Hyvin erikoinen vainaja: Poltettu hauta haudan päällä – poltettu miekka miekan päällä

SK:n arkistoista: 700 vuotta vanhan miekkamiehen arvoitus.

arkeologia
Teksti
Susan Heikkinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jotkut meistä kulkevat kirjaimellisesti historiansa päällä.

Hämäläiset.

Kulkevat, kunnes historianharrastaja metallinetsimineen osuu kohdalle ja historia kaivetaan ylös.

Kun kaurapellosta Janakkalan Hyvikkälästä löytyi muinaisen miehen jäänteet, siinä ei ollut ensi alkuun mitään kummallista. Hän oli vain vainaja muiden joukossa, miekkoineen, kirveineen, puukkoineen ja katkenneine keihäänkärkineen.

Mutta tämä 180-senttinen, hyvin ravittu, aikuisiällä kuollut mies herätti liikaa kysymyksiä.

Hänen vierellään lepäsi päällekkäin kaksi miekkaa. Ne olivat kahdelta eri aikakaudelta, väitti arkeologien käyttämä, vakiintunut miekkatyyppiluokitus.

Ja vainaja itse oli nuorempaakin miekkaa vähintään sata vuotta nuorempi, väittivät hänen olkaluidensa radiohiiliajoitukset.

Päällekkäiset haudat siis?

Mahdotonta. Vanha viikinkiajan miekka oli uudemman ristiretkiajan miekan päällä.

Perintökalu?

Tuskin, sillä viikinkiajan miekka oli täysi romu – siitä puuttui kärki ja sitä kuorrutti tavanomaisen ruosteen lisäksi palopatina, joka syntyy vain pitkässä ja kuumassa pätsissä. Lisäksi miehen päällä oli pieni määrä nokimaata, hiiltä ja palanutta luuta, jotka olivat kolmesataa vuotta häntä itseään vanhempia.

Jos mies todella haudattiin kristittyyn tapaan arkkuun vuoden 1300 tienoilla kristityssä Kanta-Hämeessä, kuka näyttää siirtäneen hänen päälleen ainesta vanhasta pakana-ajan ruumiinpolttokalmistosta, ja miksi?

Ensin täytyy kuvitella, kuka mies oikein oli.

 

Pikkupoikana hän hämmästeli aina, miten kevyt isän miekka olikaan.

Vaikka se oli harvinaisen pitkä, suuri osa sen painosta oli pyöreässä ponnessa kämmensyrjää vasten. Se lepäsi kourassa tasapainossa, ja säilä nousi, laski ja pyörähteli vaivatta kun rannetta liikutteli.

Sillä saattoi pistää, viiltää tai iskeä. Miten kulloinkin ulottui ohi vastustajan puisen tai nahkaisen kilven, sinne missä veri tuli suojattomana tarjolle, kohtaan jota eivät suojanneet panssarivaatteen pienet yhteenpunotut rautarenkaatkaan.

Mutta sitä pääsi vain harvoin käyttämään. Kerrankin kostoretkellä idässä, kun isä oli joutunut käsikähmään karjalaissoturin kanssa, hän oli pystynyt vain kolauttamaan tätä miekan raskaalla ponsipäällä kalloon ja survaisemaan kohti silmää väistimellä, miekan poikkiraudalla.

”Pysäytä vihollinen kaukaa, jousella tai keihäällä”, neuvoi isä. ”Ja jos joudut mies miestä vasten, tyrki kilvelläsi pirulaisen suojaus auki ja iske kirveellä.”

Oikeastaan isä kirosi ikivanhaa miekkaansa, sillä nyt se useimmiten keikkui huotrassaan vain Svearigen vallan puolustajan symbolina, jota palvelukseen asettuneen oli pakko kantaa. Se oli säilynyt katkeamatta ja säästynyt pahoilta lovilta, mutta sitä piti varjella kosteudelta, alituiseen kuivata ja öljytä.

Poika saisi miekan, kun hänet asetettaisiin isänsä tilalle.

Hevosenkin hän saisi, jos se vanhenisi terveenä. Sen selässä ei sitten tapeltaisi, isä teroitti, ellei olisi aivan pakko. Jos ratsu kuolisi, ei olisi varaa uuteen ja kotitalo joutuisi taas verolle.

Ratsumiehellä piti olla suurempi ja kalliimpi hevonen kuin sellainen pieni sitkeä työjuhta joita Hyvikkälän kylällä kyllä riitti.

