Homesairaan viimeinen turvapaikka – entisen Greenpeace-aktivistin uskomaton tarina

Jarmo Pyykkö suojeli Lapin metsiä. Nyt hän veistää pohjoisen puusta hirsitaloja homesairaille.

hirsitalot
Teksti
Petri Pöntinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Timpurinkynä piirtää heräävän auringon kelmeässä kajossa.

Hirsi on vaalea, 18 senttiä paksu, hyvinkin 150 vuotta vanha. Ennen sahausta silmä tiiraa ja suorakulma tarkistaa viivat. Suojalasit päähän, sitten saha käyntiin. Teräketju puree puuhun, juuri oikeassa kulmassa ja syvyydessä. Kuorimarauta viimeistelee hirren selkäpuolen.

Saunan väliseinän pätkä kumahtaa paikoilleen järkälemäisellä kumilekalla.

Salvos, liitos, istuu millintarkasti.

Jarmo Pyykkö seisoo talvihaalarissa, tarkastelee kättensä jälkeä, lohenpyrstöistä hirsirunkoa.

”Tämä on shakinpeluuta”, hän sanoo.

”Koko ajan on mietittävä kolme neljä puuta eteenpäin.”

Pyykkö veistää nurkkien salvokset, bulgarialainen Asen Asenov höylää hirret. Mestari ja oppipoika, kylmän karaisemia hirrenveistäjiä Inarista.

Työmaalle, entisen orpokodin pellolle, on pysäköity keltainen kuorma-auto. Volvon nosturilla raskaat, sivuiltaan tasaiseksi sahatut pelkat siirtyvät rungolle. Käynnistyessään autovanhus pölläyttää savupilven.

”Se on meidän ainoa ympäristömiinus”, Pyykkö sanoo.

Täällä moottorisaha ei ulise vaan surisee. Voimanlähde on töpselistä, saasteetonta tuulisähköä. Kaikki on tarkkaan suunniteltua, sekin, että teräketjuöljyn roiskeet poistetaan salvoksista taltalla.

Pieni hirsitalo on tilattu hätämajoitukseksi, homesairaan naisen viimeiseksi turvapaikaksi.

 

Kaamasen tie on typötyhjä. Lauantaiaamun viisto valo värjää avaran metsämaiseman oranssinpunaiseksi tulimereksi.

Jarmo Pyykkö viittoilee lumisille mäntykankaille. Puista löytyy yhä sirpaleita.

”Täällä käytiin metsäsotaa vuonna 1944.”

Ohitamme Korpivaarat. Vaarat ovat porojen laidunmaita, rauhoitettuja alueita. Tiheä metsäturkki on kirveenkoskematon, latvukset tuuheita, naavaa oksilla.

”Nämä ovat tosi kauniita metsiä.”

Ylä-Lapin metsistä on suojeltu yli puolet, 60 prosenttia. Hirrenveistäjä on ylpeä luvusta.

”Se on kirkas suomenennätys.”

Ennätys olisi jäänyt saavuttamatta ilman Pyykköä. Kymmenen vuotta sitten hän oli Lapin vihatuimpia miehiä, metsäterroristiksi leimattu palavasieluinen luonnonsuojelija.

Hänen työnantajansa oli ympäristöjärjestö Greenpeace.

 

Jarmo Pyykkö on etelästä, Tampereen Pappilasta.

Lapsena hän kulki isän kanssa Lapissa, laski huimia koskia intiaanikanootilla. Nuorena miehenä hän kolusi Kessin erämaat, vaikuttui ikimetsien rauhasta.

Kansainvälisen politiikan opiskelijana hän kiinnostui tropiikin metsistä. Silmätikuksi joutui konsulttiyhtiö Pöyryn toiminta kehitysmaissa.

”Olisit voinut ottaa muutakin kuin konfliktin kursseja”, vaimo sanoi myöhemmin.

