Kadonneet potilaat

Kivennavan 16 mielisairasta hylättiin talvisodan jalkoihin Karjalankannaksella. Uusi kirja paljastaa: vain neljä pääsi palaamaan Suomeen.

Teksti
Petri Pöntinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Valkokankaalle on heijastettu kaksi listaa.

”He jäivät Neuvostoliittoon”: 52 nimeä. ”Väestön palautus”: 50 nimeä.

Helsingin keskustakirjasto Oodin luentosalissa on hiirenhiljaista.

Nimilistat kertovat Karjalankannaksen siviilivankien kohtalosta.

Jevgeni Balasov on pietarilainen historian harrastaja. Hän on kirjoittanut pitäjähistoriikkeja luovutetuilta alueilta.

Balasov on kutsuttu puhumaan Kivennapa-seuran vuosikokoukseen. Hänen uusimmassa teoksessaan Terijoen siviilivangit on ennen julkaisematonta tietoa suomalaisista, jotka jäivät talvisodassa neuvostojoukkojen vangiksi Karjalankannaksella.

Kynät sauhuavat. Evakkojen jälkeläisiä kiinnostaa, löytyykö listalta sukulaisten tai tuttujen nimiä.

Noin 2 500:aa suomalaista siviiliä ei ehditty evakuoida ennen talvisotaa. Eniten heitä jäi Suojärvelle Laatokan Karjalaan mutta myös Kannakselle sekä Petsamoon, Suomussalmelle, Sallaan ja Suomenlahden saarille.

Kivennavalta oli lähdetty jo lokakuussa 1939. Mutta moni oli saanut luvan palata kotiinsa marraskuussa.

Kun talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939, asukkaat pakenivat sekasorron vallassa. Mukaan saattoi ottaa vain sen, minkä jaksoi kantaa.

Suomalaiset sotilaat noudattivat poltetun maan taktiikkaa. Vetäytyessään he polttivat Kivennavan kirkonkylän. Myös puukirkko roihusi, tapulitornin valtavat kellot romahtivat alas. Mutta yksi talo jäi tuhoamatta: kunnalliskodin mielisairasosasto.

Kuusitoista hoidokkia jäi sodan jalkoihin.

Silminnäkijät, kaksi ilmavalvontalottaa, poistuivat viimeisten joukossa. He kuulivat rakennuksesta parkuvia ääniä: ”Avatkaa Herran tähden ovet! Antaa ruokaa!”

Ovi oli lukossa, avain poissa.

Jäivätkö potilaat henkiin? Jos jäivät, minne he joutuivat?

Rakennuksesta kuului parkuvia ääniä: ”Avatkaa Herran tähden ovet! Antaa ruokaa!”

Siviilivankien, etenkin mielisairaiden, kohtalo on vaivannut Kivennavan evakkoja ja heidän jälkeläisiin 80 vuoden ajan. Myös tutkimuksessa on ollut valkoinen aukko.

”Karjalankannaksen siviilivangeista ei ole kirjoitettu juuri mitään”, Jevgeni Balasov sanoo.

Hän on tutkinut arkistoja Venäjällä ja Suomessa, muun muassa Valtiollisen poliisin Valpon kuulustelupöytäkirjoja välirauhan aikana palautetuista siviilivangeista.

Toukokuussa 1940 Karjalankannaksen siviilivangit oli tuotu Viipuriin, josta oli jatkettu tavarajunalla Suomeen. Palautetut olivat joutuneet karanteeniin Kaisaniemen koululle Helsingissä.

Pöytäkirjat on kirjoitettu käsin. Niistä näkee, että kuulusteluissa esitettiin tiukkoja kysymyksiä.

”Houkuteltiinko jäämään Venäjälle ja mitä lupailtiin? Keitä tietää jääneen Venäjälle a) vapaaehtoisesti, b) pakotettuina, c) muusta syystä?”

Lopuksi udeltiin loikkareista.

