Harri Ahonen luennoi Pornaisten kirjaston kellarissa Pohjois-Norjan rannikkoreiteistä. Hän puhuu kameralle, yleisö seuraa suoraa lähetystä Youtubessa.

Kuin tyhjyyteen puhuisi

Nauraako yleisö vitsille? Ymmärtävätkö opiskelijat, ovatko he hereillä? Kun ollaan etänä, usein voi vain arvailla. Jos vuorovaikutus ei toimi, voi mennä jopa luottamus työkavereihin.

Harri Ahonen luennoi Pornaisten kirjaston kellarissa Pohjois-Norjan rannikkoreiteistä. Hän puhuu kameralle, yleisö seuraa suoraa lähetystä Youtubessa.

Harri Ahonen kertoo vitsin. Norjalaiset ovat antaneet sille nimen ”saksalainen karuselli”, ja se menee näin:

Saksasta tulee vuosittain Norjaan noin 100 000 turistia. He matkaavat ensin Bodøhön, jatkavat sieltä Narvikiin ja sitten Lofoottien saariryhmän eteläkärkeen Åhon. Sieltä he ottavat lautan takaisin Bodøhön.

”Siinä vaiheessa he ovat jo niin ’forvirret’, sekaisin, kauniista maisemista, että kääntyvät Bodøstä vahingossa vasemmalle ja matkaavat uudelleen Narvikiin.” Ja niin edelleen.

Kukaan ei naura, ei edes hymähdä. Ei tietenkään, koska paikalla ei ole yhtään kuulijaa. Ahonen puhuu kameralle.

Hän pitää luentoa Pohjois-Norjan rannikkoreiteistä Pornaisten kunnankirjaston kellarikerroksen huoneessa. On helmikuinen ilta, kello hiukan yli puoli kuuden.

Ahonen kohdistaa sanansa pyörylälle, joka on noin puoli senttiä kameran linssin yläpuolella.

Kun hän on päässyt vitsin loppuun, hän pitää pienen tauon. Tuntuu oudolta olla saamatta yleisön reaktiota. On purtava hammasta ja toivottava, että joku naurahti katsoessaan luentoa kotonaan Pornaisten kirjaston Youtube-kanavalta.

Ahonen ei tiedä, paljonko siellä on väkeä. Juuri ennen luennon alkua informaatikko Mari Ahokas huikkasi viereisestä huoneesta lukeman, kanavalla odotti jo 800 ihmistä.

Sekin on enemmän kuin yhdelläkään niistä sadoista luennoista, joita Ahonen on vaellusreittien asiantuntijana vuosien mittaan pitänyt. Suurin yleisö, parisataa ihmistä, on ollut Bratislavan ulkoiluaiheisilla festareilla, pienin neljä ihmistä pienen suomalaisen kunnan kirjastossa.

 

Kirjaston henkilökunnalle Ahosen luento on korona-ajan seitsemäs Youtube-lähetys. Tekniikka on vaatinut harjoittelua, mutta nyt sen käyttäminen sujuu. Pääosaan nousevat Ahosen kuvat Norjasta sekä kartat retkeilyyn sopivista alueista.

Kirjaston henkilökunnalle Ahosen luento on korona-ajan seitsemäs Youtube-lähetys. Tekniikka on vaatinut harjoittelua, mutta nyt sen käyttäminen sujuu. Pääosaan nousevat Ahosen kuvat Norjasta sekä kartat retkeilyyn sopivista alueista. © Kuvakaappaukset youtubesta

”Herttileijaa”, kuvaa kirjastotoimenjohtaja Marianne Lindblad henkilökunnan reaktiota siihen, miten paljon Ahosen luento on etukäteen kiinnostanut ihmisiä.

Luentopäivään mennessä yli 23 000 ihmistä ilmoitti Facebookissa olevansa kiinnostunut tapahtumasta, yli 3 000 aikoi osallistua.

Pornainen on reilun 5 000 asukkaan kunta Uudellamaalla.

”On tarkistettu, kyllä ne ovat aivan oikeita ihmisiä.”

Lukemattomat tapahtumat, tilaisuudet ja keskustelut ovat koronan takia siirtyneet verkkoon. Kotoa voi käydä niin työpalavereissa ja opiskelemassa kuin konserteissa, väitöstilaisuuksissa ja jumppatunneillakin.

Kätevää, mutta ei yksinkertaista.

Kun Ahonen puhuu kameralle, oven takana neljä ihmistä tuijottaa tietokoneitaan.