He olivat tutustuneet Vienan Karjalassa 1990-luvulla. Maiju oli silloin Greenpeacen, Jarmo WWF:n aktivisti. Rajan takana hakkuut ja puukaupat olivat villejä. Suomalaiset jobbarit huutelivat luonnonsuojelijoille tappouhkauksia.

Pyyköt asettuivat asumaan Lappiin ja kouluttautuivat puusepiksi.

Paikallisia huvitti; ajaa nyt pyörällä 38 asteen pakkasessa 11 kilometriä puusepän oppiin. Valmistuttuaan Jarmo alkoi veistää veneitä ja rekiä. Maiju opiskeli inarinsaamen ja vaihtoi opettajaksi.

Vuosi 2002 radikalisoi puusepän taas metsäsissiksi.

Poromiehet ja metsähallitus kiistelivät vanhojen metsien hakkuista Inarin Nellimissä. Jarmo Pyykkö pyysi Greenpeacea kampanjoimaan poromiesten rinnalla. Suostuttelua kesti kaksi vuotta. Maaliskuussa 2005 suoran toiminnan ympäristöjärjestö perusti punaisen konttileirin Inariin.

Metsurit ja Vapon sahurit kokosivat vastaleirin, Anti-terror info centerin.

Sanan säilä heilui, sylki lensi yli kuukauden ajan. Suuttumus purkautui Pyykköön. Hän oli Greenpeacen neuvottelija mutta myös paikkakuntalainen. Local guy, kuten Saksassa sanottiin.

Keskellä kiivainta metsäsotaa Pyyköille syntyi toinen lapsi, Aili.

Vuosina 2009–2010 metsähallitus yllätti, myös Greenpeacen. Se lupasi suojella kiistanalaiset porojen laidunmaat 20 vuodeksi. Rauha palasi selkosille.

Nyt Pyykkö kehuu inarilaisia sivistyneiksi ihmisiksi. Miehiä, jotka metsäsodassa polttivat vainotulia.

”Enemmän on ystäviä kuin vihamiehiä”, hän sanoo.

”Metsä yhdistää meitä.”

Hirsitalo
Hirteen porataan tapitusreikä pitkällä terällä. © Markus Pentikäinen

Entinen metsäaktivisti kulkee taas Lapin männiköissä, nyt puun ostajana hirsirunkoisiin luomutaloihin.

Pyykkö seurasi läheltä serkkunsa perheen epäonnista talokauppaa. Unelmakoti paljastui homepommiksi. Vanhemmat ja kaksi lasta sairastuivat.

On arvioitu, että 600 000–800 000 suomalaista oleskelee joka päivä homeiden ja kosteusvaurioiden pilaamissa rakennuksissa. Kotona ja kouluissa, työpaikoilla ja virastoissa.

Herkimmät sairastuvat vakavasti.

Tommi Luukkonen, sairastunut opettaja, tuli Inariin oppimaan hirrenveistoa. Hän asui saunamökissä, johon muurattiin myös puuhella.

Pyykkö muistaa yhä teräskuntoisen entisen laskuvarjojääkärin täydellisen romahduksen.

Aluksi ääni madaltui. Silmät sameutuivat tuskaisiksi. Silmien ympärillä iho punertui ja nousi paukamille. Keskittymiskyky katosi, heikotus taittoi jalat alta. Lopulta istuminenkin oli raskasta.

”Kun kova jätkä menee avuttomaksi, sitä on paha katsoa.”

Hometalo on mikrobien taistelutanner. Eloonjäämiskamppailussa ne erittävät myrkkyjä. Juuri hometoksiinit sairastuttavat, vaurioittavat soluja. Elimistön oma puolustus heikkenee ja päälle jää tulehdustila.

Rakennustarvikkeiden kemikaalit lisäävät ja laukaisevat herkistyneiden oireilua. Luukkonen pystyi asumaan Pyykön veistämässä mökissä. Mutta puuhellan rappaus oli virhe; laasti sisälsi ehkä haitallisia yhdisteitä.