Jos hälytyskellot alkaisivat soida Hakoisten vuorella, sinne laukkaisi sulan maan aikana nopeammin kuin vesi kiehuu keittokodan pienimmässä padassa.

 

Millainen oli Hämeen kartta vuonna 1300? Kukaan ei tarkkaan tiedä. Kirjallisia lähteitä on säilynyt vain vähän, ja säilyneidenkin tulkinnoista voi vääntää peistä.

Klikkaa karttaa, näet sen suurempana. Grafiikka Hannu Kyyriäinen.
Klikkaa karttaa, näet sen suurempana. © Hannu Kyyriäinen

Se tiedetään, että miekkamiehen kuollessa Kanta-Häme oli jo vakiintunutta ja vaurasta seutua. Rikkaus oli kertynyt vuosisatojen mittaan ainakin turkiksilla, jotka välikäsien kautta kulkeutuivat Keski-Eurooppaan asti, ja ehkä hausteellakin, majavan sukurauhasista saadulla aikansa ihmelääkkeellä.

Pontevin kapinointi laajenevaa Sveanmaata vastaan oli jäänyt edelliselle vuosisadalle. Oltiin jo selvästi osa Ruotsin valtapiiriä ja pysyvästi verovoudin kirjoissa. Hyvikkälästä pohjoiseen, 14 kilometrin linnuntien ja 25 kilometrin vesitien päässä, kuninkaanvalta varusti jo Hämeenlinnaa, ellei se ollut jo valmiskin.

Hämeen sadoissa taloissa kylvettiin ohraa ja naurista, pidettiin kotieläimiä, kalastettiin, erästettiin ja maksettiin verot maan tuotteina. Mutta järin turvallista ei kruunun alla ollut.

Pääasiallisia turvallisuushaasteita niin Ruotsilla kuin sen hämäläisillä alamaisillakin oli kolme: Novgorod, Novgorod ja Novgorod.

Varhaisen venäläisen Novgorodin tasavallan keskuskaupunki oli aivan naapurissa: Laatokasta suoraan etelään, nykyisen Viron tasalla. Sotaisat joukkiot ruotsalaisia ja hämäläisiä, karjalaisia ja novgorodilaisia olivat alituisesti kulkeneet vuorotellen lännestä itään ja idästä länteen. Hämeessä oltiin yhä varuillaan idän ryöstöretkeilijöiden varalta.

Miekkamiehen tulevasta haudasta vain neljän kilometrin päässä kohosi loivapiirteisestä maisemasta omalaatuinen, pystyseinäinen kalliomöhkäle yli 60 metrin korkeuteen. Se oli Hakoisten linnavuori, joka edelleen pistää ohikulkijan silmään, jos osaa vilkaista oikealla hetkellä sivuun kiitäessään autossa Helsinki–Tampere-moottoritietä.

Ruotsin kuninkailla – tai lapsikuninkaiden holhoojahallituksilla – oli tuohon aikaan tapana omia valloitetun seudun vanha keskuspaikka tukikohdakseen ja varustaa siihen linna. Niin tapahtui Viipurissa 1293, ja niin saattoi käydä myös Janakkalassa. Hakoisten linnavuoren juurelta johti selkeä vesireitti nykyiseen Hämeenlinnaan ja edelleen Kokemäenjoelle. Suomenlahdellekin, jos joet olivat kulkukelpoisia, pääsi vuoren rannasta melko siedettävin kannasten ylityksin.

Hakoisten vuoren huipulta on kaivettu esiin tornin tiiliä ja kivisten varustusten jäänteet. Alemmalta tasanteelta, Kernaalanjärven puolelta, löytyi esilinna puolustusvalleineen ja vallihautoineen.

Linnanväestä luultavasti vähintään esikunta oli ruotsalaista. Ehkä läheisen Hyvikkälän kookas nuorukainen olisi hyvin kelvannut linnan varusväkeen. Rälssilaitoskin oli Ruotsin valtakunnassa jo aluillaan: maatiloja vapautettiin veroista, jos nämä varustivat ratsumiehen ja pitivät tätä toimintavalmiina kruunun tarpeisiin.

Kruunun asepalvelus jossain muodossaan olisi ollut yksi looginen tarina pitkälle, terveelle miehelle, joka 700 vuotta myöhemmin löydetään koruton yleiseurooppalainen sota-ase vierellään ja ehkä jonkinlaisista päävammoista joskus elämänsä aikana kärsineenä.