Kirjastovirkailija David Thiry vastaa siitä, miltä lähetys Youtubessa näyttää ja kuulostaa. Hän on saanut jo etukäteen Ahosen esityksen kuvat: tuntureita, järviä, vuonoja ja pieniä punaisia mökkeröitä sekä karttoja Norjan retkeilyalueista.

Ahonen vaihtaa lähetyksessä näkyvän kuvan itse tietokoneeltaan, mutta Thiry on koko ajan askeleen edellä: hän asettelee jo luennoivan Ahosen kuvaa seuraavan norjalaismaiseman tai kartan päälle. Luennoitsija siirtyilee kuvan laidasta toiseen, kunnes Thiry löytää sopivan kohdan, jossa Ahonen ei peitä alleen tärkeitä paikannimiä tai erikoisia tunturinhuippuja.

Marianne Lindblad seuraa kirjaston Facebook-sivua ja vahtii sähköpostia ja puhelinta, harjoittelija Erika Hakulinen on apuna.

Informaatikko Mari Ahokas seuraa Youtuben chattia ja valmistautuu esittämään luennon jälkeen yleisön kysymyksiä Ahoselle.

Ahonen on pitänyt aiemmin vain yhden luennon, jolla ei ole ollut lainkaan live-yleisöä. Ensimmäiset viisi minuuttia hän jännitti, puhui aavistuksen tavallista nopeammin ja kovempaa. Sitten alkoi sujua.

Ahonen on harjoitellut luentoa etukäteen samalla tavalla kuin elävälle yleisölle puhumistakin. Hän on pitänyt kolmen vartin esityksensä kotonaan Tampereen Pispalassa alusta loppuun kolme kertaa. Harjoitellut kuvien vaihtamista ja puhunut ikkunalle, tai maisemalle. Ei sekään reagoi.

Tampereelta Pornaisiin oli reilun kahden tunnin ajomatka, autossa oli aikaa kertailla keskeisiä kohtia.

Kun yleisö on samassa tilassa, Ahosen turvaesine on vesilasi. Jos jokin keskeytys, vaikkapa kysymys tai kolina, katkaisee ajatuksen, vesihörpyllä saa ostettua aikaa ajatusten kokoamiseksi.

Kerran kävi niin, että joku yleisöstä iski Ahoselle silmää kesken luennon. Pasmat sekosivat, sanat katosivat päästä. Onneksi oli vettä.

Ahonen epäilee, että konsti ei toimi verkossa: Hörppiminen ei ehkä näytä – tai kuulosta – fiksulta ruudussa. Eipä toisaalta ole näkö- tai kuuloyhteyttä yleisöönkään.

Vesilasi on silti pöydällä, kaiken varalta.

Opiskelijoita ei voi vaatia pitämään tietokoneen kameraa auki. Etätenttien valvonnasta on syntynyt kiistaa.

Yliopiston luentosalin edessä täytyy aina lisätä kierroksia, jotta saa oppilaiden huomion, sanoo puheviestinnän professori Pekka Isotalus. Mutta verkossa sitä täytyy hänen mukaansa tehdä vielä enemmän.

”Paita on ihan märkänä, jos kolme tuntia opetan.”

Vaativimpia ovat ehkä juuri massaluennot verkossa. Isotaluksen työpaikalla Tampereen yliopistossa ne pidetään pääasiassa Zoomissa. Jos luentoa seuraa toistasataa opiskelijaa, heidän mikrofoninsa ovat mykkinä ja kameransa poissa päältä.

Lähiopetuksessa, kun opiskelijat istuvat luentosalissa, luennoitsija kyllä huomaa, jos he eivät ymmärrä tai jos heitä ei kiinnosta. Katseet alkavat harhailla, sormet näpyttää kännykkää.

Jos he seuraavat, heillä on katsekontakti, he reagoivat ilmeillään ja eleillään, nyökyttelevät, hymyilevät. Sitä kaikkea kutsutaan minimipalautteeksi.

Etäluennolla sitä ei ole, ei murustakaan.

”Se on kuin tyhjyyteen puhuisi”, Isotalus sanoo. ”Ei yhtään tiedä, miten reagoidaan, mitä ajatellaan, mitä tehdään – onko siellä ketään.”

Perinteinen luennon kesto on 90 minuuttia. Isotaluksen mukaan niin pitkä yksinpuhelu tyhjyydessä on mahdoton ajatus.

Hän itse rakentaa luentojensa sisään vuorovaikutusta. Zoomissa voi jakaa porukan pienempiin ryhmiin, jotka voivat keskustella luennon aiheesta keskenään ja sitten vaikkapa kirjoittaa pointtinsa ”fläppitaululle”, jonka kaikki muut näkevät.