”Minun puoleeni kääntyvät ääritapaukset, vaikeimmin sairastuneet”, Pyykkö sanoo.

”Heille rakennetussa talossa ei voi olla yhtään heikkoa lenkkiä.”

 

Pyykön kotitalon lähes satavuotiaat hirret ovat Etelä-Lapista. Hän on aina arvostanut järeää puuta, se on kaunis katsoa ja halpa rakentaa. Mutta vasta serkun perheen sairastuminen herätti hänet.

Hirsi kuljettaa viestiä satojen vuosien takaa.

”Terve talo on yksinkertainen ja pitkälti yhdestä aineesta”, Pyykkö sanoo.

”Se hengittää ja tuulettuu, sen kuntoa on helppo valvoa ja se toipuu mahdollisesta vesivahingosta.”

Moderni talo on kuin suljettu pullo, jossa kone kierrättää ilmaa.

Ulkoseinä muistuttaa sandwichia, kerrosvoileipää. Mineraalivilla eristää, kertopuu kantaa, muovikalvo sulkee vesihöyryn, kipsilevy suojaa palolta.

Sandwich-seinä ei hengitä. Rakennusvirhe tai vesivahinko luo suotuisat olot kosteusvauriolle.

Pyykkö on piirrättänyt 74 neliön mallitalon hirrestä. Hän veistää rungon, asiakas päättää lopusta. Suositus on, että talo perustetaan pilareille, ullakolle jää reilu ryömintätila ja kosteat tilat on erotettu muista rakenteista. Silloin talon tuuletus toimii ja sen kuntoa on helppo seurata.

Hirsiseinä on tunnetusti hengittävä, se kuivuu sekä sisään että ulos.

”Kosteus ei jää jumiin rakenteisiin.”

Rautakaupan hyllytavara on Pyykön pannassa kemikaalien takia. Ei uretaania ja liimoja, ei kyllästysaineita ja pinnoitteita, ei lakkoja ja lateksimaaleja, ei lastu- ja mdf-levyä, ei mineraalivillaa ja muovitapetteja.

Pyykkö veistää hätämajoitusta naiselle, joka on herkkä homeille ja kemikaaleille ja sairastaa borrelioosia.

Talon yksityiskohdat ovat luomua.

Seinissä pelkkää hirttä, ei lisäeristettä. Ala- ja yläpohjaan tallattua kutterihöylän lastua. Ikkunoiden ja ovien liitokset puutapein, ei liimalla. Ikkunapokien ja -karmien väliin kangassuikaleita, ei tiivistysnauhaa. Rautahella ja peltihormi, läpivienti hiekalla. Hellan perusta luonnonkivillä, ei betonilla.

Hätämajoitukseen lyödään lankkulattia. Tuoreesta puustakin haihtuu yhdisteitä, luonnon omia kemikaaleja.

Pyykkö on keksinyt pulmaan ratkaisun.

”Sahaan lattialankut 11 vuotta vanhasta hirrestä. Siinä ei ole enää ärsyttäviä yhdisteitä.”

Jarmo Pyykkö
Jarmo Pyykkö kulkee lumikengillä rauhoitetulla Jurmurovan pohjoisrinteellä. © Markus Pentikäinen

Kaamasen koulun entisessä asuntolassa tuoksuu eteerinen öljy, mänty. Lankkuja on pinottu taapeliin. Täällä puuseppä Pyykkö nikkaroi ikkunoita ja ovia.

Hän tutkii lankun pintaa.

”Katso, tässä on monta vuosilustoa yhdellä millimetrillä!”

Lapin mäntyä parhaimmillaan: tiukkasyistä, hitaasti kasvanutta, oksatonta.

Puun pitää olla myös järeää, suoraa ja juoksevaa, jotta se kelpaa veistäjälle ja puusepälle.