Mutta silloinkaan kaikki ei aivan täsmää. Eiväthän vähintään kolmannen polven kristityt toki haudanneet miekkoja vainajiensa mukana, saati niitä muita pakanallisia tarvekaluja, joita miekkamiehen viereltä löytyi: padansankaa, kirveenterää, puukon jäänteitä ja keihäänkärjen katkelmaa?

 

Pieni pronssikello kilkatti, eläviä kutsuen. Salskean miehen soihtu yhtenä monista valaisi lunta pienen hirsirakennuksen ympärillä. Kun Janakkalan lähikylien viimeistenkin seurueiden huomattiin ehtineen paikalle, astuttiin sisään jouluyön messuun. Miekkansa mies jätti asehuoneeseen.

Hän kastoi sormensa vihkivesiastiaan, teki ristinmerkin alttarille päin ja ahtautui seisomaan huoneen eteläseinustalle. Vanha leskiäiti meni naisten puolelle, pohjoisseinustalle. Mehiläisvahakynttilöiden valo tulvi silmiin ja suitsukkeen tuoksu nenään. Arjen hämärään ja hajuihin tottuneilta messu räjäytti aistit. Sen täytyi olla jotain pyhää.

Pappi oli saanut koulutuksensa Turun uudessa katedraalikoulussa ja oli sitten lähetetty yhdeksi Hämeen perukoille järjestäytyvän kirkollisen elämän paimeneksi. Hän osasi lukea ja kirjoittaa, ja sen verran latinaa kuin messun läpivienti vaati.

Hoc est corpus meum, hän lausui mystisesti murtaessaan ehtoollisleipää, mutta saarnasi kuitenkin äidinkielellään, jota seurakunta ymmärsi.

Saarnoissa janakkalalaiset olivat varmaankin kuulleet kristikunnan olennaiset uutiset.

Suomen piispa Maunu – se ensimmäinen suomalaissyntyinen – oli siirrättänyt Pyhän Henrikin luut Koroisista Turun upouuteen tuomiokirkkoon, mikä pyhiinvaeltajien oli hyvä tietää.

Kristittyjen ylin piispa, paavi Bonifatius, taas oli julistanut riemuvuoden. Jos pyhiinvaeltaja kävi Roomassa anno Domini 1300 aikana, tämä matka korvasi kaikki synneistä määrätyt katumusharjoitukset.

Sekin saattoi olla jo saarnoissa opetettu, että orjien pitäminen talossa ei ollut kirkon mieleen, vaikka kuningas ei vielä orjuutta ollut kieltänytkään.

Mutta salskealla miehellä oli tulehtunut haava kädessä eikä Kristuksesta ollut sitä parantamaan.

Paluumatkalla messusta kotiin äiti lausui loitsut, joilla haava paranisi nopeammin.

Ei ollut mitenkään kummallista noudattaa kahta uskoa. Ne elivät sovussa rinnan, koska molemmilla oli omat tonttinsa.

Kristinusko oli tie taivaaseen. Kotipiirin muinaisusko henkiolentoineen taas oli sadon, saaliin, sotaonnen ja sen sellaisen tae.

Eikä sopinut unohtaa esi-isiä. Ei heitä voinutkaan unohtaa, sillä he lepäsivät kalmistossaan melkein pihapiirissä.

 

On vain arvaus, että Janakkalassa oli jo kirkko, jossa miekkamies kävi messussa. Mutta kristinuskon juurtumisvaiheissa ei ollut tavatonta, että paikalliset mahtisuvut rakennuttivat yhteisöilleen yksityisiä hirsisiä kirkkorakennuksia. Aikanaan hiippakunta saattoi omia ne osaksi virallista seurakuntajärjestystä.

Arvauksen varassa on sekin, millaista tahtia muinaishämäläiset nimet muuttuivat Janakkalassa kristillistyyppisiksi.

Miekkamies saattoi olla vielä Mielivalta, Kaukomieli tai Hyvikkä, mutta aivan yhtä hyvin Paavo, Lauri tai Olavi.

Ellei sitten Pentti, ruotsalaista Bengtiä mukaillen.

Miekkamiehen jäänteet eivät paljasta, kuoliko hän väkivaltaisesti.

Ehkäpä hän sai surmansa 1311, siinä tuhoisassa hyökkäyksessä, josta hyökkääjän oma kronikka kertoo yksityiskohtaisesti.