Tai voi käyttää työkalua, jolla kaikki saavat äänestää aiheeseen liittyvästä kysymyksestä. Tulos näkyy kaikille.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei se ollut.

”Meni puolet työpäivästä, kun selvitin, miten äänestyksiä tehdään.”

Myös etäopetuksen suunnitteluun kuluu enemmän aikaa kuin lähiopetuksen. Kokemusta on tietysti vähemmän, mutta etäopetus myös vaatii tarkempaa suunnittelua, improvisointi on hankalaa.

Itse opetuksen aikana Isotalus saattaa käyttää tietokoneen lisäksi puhelinta ja tablettia. Härveleiden samanaikainen hallinta vaatii intensiivistä keskittymistä.

Graduseminaarissa Isotaluksella on vain kahdeksan opiskelijaa. Kamerat ovat aina päällä. Kaikkien naamat mahtuvat ruudulle samaan aikaan.

”Se muistuttaa yllättävänkin paljon kasvokkaisseminaaria.”

Opiskelijat ovat aktiivisia, keskustelu sujuu. Kaikissa ryhmissä asiat eivät ole yhtä hyvin.

Vaasan yliopiston taloustieteen professori Panu Kalmi haki helmikuussa vertaistukea Twitterissä. Suositteletteko tai vaaditteko, että opiskelijat pitävät kameraa auki, hän kysyi yliopistojen ja korkeakoulujen opettajilta.

Kävi ilmi, että vaatia ei oikein voi, se saattaisi rikkoa opiskelijoiden yksityisyyden suojaa. Etätenttien kameravalvonnasta on syntynyt kiistaa.

Vahvan suosituksen voi antaa, mutta se ei aina auta. Kalmi kertoi kyselynsä tuloksista: osa opiskelijoista haluaisi laittaa kameran päälle, mutta jättää sen tekemättä, kun muutkaan eivät laita.

Kaikkien tietokoneissa ei edes ole kameraa. Usein syy on kuitenkin muualla kuin laitteissa.

Opiskelijat puhuvat ulkonäköpaineista ja jännittämisestä, jotkut osallistuvat opetukseen sairaana, monella on tosi ahdas tai sekainen koti”, vastasi mielenterveyden professori Anna Keski-Rahkonen Kalmin tviittiin.

Usein syy sulkea kamera on arkinen, esimerkiksi syödään samaan aikaan tai nettiyhteys ei kestä kuvansiirtoa”, hän jatkoi.

Etäopetuksen käytännötkin saattavat olla vielä hukassa, myös opettajilta. Yksi opiskelija huomautti, että kameran käytöstä kannattaa ilmoittaa ennen kurssin tai luennon alkua:

Jos katsoo luentoa sängyssä yövaatteet päällä niin ei hirveä hinku ole sitä kameraa yllättäen avata.

 

Isotalus opettaa yliopisto-opiskelijoita, nuoria aikuisia, jotka ovat yleensä teknologisesti osaavia.

”Ihmettelen lasten opettajia, miten he selviävät ja saavat lapset tekemään juttuja.”

Moni yläkoulu siirtyi etäopetukseen 8. maaliskuuta. Sitä jatkuu kolme viikkoa.

Myös abiturienttien hybridiopetus, jossa koulua saattoi käydä joko lähi- tai etäopetuksessa, on opettajille vaativa tilanne. On hankala sopeuttaa vuorovaikutusta niin, että paikalla ja kotona olevat olisivat tasa-arvoisesti mukana opetuksessa.

”Kaikki tilat eivät sovi alkuunkaan hybridiopetukseen.”

Tampereen yliopistossa on varusteltu kaksi luokkaa nimenomaan hybridiopetusta varten.

Tavallisessa luokkahuoneessa esimerkiksi etäoppilaiden videokuvat ovat ehkä vain opettajan läppärillä. Oppilaat eivät näe toisiaan. Jos kotona olevien videokuvat heijastetaan valkokankaalle, ne näkyvät todennäköisesti opettajan selän takana ja lähioppilaat ovat luokassa hänen edessään. Opettaja ei voi millään nähdä kaikkia oppilaitaan kerralla.

Entä äänet? Etäoppilaiden äänet voivat kuulua luokan kaiuttimista, mutta luokan perällä istuvan ääni ei välttämättä kanna opettajan tietokoneen mikrofoniin, josta se välittyisi kotona olevalle opiskelukaverille.

 

Puolentoista tunnin luento rengasvalon takana olevalle kameralle on ohi. Kirjastotoimenjohtaja Marianne Lindblad ja Harri Ahonen jaloittelevat.