Hirren pinnassa ei saa olla myöskään pilkkuja, sinistymää. Homeen estämiseksi ilman kyllästystä on ikivanha kikka: talvihakkuu. Pakkasen puremassa männyssä mikrobit eivät jyllää, sillä puu on lepotilassa, nesteet ja ravinteet maan alla varastossa, juurissa.

Pyykkö osoittaa hirren paksua punertavaa osaa. Se on sydänpuuta, kuollutta solukkoa.

”Se ei sinisty koskaan.”

 

Suomi on matkalla lähes nollaenergiataloihin. Vuonna 2020 uudet talot ovat erittäin energiapihejä. Rakenteet ovat yhä tiiviimpiä, koneellinen ilmanvaihto ja lämmön talteenotto yhä tehokkaampaa.

Kiristyviä rakentamismääräyksiä perustellaan energiansäästöllä: ei lämpöä harakoille.

Kosteat kasvihuonetalvet ja paksut eristeet lisäävät kosteusvaurioriskiä, rakennusfysiikan asiantuntijat varoittavat. Ja ilmanvaihdon säätöongelmat sysäävät haitalliset mikrobit pahimmillaan sisäilmaan.

Homesairaista kehitys kulkee päin mäntyä.

Jos haluaa rakennusluvan perinteiselle hirsitalolle, on valittava kahdesta vaihtoehdosta: topattava talon vaippa reilulla lisäeristeellä tai asennettava koneellinen ilmanvaihto.

”Kutterilastu ja sahanpuru”, Pyykkö sanoo, ”olisivat turvallisia mutta ne eivät täytetä normeja.”

Turve- ja pellavaeriste ovat luonnonmateriaaleja. Mutta myös niissä on kemikaaleja. Jotta pellavalevy pysyy koossa, sidosaineena käytetään polypropeenia, muovia. Boori taas on palontorjunta-aine. On epäilty, että kostuneessa eristeessä boori suosii ihmiselle haitallisia mikrobeja.

Pyykkö tekee asiakkailleen petitestejä.

”Lähetän eristepaketteja, jotka he ottavat kahdeksi viikoksi sänkyyn.”

”Sitten katsotaan, tuleeko reaktioita.”

Metsäsodassa Pyykkö määritteli itsensä informantiksi. Notkean supliikin mies jakaa tietoa ja mielipiteitä myös uudessa missiossaan. Homemyrkyille ja kemikaaleille herkistyneitä hän on neuvonut suorasukaisesti: tehkää harkittu ympäristörikos.

”Pientä, alle 50 neliön taloa eivät koske energiansäästömääräykset.”

 

Inarin kirkonkylän laidalla aurinko kultaa korkean taapelin. Kauniin kirkkaita hirsiä. Kasassa lepää 3 000 juoksumetriä tavaraa.

Pyykkö kahlaa hangessa. Täällä, peltikaton suojassa, pelkat kuivuvat vuoden ennen veistoa. Kaadettujen mäntyjen ikä on 150–300 vuotta. Puut jatkavat eloaan hirsitalossa toiset 150–300 vuotta.

Se jos mikä on ilmastoteko.

 

Hirsitalo ei ole yhtä tiivis kuin betonista tai kivestä tehty ja paksuin eristein vuorattu nykytalo. Mutta tilanne tasoittuu, kun vertaillaan rakennusten koko eliniän päästöjä, hiilijalanjälkiä.

”Kun metsästä otettu puu käytetään talossa, se muuttuu hiilivarastoksi”, Pyykkö sanoo.

”Ja kaadetun tilalle kasvaa uusi puu, uusi hiilinielu.”

Ympäristöministeriölle tehty selvitys osoitti, että uusiutuvalla lämmitetyn puutalon hiilijalanjälki voi olla 50 vuodessa jopa negatiivinen. Eli rakennus varastoi enemmän hiilidioksidia kuin sen rakentaminen ja käyttö aiheuttavat päästöjä.