”Keitä suomalaisia (aiemmin Venäjälle menneitä) tapasi Venäjällä ja missä asemissa nämä ovat siellä ja mitä toimivat?”

Talvisodassa vetäytyvät suomalaisjoukot polttivat Kivennavan kirkonkylän. Kunnalliskodin mielisairasosasto säästettiin.
Talvisodassa vetäytyvät suomalaisjoukot polttivat Kivennavan kirkonkylän. Kunnalliskodin mielisairasosasto säästettiin. © Kivennavan kirkonkylän kyläyhdistys

Oli lukuisia syitä, miksi kaikki siviilit eivät lähteneet evakkoon.

Vanhuksia, sairaita ja heidän hoitajiaan jäi jumiin. Pako tykkitulen alla pelotti. Taloa ei haluttu hylätä. Karjaa oli hoidettava. Neuvostojoukkoja ei koettu miehittäjiksi.

”Yli kaksikymmentä rajan taakse jäänyttä suostui yhteistyöhön NKVD:n, salaisen poliisin kanssa”, Balasov sanoo.

Vangitut siviilit keskitettiin Terijoen vanhainkotiin.

Talon johtajaksi määrättiin Stepan Voronin, vanki hänkin. Kaksilapsinen perhe sai pitää neljä lehmää. Voronin nosti 300 ruplan kuukausipalkkaa ja myi maitoa sotilaille ja siviileille.

Töitä oli tarjolla myös keittäjänä, siivoojana ja halkojen hakkaajana.

”Työvelvollisuutta ei kuitenkaan ollut”, Balasov sanoo.

Suomalaisia kuulusteltiin ankarasti. Missä oli miinakenttiä, kuka kuului suojeluskuntaan, tivattiin.

Vanhainkodissa pyöri propagandaelokuvia, kuten Baltialaiset ja Neuvostokotimaan puolesta. Jaettiin suomenkielisiä lentolehtisiä ja sanomalehtiä. Neuvostojoukot esitettiin vapauttajina.

Vankeja houkuteltiin jäämään rajan taakse.

”Luvattiin kaikkea mahdollista. Työpaikka, hyvä palkka, talo ja lehmä.”

Suurin osa ei uskonut lupauksia. Talvisodan päätyttyä Voronin päätti lähteä Suomeen, vaimon ja tyttärien toiveesta.

Mielisairaita ei kuitenkaan tuotu Terijoen vanhainkotiin. Heidän tiensä oli toinen. Tämä selviää Valpon pöytäkirjoista.

 

Kuulustelu tehtiin Helsingissä 11. kesäkuuta 1940.

Anna kertoi syntyneensä Kivennavalla 1889. Hän oli käynyt neljä vuotta kansakoulua. Kolmen lapsen äiti, eronnut.

Kivennavan mielisairasoston potilaskirjassa häntä luonnehdittiin ”hermoherkäksi”.

”Vaikuttaa hyvin hiljaiselta ja vähän oudolta”, Valpon kuulustelija kuvasi pöytäkirjassa.

Anna kuvasi tarkasti sodan syttymishetken. Vähän ennen venäläisten tykistökeskitystä kunnalliskodista evakuoitiin viimeiset asukkaat – mielisairasosaston hoidokkeja lukuun ottamatta.

Paetessaan hoitaja telkesi potilaat lukkojen taakse.

Seuraavana päivänä, 1. joulukuuta 1939, neuvostojoukot avasivat ovet.

Valpon pöytäkirjaan kirjattiin Annasta: ”Sai venäläisiltä luvan asua edelleenkin kunnalliskodissa ja itse valmisti ruoan kunnalliskodin ruokatarpeista.”

Anna luetteli hoidokit nimi nimeltä, samoin heidän kotipaikkansa. Kuulustelussa kävi myös ilmi, että kaksi miespotilasta karkasi vankeuden aikana.

Reilun viikon kuluttua, 11. joulukuuta, kunnalliskodin mielisairaat siirrettiin sairaalaan Leningradiin.