Puolentoista tunnin luento rengasvalon takana olevalle kameralle on ohi. Kirjastotoimenjohtaja Marianne Lindblad ja Harri Ahonen jaloittelevat.

Työpaikan etäpalaverissa kamerat ovat päällä, mutta kollegat möllöttävät ruudulla ilmeikkäinä kuin akvaariokalat. Herää epäilys. Onko yhteys katkennut, kuva jäätynyt?

Kokouksen aikana kannattaa vaihtaa asentoa ja vaikka kohotella kulmakarvoja, sanoo viestinnän professori Anu Sivunen Jyväskylän yliopistosta. Se kertoo muille, että tekniikka toimii.

Sivunen kertoo alustavia tuloksia FutuRemote-tutkimushankkeesta, jossa on kerätty tietoa korona-ajan etätyöstä:

Etätyöläiset kokevat usein eristäytyneensä työyhteisöstä, ja pidemmän päälle se alkaa syödä luottamusta esimieheen ja työkavereihin. Kokemukseen voi vaikuttaa sillä, miten viestintävälineitä käytetään. Vuorovaikutuksen laatu on tärkeämpää kuin se, miten tiheästi vaikkapa kokoustetaan.

”On ollut vähän yllätyskin, miten vähän ihmiset pitävät videota päällä.”

Videokuvan välityksellä läsnäolo ja käsitys yhteisöstä vahvistuvat. Siksi Sivunen avaisi kamerat ainakin joksikin aikaa, vaikkapa kokouksen alussa. Pienessä porukassa mikrofonitkin kannattaa pitää päällä, sillä jaettu äänimaisema synnyttää tunteen yhteisestä tilasta.

Kaikki vihjeet toisten työympäristöistä ovat tärkeitä. Muita on helpompi ymmärtää, kun tietää, millaisessa paikassa he tekevät töitä, onko puolisollakin etäpalaveri meneillään tai tulevatko lapset kohta koulusta.

Taustakuvilla on hauska leikkiä, heittää itsensä kokoustamaan etelän hiekkarannalla tai Linnunradan laidalla. Samalla vie kuitenkin muilta mahdollisuuden ymmärtää työolojaan.

”Jos haluaa suojata yksityisyyttään, voisi kokeilla omaa taustakuvaa, joka kertoo jotain itsestä tai vaikka omista harrastuksista.”

Etäkokoukset ja -tapaamiset kuormittavat helposti enemmän kuin kohtaamiset kasvokkain. Yhteydet pätkivät, laitteet venkoilevat, toisten mikrofoneista kuuluu hälyä, ihmiset puhuvat päällekkäin eikä kenestäkään saa selvää.

Kameran päällä oleminen voi johtaa siihen, että tarkkailee jatkuvasti itseään. Näytänkö nyt fiksulta, reagoinko oikein, miltä keittiöni muiden mielestä näyttää?

Se kaikki uuvuttaa.

Aina hankaluus ei johdu siitä, että kokoonnutaan teknologian välityksellä. Etäkokouksiin liittyy Sivusen mukaan aivan samoja ongelmia kuin kokouksiin yleensäkin. Hyvä palaveri ei ole liian pitkä eikä yhden ihmisen monologi. Jos työpaikan vuorovaikutus ei toimi, asiasta kannattaa puhua. Yhteiset säännöt ja selvät käytännöt auttavat.

Me-hengen luomiseen videopalaverointi ei Sivusen mukaan riitä. Se ei korvaa spontaaneja kohtaamisia käytävällä tai kahvinkeittimellä. Virtuaaliset kahvihetket voivat auttaa, mutta Sivunen suosittelee myös epävirallista ryhmää vaikkapa Slackissa tai Whatsappissa. Siellä voi jakaa sisäpiirijuttuja ja yhteistä huumoria, joista etätyössä on usein pulaa.

 

Pornaisilla on erikoinen vitsaus. Se on kunnan nimen alku. Porn, porno.

Se vetää häiriköitä puoleensa. Nyt asialla ovat myös huijarit.

”Verkkohyökkäys”, kuvaa kirjastotoimenjohtaja Lindblad.

Jo ennen luentoa Facebookiin on ilmestynyt kopioita kirjaston tapahtumasta. Nopeasti vilkaistuna ilmoitukset ovat näyttäneet samalta kuin kirjaston alkuperäinen, mutta niissä on ollut virheellisiä tietoja esimerkiksi alkamisajasta.