EU:ssa sorvataan kestävän rakentamisen kriteerejä. Puun hiilivarastoksi on oletettu nolla: kasvaessaan puu sitoo hiiltä mutta se palautuu luontoon, kun rakennus puretaan ja hirret poltetaan. Laskelma ei hyvitä sitä, että puu sitoo hiilen pitkäksi aikaa.

Suomi haluaa, että eri rakennusmateriaalien valmistuksen päästöt otetaan huomioon 2020-luvun alussa. Hirsi on vahvoilla. Puun ”tuotanto” luonnossa, fotosynteesi, ei synnytä päästöjä, toisin kuin teräksen ja betonin valmistus.

Pyykkö kritisoi entistä työnantajaansa.

”Greenpeace on ajanut vain rakennusten energiatehokkuutta, kun pitäisi katsoa niiden päästöjä.”

Metsäaktivisti Pyykölle eivät riittäneet aarnimäihiäiset, uhanalaiset lajit. Hän etsi synergiaa. Suojelusta hyötyivät myös poronhoito ja matkailu.

Sama ajatus on puurakentamisessa: terveitä asuntoja sairastuneille, ilmastoteko tuleville sukupolville, työtä ja tuloja metsäalalle.

”Ottaisin heti useita hirrenveistäjiä töihin, jos olisi tarjolla tekijöitä.”

© Markus Pentikäinen

Entinen metsäsissi tutkii leimikkokarttaa aktivistivuosien rutiinilla. Tuosta käännytään oikealle, Pyykkö näyttää. Korkeimpia mäntyjä, ylispuita, hakataan Inarin ja Ivalon välillä, maantien tuntumassa.

Hän tuijottaa rinnettä, pyörittää päätään.

Kohde on maisemahakkuu, silti puita ei ole jätetty riittävästi pystyyn. Ruma aukko näkyy kauas Ukonjärvelle.

”Pitääkö tässä pitää suunsa kiinni vai sanoa mitä ajatella?”

Ylä-Lapin metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja Vesa Väisänen odottaa tukkipinon vieressä. Pyykkö ylistää pohjoisen talvihakkuita. Tietä ei tarvitse rakentaa, ja jäkäläkankaat säilyvät.

Pyykkö vilkaisee rinteeseen.

”Olisi sinne voinut niitä ylispuita jättää pystyyn.”

Väisänen katsoo aukkoa.

”Sitä minäkin sanoin motokuskille.”

Autojen ovet paukkuvat pakkasessa. Pyyköstä Inarin metsämaisemat ovat maan parhaassa kunnossa. Silti hutilointi harmittaa.

”Tuollaisesta hakkuusta en ostaisi puuta.”

 

Seuraava leimikko. Monitoimikone huilaa viikonloppuvapaalla. Tukit ajetaan yli 200 kilometrin päähän, Kemijärven tai Kittilän sahoille.

Peuravuonon saha Ivalossa on lopetettu.

”Toivottavasti sahalle tulisi käyttöä. Se olisi kaikkien etu”, Väisänen sanoo.

Pyykkö nyökkää. Nopea ynnäys kännykän laskimella: hirsitaloksi jalostetun puun kuutiohinta on 1 200 euroa, 20 kertaa enemmän kuin raakapuun.

”Ja kun täällä Inarissa on suojeltu 60 prosenttia, loppuja talousmetsiä pitää voida käyttää.”

Lausahdus on lähes tunnustus; aktivisti maksaa velkaa takaisin suojeluajoistaan.

Ennen lähtöään Väisänen, Ylä-Lapin yksityisten metsänomistajien pitkäaikainen nokkamies, esittää Pyykölle kutsun syntymäpäivilleen.

”Se täytyy kyllä sanoa, että kaikki eivät pidä, kun veljeilen tuon Jarmon kanssa.”