Johonkin aikaan tuona vuonna novgorodilaiset iskivät määrätietoisesti hämäläiselle linnavuorelle. Linnan kuvaus muistuttaa Hakoisten linnavuorta, miekkamiehen lähilinnaa.

Kolme vuorokautta hyökkääjä piiritti linnaa ja tuhosi lähiympäristöä. Saiko miekkamies varustusten yli lentäneen nuolen kohtalokkaasti korvansa taakse? Paloiko kotitalokin tuhkaksi, entä saatiinko talonväki ja karja ajoissa piiloon?

Ainakin joku oli jäljellä kuljettaakseen ruumiin veneellä, reellä, purilailla tai hevosen selässä kotipuoleen, koukistaakseen hänen kätensä rinnan päälle ja sulkeakseen arkun.

Tuhonsa tehtyään Novgorodin miehet vetäytyivät vesireittejä seuraillen pois. Se oli viimeinen suuri isku idästä ennen kuin Ruotsi ja Novgorod vuonna 1323 sopivat etupiiriensä välille rajan. Sopimus tunnetaan nyt Pähkinäsaaren rauhana.

Tai sitten tapahtui jotain arkisempaa.

Kuoliko miekkamies hämäläisten sukujen välisen verikoston uhrina, verikostoa yrittäessään, typerässä humalaisten tappelussa, naisen tähden?

Putosiko lähijoen kevätjäihin, tukehtuiko häkään, putosiko vauhkoontuneen hevosen selästä?

Vai veikö hänet hiljaa keuhkokuume, isorokko tai jokin tulehdus, jonka etenemistä verenmyrkytykseksi loitsut eivät estäneet?

Ja miksi poltettu hauta haudan päällä, miksi poltettu miekka miekan päällä?

Noudettiinko palanut aines tarkoituksella säkillä jostain vanhasta kalmistosta ja levitettiin uuden haudan päälle? Miksi? Hämäykseksi haudanryöstäjille?

Vahingossako puulapion rautakärki oli jossain lähistöllä osunut polttokalmistoon, ja näinkö löytö vain asiallisesti palautettiin maan poveen?

Vai pitikö muinoin poltetun vainajan rippeet siirtää jostain syystä turvaan sieltä, missä niiden kyllä tiedettiin olevan?

 

Historian harrastajien metallinetsimet piippasivat viime vuonna muuallakin kuin miekkamiehen haudalla.

Muun muassa sillä kallioisella ja metsittyneellä mäellä, joka kohoaa Hakoisten jättiläispaaden laelta pohjoiseen katsoessa kilometrin päässä vaatimattomana vihreänä nyppylänä.

Tarkemmissa tutkimuksissa paljastuivat selvät kiviset puolustusvallit. Rautapanssarin läpäisyyn tarkoitettuja nuolia. Hevosenkenkiä ja niiden nauloja. Kannuksia ja soihdunpidin.

Oli löytynyt uusi, unohtunut linnavuori, Hangastenmäki.

Sekin saattoi olla vuoden 1300 tienoissa kuolleen miekkamiehen maisemaa – esineet ajoitettiin 1200–1300-luvuille.

Miksi oli pitänyt linnoittaa kaksi mäkeä vierekkäin? Värjöteltiinkö niiden suojissa samaan aikaan, ja tähystettiinkö naapurilinnaa silloin veljinä vai vihollisina?

Muinaisuutta etsivät metallinetsinmiehet jatkavat vaelluksiaan. Ehkä he joskus löytävät palaneen, irrallisen viikinkiaikaisen miekan kärjen, tai jotain muuta, jonka perusteella miekkamiehen tarinan voi sepittää uudelleen.

Kertomus miekkamiehen elämästä on arvaus, mutta kaiken sen perusteella, mitä vuoden 1300 Hämeestä toistaiseksi tiedetään, se on hyvä arvaus.

On myös mahdollista, että janakkalalainen peltoaukea ei ole vielä kertonut miehestä kaikkea. Maa on tehnyt yhden selvän kepposenkin: miekkamiehen leukaluu löytyi hänen ohimonsa päältä. Ehkä jonkin alkeellisen auran piikki oli ammoin nykäissyt sen paikaltaan.

Jouluyön kertomus, Novgorodin aikakirjat, Ruotsin kuninkaiden sankarikronikat ja mies menneisyydestä.

Ihmissukua näyttävät pitävän järjissään tarinat.