Lisäksi niissä on jaettu vääriä linkkejä tapahtumaan. Jos sellaista on klikannut, on pyydetty luottokortin numeroa ja maksua, jotta pääsee seuraamaan luentoa.

Kun luento on alkamassa, näitä vääriä linkkejä alkaa virrata myös kirjaston luoman tapahtuman kommenttikenttään. Kirjastotoimenjohtaja Lindblad ja harjoittelija Hakulinen poistavat niitä minkä ehtivät.

Lindblad naputtaa kirjaston Facebookiin julkaisun, jossa kertoo huijausyrityksistä ja pahoittelee tilannetta.

Kirjaston järjestämät tapahtumat ovat AINA maksuttomia emmekä koskaan kysy kenenkään luottokortin/pankkikortin tietoja!” hän kirjoittaa.

Myös informaatikko Ahokkaalla pitää kiirettä. Youtuben chattiin tulee paljon yleisökysymyksiä, mutta jatkuvasti myös ”täysin epäasiallisia kommentteja”. Millaisia? ”No, epäasiallisia.”

Se on verkossa tuttua, jopa yliopistoissa. Etäluennoilla keskusteluruutuun on lähetetty sopimattomia linkkejä tai kommentteja, opetuksen aikana on mölisty ja hölisty mikrofoni auki.

Marraskuussa Oulun valtuuston etäkokous riistäytyi käsistä. Osallistujat solvasivat toisiaan. Mikrofoneja ei saatu kiinni.

Myös politiikassa verkkohäiriköinti on yleistä. Tammikuussa rasistinen hyökkäys keskeytti puheenjohtaja Annika Saarikon puheen keskustan virtuaalisessa vaalitilaisuudessa. Ruutuun ilmestyi ampumisvideo ja viestikenttään ”Heil Hitler!” -tervehdys sekä rasistisia kommentteja.

Tilaisuuden moderaattori otti tilanteen nopeasti haltuun.

Toisin kävi Oulun kaupunginvaltuuston Teams-kokouksessa marraskuussa 2020. Valtuutetut solvasivat toisiaan ja käyttivät epäasiallista kieltä: ”Perkele, sika.” ”No vittu taasko sä alat?” Tilanne jatkui ja jatkui, sillä mikrofoneja ei saatu mykistettyä. Syyksi kerrottiin tekninen vika.

Normaalisti tilaisuuden järjestäjä voi sulkea sekä osallistujien mikit että kamerat.

Kuntavaalikampanjat käydään epidemian takia pitkälti verkossa. Se tietää muutosta monessa muussakin kuin häirinnän tavoissa.

Puolueet osaavat kyllä järjestää virtuaalitilaisuuksia, mutta niihin tulevat lähinnä aktiivit, sanoo professori Pekka Isotalus. On paljon vaikeampaa tavoittaa liikkuvia äänestäjiä verkossa – kaikki eivät edes siellä liiku.

Tilanne saattaa suosia entuudestaan tuttuja ehdokkaita, julkkiksia ja esimerkiksi nuoria kaupunkilaisia, joiden vertaisryhmät käyttävät paljon sosiaalista mediaa. Vaalikoneiden merkityksen Isotalus uskoo kasvavan entisestään.

Mutta turina kahviteltoilla ja hernekeittolautasten äärellä, sitä ei nyt välttämättä ole, vaikka kampanjat jatkuvat kesäkuulle. Ehdokas, joka on hyvä juttelemaan ohikulkijoille kaupan edustalla, voi olla heikoilla.

 

Harri Ahonen tarttuu viimein vesilasiin.

”Joisin oluen, jos voisin”, hän toteaa, mutta auto odottaa kirjaston pihassa.

Kolmen vartin luento on ohi. Yleisön kysymyksiä oli paljon, niihin meni vielä puolisen tuntia.

Luentoa Pohjois-Norjan rannikkoreiteistä seurasi lähetyksen aikana yli 3 000 katsojaa. Kiitosta on tullut, peukut ovat ylöspäin.

Tallenne jää kirjaston Youtube-kanavalle kuukaudeksi. Kun se poistuu helmikuun lopussa, sitä on katsonut 18 530 ihmistä.

Ahonen on tyytyväinen. Hänelle on tullut noin sata sähköpostia, joissa on kiitetty luennosta ja tilattu yksi tai useampi hänen kirjoistaan.

Retki Norjaan on monen suomalaisen haaveissa.

Laajalla näkyvyydellä on kääntöpuolensa. Spämmiä on tullut enemmän kuin koskaan, liuta roskapostia ja kaveripyyntöjä valekäyttäjiltä.

Sisältö