© Markus Pentikäinen

Sivutie päättyy puomiin. Kieltomerkki repsottaa. Yli pellon avautuu puurakennusten rykelmä, kuin Lappiin siirretty autio villin lännen kylä.

Pyykkö harppoo kohti Peuravuonoa, lakkautettua sahaa.

”Minulle tarjottiin tätä paikkaa 200 000 eurolla.”

Hän on 49-vuotias, yrittäjävanhempien poika. Isä pyöritti insinööritoimistoa, äiti pientä vaatealan yritystä. He sinnittelivät, pysyivät leivässä.

Rikastunut ei ole poikakaan. Hän on hövelisti tinkinyt, kun on tehnyt hirsitalotarjouksia homesairaille.

Alku on mennyt ”aika lailla Punaiselle Ristille”.

Pyykkö astuu valtavaan puutavaravarastoon. Papanat paljastavat, että kesäisin tyhjä halli on porojen räkkäsuoja.

Veistäjä silmäilee ympärilleen.

”Tänne saisin siltanosturin ja hirsitalojen kokoonpanon.”

Ei hän sahan omistajiksi mieli. Mutta miksei vuokralaiseksi sahurille, joka nyt hieroo kauppaa Peuravuonosta.

Pyykkö on tehnyt laskelman. Vuodessa ehtisi koota 30–40 hirsitaloa, jos höylä olisi nopeampi ja salvokset koneen veistämiä. Mutta tuote yhä luomua, ilman kemikaaleja. Rovaniemeläinen Ounaspuu on luvannut varastoida ja toimittaa 10 000 juoksumetriä vuodessa.

Ja se olisi vasta alkua.

Massiivipuutaloja syntyy muustakin kuin pitkästä hirrestä. On pientukkeja, joista kootaan moduuleja. On ristikkäin puristettuja levyjä, joita liitetään puutapein, ilman liimaa.

Talotehtaassa rakentaisi vaikka kouluja ja pienkerrostaloja.

Pohjoisen pankit ovat tarjonneet vain sympatiaa. Pyykkö etsii rahoittajaa etelästä. Yritys tarvitsee myös toimitusjohtajan. Haku on käynnissä.

”Tässä pitää olla mukana ihmisiä, joilla on bisnesälyä.”

 

Kyltissä lukee: ongelmajätteet. Laudalla vuorattu mökki nököttää saha-alueen reunalla.

Pyykköä huvittaa. Niin pieni tila myrkyille.

Aikoinaan Peuravuonossa sahattiin ratapölkkyjä. Ne kastettiin kyllästysaineeseen. Dioksiineja ja furaaneja, kovia ympäristömyrkkyjä. Konsulttiselvityksen mukaan käsittelypaikkojen maat on kuljetettu pois.

Pyykkö on pyytänyt arvion mikrobiologi Mirja Salkinoja-Saloselta, Helsingin yliopiston emeritaprofessorilta.

Neuvo: pidä näppisi erossa tontista.

Ostajaehdokas aikoo purkaa rakennukset, joissa on käytetty kyllästysaineita. Vapo on luvannut puhdistaa maat omalla kustannuksellaan.

Se on myös Pyykön ehto tilojen vuokraukselle. Mutta riittääkö sekään?

Miten markkinoida sairastuneille terveitä taloja, jotka on koottu entisellä saastuneella teollisuusalueella?

Paluumatkalla Tommi Luukkonen, sairastunut opettaja, soittaa. Pyykkö antaa tuoreen katsauksen sahasta.

”Tätä ei voi ratkaista pelkällä bisneslogiikalla”, hän sanoo luuriin.

”Tässä ollaan asian ytimessä.”

Puhelu loppuu. Pyykkö nojaa penkkiin. Taivas on yhä valoisa, kaamos haipuva muisto.

Laskeva aurinko polttaa silmiä kuin hitsipillin liekki.