Tarinat, jotka se hahmottaa kuin puheen puron solinasta tai kasvot kallion pinnasta, koska se niin kovasti haluaa, että ne ovat siinä.

 

Tekstiä varten ovat käsityksiään miekkamiehen ajasta kertoneet muun muassa tutkija Simo Vanhatalo, tietokirjailija Eero Ojanen, kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman sekä seppä ja miekkaharrastaja Marko Saari.

 

Näin tiede saa miekkamiehen puhumaan

Kun ihminen kuolee, kehon sisältämän hiilen radioaktiiviset isotoopit alkavat hajota. Niiden hajoamisen tahti tunnetaan, joten mittaamalla luussa jäljellä olevan määrän voi laskea kuolinajan. Miekkamiehen todettiin kuolleen noin vuonna 1300. Samalla menetelmällä todettiin, että vainajan päällä ollut palanut aines oli peräisin jo noin vuodelta 1000.

Miehen hampaat olivat hyvässä kunnossa, mutta hänellä oli selvä purentavika: toisen puolen hampaat olivat kuluneet viistoiksi. Se saattoi johtua esimerkiksi joskus saadusta iskusta leukaan.

Kallo oli ikäisekseen hyvin säilynyt ja luussa oli runsaasti kalsiumia, mistä päätellen mies oli hyvin ravittu. Kerroskuvauksessa paljastui, että takaraivossa oli luuhun asti ulottunut, mutta sittemmin parantunut viilto. Toisen korvan takana hahmottui pistomainen reikä. Kallon yksityiskohdat olivat miehelle tyypilliset. Kerroskuvauksen perusteella kallosta on mahdollista tehdä kolmiulotteinen malli, jonka päälle voi yrittää rakentaa kasvonpiirteitä.

Maa-aines miekkamiehen vatsan kohdalta tutkittiin kasvinjäänteiden varalta, mutta niitä ei löytynyt. Yksikin jyvä tai akana olisi voinut viitata viimeiseen ateriaan, vaikkapa ohrapuuroon. Kovin merellisellä ravinnolla hän ei ainakaan näytä eläneen, sillä se olisi näkynyt hänen luihinsa kertyneen hiilen isotooppikoostumuksesta.

Miehen vierestä löytyneet miekat röntgenkuvattiin. Viikinkiajan miekasta paljastui ruosteen ja palopatinan alta kirjoitusta, josta ei ole vielä saatu selvää. Viikinkiajan miekan säilässä saattoi lukea esimerkiksi Ulfberht, merkkinä arvostetun eurooppalaisen pajan tuotteesta tai sen kopiosta.

Nuoremman miekan säilästä paljastui koristekuviota ja toiselta puolen mahdollisia kirjaimia. Tyypillinen ristiretkiajan säiläteksti olisi latinaa: ”Jumalan nimeen” tai tavaramerkkimäinen ”se ja se teki minut”.

Miehen hampaita on otettu talteen mahdollista myöhempää perimän selvittämistä varten. Laboratoriossa tutkitaan, onko dna tuhoutunut vaiko säilynyt osittain tai kokonaan. Perimän esiin kaivaminen voi varmistuksineen kestää kuukausia. Jos dna:ta ei pian saada esille, on tutkijoista kiinni, miten kauan he yrittävät eri menetelmiä ennen kuin luovuttavat.

Jos miekkamiehen dna:sta saadaan esiin riittävästi tiettyjä avainkohtia, niitä voidaan verrata vastaaviin tunnetuissa väestöryhmissä. Tulokseksi saadaan todennäköisyys, sille että hän kuului vertailuryhmään. Jos selvitetään vertailua varten muiden samalta ajalta säilyneiden vainajien dna:t, saatetaan osua lähisukulaisiin. Tosin jo serkusten osoittaminen serkuksiksi dna-tutkimuksella on epävarmaa.

Hampaat saattavat vielä paljastaa myös miehen taustan. Kun hän oli pikkulapsi, hän sai ruokansa mukana maaperän strontiumia, joka arkistoitui kehittyvään kiilteeseen. Strontiumin isotooppien suhteet vaihtelevat eri puolilla Euroopan maaperää, joten ihannetilanteessa nähdään, missä miekkamies vietti varhaislapsuutensa. Toisaalta strontiumia kertyi myös jatkuvasti hänen luihinsa. Jos luuston strontiumin koostumus osoittautuisi samaksi kuin hammaskiilteen, saattaisi päätellä, että miekkamies haudattiin syntymäseudulleen.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 51–52/2014.