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Anna ja kolme muuta hoidokkia pääsivät Suomeen toukokuussa.

”He pystyivät tekemään palautusanomukseen”, Balasov sanoo.

”Muut olivat liian huonossa kunnossa. He eivät osanneet kirjoittaa tai ymmärtäneet tilannettaan.”

Mielisairaalan lääkäri taivutteli myös Annaa jäämään Neuvostoliittoon. Ei hän halunnut. Lapset odottivat Suomessa.

Anna kertoi Valpon kuulustelijalle, että loput 12 hoidokkia kuljetettiin kauas Suomen rajasta: ”Kaikki yllämainitut (- -) lähetettiin Pietarista noin maaliskuussa Ukrainaan.”

Pietarilainen Jevgeni Balasov on tutkinut Karjalankannaksen siviilisotavankien, myös Kivennavan mielisairaiden, kohtaloa.
Pietarilainen Jevgeni Balasov on tutkinut Karjalankannaksen siviilisotavankien, myös Kivennavan mielisairaiden, kohtaloa. © Marjo Tynkkynen

Pitääkö kuulustelupöytäkirjan tieto paikkansa?

Kukaan ei tiedä varmasti, ilman dokumentteja. Jevgeni Balasovista on mahdollista, että puhe siirrosta Ukrainaan oli hämäystä.

”Ehkä hoidokeille sanottiin, että Ukrainassa on lämmintä ja ruokaa.”

”Niin taattiin, että he eivät hermostuisi.”

Toinen vaihtoehto on vielä karumpi. Talvisodan päätyttyä Kivennavan potilaita saatettiin siirtää kaupungin sisällä, sairaalasta toiseen.

”Jos he jäivät Leningradiin, he kuolivat todennäköisesti talvella 1942.”

Silloin saksalaiset piirittivät miljoonakaupunkia. Syksystä 1941 talveen 1943 kestäneessä saarrossa menehtyi yli 600 000 ihmistä.

Anna asui loppuelämänsä Rauhan B-mielisairaalassa Joutsenossa.

 

Talvisodasta on pian 80 vuotta. Vastaus kadonneiden mielisairaiden mysteeriin saattaa löytyä salaisen poliisin arkistoista, joko Ukrainasta tai Venäjältä.

Sukulaiset voivat hakea tutkimuslupaa. Olisi lähettävä pyyntö, uhrattava paljon aikaa ja vaivaa, rahaakin.

Talollinen Antti Anttolainen oli yksi rajan taakse hylätyistä mielisairasosaston hoidokeista.

Maaliskuussa 1941, vuosi talvisodan päättymisen jälkeen, sahalahtelainen Anni Anttolainen kysyi puolisonsa kohtalosta ulkoministeriöön lähettämässään kirjeessä: ”(- -) onko mieheni mahdollisesti Venäjällä ja jos on, onko mitään mahdollisuutta hänen palauttamisekseen Suomeen.”

Ulkoministeriö lähetti tiedustelun Moskovaan, tuloksetta.

Antti Anttolaisen lapsenlapsia on hengissä. Yksi heistä on Petri Anttolainen. Isoisän kohtalo kiinnostaa, siitä keskustellaan serkkujen kesken.

”Ja aina asia on mielessä, kun käy isoäidin haudalla.”

Sotien jälkeen käräjäoikeudet alkoivat tehdä päätöksiä Neuvostoliittoon kadonneista Kivennavan hoidokeista.

Antti Anttolainen julistettiin kuolleeksi tammikuun ensimmäisenä päivänä 1987.

 

Suomen Kuvalehti kirjoitti ensi kerran Kivennavan kadonneista artikkelissa Sotaan hylätyt (SK 11/2015). Juttu on kuunneltavissa myös podcast-versiona, jonka löydät täältä.

 

Oikaisu

Juttua on päivitetty 2.11.2019 kello 10.10: Korjattu yksi paikoista, joista siviilejä ei ehditty evakuoida, Suomussalmeksi. Oli aiemmin virheellisesti Suomusjärvi.