistaja, Irakin kurdi, muutti Oulusta Pudasjärvelle. Kaupunki yrittää edistää myös työperäistä maahanmuuttoa. Viisasten kiveä etsitään yhä. Sata vuotta sitten Pudasjärvi oli vilkkaan Vienan kauppatien varrella, nyt kasvukeskusten katveessa. Palvelut katoavat; viimeksi valtio päätti lakkauttaa verotoimiston.

Lääkärit ja opettajat eivät hakeudu pikkukaupunkiin. Hirsirakentaja Kontion toimihenkilötkin asuvat mieluummin Oulussa kuin Pudasjärvellä.

Maahanmuuttomyönteinen kuntasuunnitelma laukaisi yllättäen hakemusten vyöryn. Yli sata vapaaehtoista ilmoittautui muuttamaan Pudasjärvelle Venäjältä ja Euroopasta. Rajan taakse oli karannut ilosanoma: kaikki otetaan vastaan, kaikki saavat vakituisen työpaikan ja ilmaisen asunnon.

Se oli väärinymmärrys, uutisankka.

Nopeimmin Pudasjärvi pysäyttää väestökadon humanitaarisella maahanmuutolla, pakolaisilla. Oleskeluluvan saaneita ja kiintiöpakolaisia on tarjolla joka vuosi. Mutta ilman työtä uudet kuntalaiset jumittuvat sosiaaliturvan varaan, työssäkäyvien elätettäviksi. Silloin kaupunki on yhä syvemmällä suossa.

Tummanharmaa, tuuhea parta peittää puolet kasvoista. Nenä on jykevä, silmät syvissä kuopissa. Päälaki on paljas.

”Jos minulla olisi huivi, voisin olla Afganistanista.”

Kari Tykkyläinen istuu asuntovaunussa Yli-Siuruan kylässä, 40 kilometriä keskustasta pohjoiseen. Vaunu on äänitys- ja kuvausstudio ja varasto, tangoissa roikkuu värikkäitä naisten asusteita.

Hän oli se stetsonimies suolla, korkokenkäkukkamekkosuohiihdon kuuluttaja ja järjestäjä. Tykkyläinen on lähtöjään Pohjois-Karjalasta, koulutukseltaan kuvanveistäjä. Lestadiolaisten pannassa taiteensa takia, hän väittää. Työt ovat liian rohkeita, liian avoimen seksuaalisia.

”Olen 35 vuodessa kohdannut kaikki ennakkoluulot täällä.”

Kuvataiteilijan piha on ryysyranta, sikin sokin veistoksia ja mallinukkeja. Mutta kulttimaineen hän on hankkinut netissä, videotaiteilijana. YouTubessa on 1 613 videota, joita on katsottu 18 miljoonaa kertaa. Mamuttaja – niin Tykkyläistä myös nimitellään. Hän on vetänyt maahanmuuttajien maalauskursseja ja soittanut videolla räppiä somalien ja irakilaisten kanssa.

Asuntovaunussa Tykkyläinen näppäilee erikoista soitinta, sikarilaatikosta rakentamaansa kaksikielistä kitaraa. Hän suunnittelee yhteistä esitystä kongolaisten kanssa.
Videolla taiteilija soittaisi sikariboksilla bluesia, naiset laulaisivat enkelikuorossa.

”Kaikilla on sama haave. Olla jotain joskus.”

Pudasjärven keskusta autioituu kesälauantain iltana.

Sivukylät ovat pakolaiselle liian ankara paikka elää, Tykkyläinen epäilee. Autot ja koneet ja jäätyneet vesiputket on osattava korjata. Vanhat suvut ovat sulkeutuneita, ”siurualainen voisi olla pakolainen Puhoksen kylässä”.

”Tuskin kukaan iltarukouksessaan toivoo, että saisipa mustan naapuriksi.”

”Mutta auttaa heitä pitää.”

Maahanmuuttajien – pakolaisten ja työn perässä tulevien – pitäisi katkaista Pudasjärven asukaskato, lisätä syntyvyyttä ja varmistaa lukion ja ammattikoulun tulevaisuus.
Virkamiesten kauhukuvassa toisen asteen koulutus lopetetaan. Sen jälkeen kantaväestön lapsiperheet muuttavat pois.

”Maahanmuuttajat ovat vain välineitä. Se tuntuu pahalta.”

Tykkyläinen istuu kaupunginhallituksessa. Hän oli päättämässä ”uudesta, elinvoimaisesta ja ennakkoluulottomasta” Pudasjärvestä, jossa vuonna 2018 joka kymmenes kuntalainen on maahanmuuttaja.

”Minulla silmät muljahteli, katselin pitkin seiniä.”

Kaupungissa asuu 113 vieraskielistä kuntalaista, vastaanottokeskuksessa on satakunta turvapaikanhakijaa. Monikulttuurisuuden kirjo on laajentunut hämmästyttävän nopeasti: 13 äidinkieltä, 17 kansallisuutta.

Eräät kaupungin työntekijät katsovat, että enempää maahanmuuttajia ei pystytä kotouttamaan. Auttavia käsiä on liian vähän.

Tykkyläinen ei usko maahanmuuton räjähtävän. Ja nekin, jotka tulevat, jatkavat matkaa. Sadasta nuoresta 26 jäi kaupunkiin. Tällä hetkellä heitä on 15, ja kahdeksan täysi-ikäistä on muuttoaikeissa. Aikuisia pakolaisia on jäänyt neljä.

”Annamme ensihoidon, sitten he lähtevät.”

Taistele vastaan! Tänä keväänä 5. toukokuuta Kansallinen vastarinta jakoi lentolehtisiä ja kiinnitti julisteita Pudasjärven keskustassa. Kansallismieliset aktivistit yllyttivät kuntalaisia vastustamaan maahanmuuttoa. Nettisivulla julkaistiin kuva kongolaisesta lapsisotilaasta ja otsikko: Pudasjärvi – varoitus Suomelle.

Kunnallisvaalit ovat lokakuussa. Tykkyläinen on perussuomalaisten kärkinimi. Viimeksi hän veti valtuustoon kaksi muuta ehdokasta, tällä kertaa tavoitellaan jytkyä. Mutta täällä, upottavien soiden kaupungissa, pakolaisvastaisia ei kelpuuteta perussuomalaisten listoille.

”Pääasia on työllisyys. Sama onko valkoinen vai musta.”

Kaupungin ilmapiiri on utelias ja odottava. Kaikki poliittiset puolueet ovat puoltaneet yksimielisesti maahanmuuttoa. Maaseudulla se on suorastaan ihme.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 31/2012.