Häpeilevä kansa: Suomalaisia nolottavat niin konkurssi kuin kuluttaminenkin
SK:n arkistoista: Suomessa vallitsee häpeän kulttuuri – tai kunnian.
Entäpä jos filosofi Pekka Himanen onkin oikeassa? Hän toteaa työryhmänsä parjatussa loppuraportissa, että maamme suurimpia ongelmia ovat häpeän ja kateuden ilmapiiri. Epäonnistumista pidetään henkilökohtaisena häpeänä, mutta myös toisen onnistumista on vaikea hyväksyä.
”Häpeä ja kateus luovat henkistä kestävyysvajetta, joka on jo suurempi kuin talouden kestävyysvaje”, Himanen toteaa. Henkinen kulttuurimme ratkaisee hänen mukaansa onnistummeko uudenlaisen kasvun ja hyvinvoinnin luomisessa.
Filosofi Ilkka Niiniluoto komppaa Himasta. Hänen mukaansa maahamme on juurtunut ”kielteisyyden kierre”.
”Epäonnistumisen pelko lamauttaa ja tukahduttaa jo luovuutta.”
Hän esittää todisteita väitteelleen: ”Arvotutkimuksissa turvallisuushakuisuus ja riskien vältteleminen ovat kärjessä. Kunnianhimo jää säännöllisesti viimeiselle sijalle. Se selittää, miksi emme ole kovin yrittäjähenkisiä.”
Myös kateus on Niiniluodosta tyypillistä suomalaisille. ”Häpeästä ei ole kansainvälistä vertailevaa tutkimusta.”
Hänellä on myös selitys varovaisuudelle ja kielteisyydelle: ”Sodat ja sotien uhat, ankarat luonnonolot.”
Myös pääministeri Jyrki Katainen on paheksunut maahamme pesiytynyttä ”liian kielteistä ilmapiiriä”. Hänenkin mukaansa se laskee jo suorituskykyä. Hallituksen ideapajan tiedotustilaisuudessa 13. tammikuuta Katainen harmitteli, että ”jos joku esittää idean, joka ei ole täydellinen, se ammutaan joka kolkalta alas”.
Ideariihen jälkeen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori kokosi talouseliitin Selkäranka-seminaariin pohtimaan suomalaisen teollisuuden mahdollisuuksia. Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas totesi seminaarissa, että suomalaisia vaivaa intohimovaje. Moni otti sen nuhteena: Hyi, hävetkää senkin laiskiaiset.
Jokainen meistä on hävennyt joskus. Jokainen urheilija tietää, että häviö on häpeä. Urheilijoidemme heikko menestys arvokisoissa on ”kansallinen häpeä”.
Kun tieto Nokian matkapuhelintoimintojen myynnistä Microsoftille levisi, siitäkin sanottiin, että se on kansallinen häpeä. Alkoi syyllisten metsästys. Syyllisiä löytyi: Nokian johtajat Olli-Pekka Kallasvuo, Stephen Elop, Jorma Ollila. Entisten saavutusten arvo mureni, kun odotettavissa ei enää ollutkaan lisää mannaa valtion kassaan.
Olemmeko me suomalaiset erityisen kielteistä kansaa? Estääkö epäonnistumisten ja sitä seuraava häpeän pelko meitä tekemästä parastamme?
Vai onko koko keskustelu ilmapiiristä sittenkin vain yritystä kääntää rakenteista johtuva talouden alamäki kansalaisten asenneongelmaksi?
Mitä me häpeämme?
Tutkimusten mukaan suurimpia häpeän aiheita ovat maksuongelmat, yli varojen eläminen. Tälläkin hetkellä 360 000 suomalaista kärsii maksuhäiriöistä. Kuluvasta vuodesta povataan synkkääkin synkempää konkurssivuotta. Suomen Asiakastiedon arvion mukaan konkurssia hakisi jopa 3 500 yritystä.
Yrittäjä Seppo Samooja selvisi 1990-luvusta. Hänen yrityksellään Erikoispainolla meni hyvin vuoden 2008 finanssikriisiin asti, mutta sen jälkeen graafisella alalla alkoi alamäki. Samoojan firma asetettiin konkurssin lokakuussa 2010.
Hän kertoi avoimesti muun muassa konkurssin jälkeisistä häpeän tunteistaan Yrittäjä-lehdessä 4/2013.
”Kuvittelin, että palautetta tulisi kohtalotovereilta, mutta ainoastaan yksi yrittäjä otti yhteyttä. Konkurssi on meillä edelleen hirvittävä häpeä, siitä on helpompi vaieta.”
Samooja menetti konkurssissa miljoona euroa. Se ei ollut hänen mukaansa mitään hänen kokemansa kasvojen menetyksen ja ”elämän pirstaloitumisen” rinnalla.
”Konkurssi teki yhteiskuntakelvottomaksi, vei kunnian ja ihmisten arvostuksen. Moni ystävä katosi.”
”Tuntuu edelleenkin siltä kuin olisin tehnyt rikoksen inhimillisyyttä vastaan.”
Asenteet konkurssin tehnyttä kohtaan eivät ole muuttuneet Samoojan mukaan yhtään ymmärtäväisemmiksi, vaikka tiedossa on, että ”yhä useammin markkinat ratkaisevat kuka menestyy ja kuka putoaa”.
Samoojalle itselleen on kuitenkin ollut tärkeää myöntää, ettei kaikki ollut itsestä kiinni.
Asenteet tekevät myös konkurssin tehneen uuden nousun hankalaksi.
”Maksuhäiriömerkintä estää saamasta esimerkiksi kotivakuutusta. Edes auton vaihtaminen halvempaan ei onnistunut, kun kauppias ei suostunut tekemään tarjousta Asiakastiedon rekisterissä roikkuvien yritykseltä perinnässä olevien saatavien takia.”
Samooja työllisti parhaimmillaan yli 20 työntekijää. Osakkeenomistajat saivat osinkoja. Ennen töitä vuorotta paiskinut Samooja elää nykyisin parilla sadalla eurolla kuukaudessa ja maksaa velkojaan. Velka muodostuu yrityskiinteistölainasta; ”kiinteistö myytiin konkurssipesän toimesta alle todellisen arvon”.
Samooja ei ole hakenut velkajärjestelyä.
”Velkajärjestely on viimeinen nöyryytys, johon en enää taivu. Olen harjoitellut nöyryyttä ja luopumista jo kylliksi. Ei tule mitään, että jokin taho alkaisi katsoa 58-vuotiaan perään. Tässä iässä ja tässä tilanteessa on vaikea luoda uutta uraakaan.”
Taistelu olemassaolosta on koventunut myös työelämässä. Työttömänä on jo yli kaksisataa tuhatta suomalaista. Kun yt:t odottavat kulman takana ja uhkana on tulla irtisanotuksi, kukapa ei haluaisi tehdä parastaan ja mieluummin enemmän. Työsosiologi Matti Kortteisen yli kymmenen vuoden takainen kuvaus suomalaisesta työstä tuntuu edelleen pätevältä. Kortteisen mukaan työtä luonnehtivat pärjäämisen pakko, nöyryytysten pelko ja uhmakas selviytyminen, veren maku suussa.
Tulevaisuus ei lupaa parempaa ainakaan lähiaikoina. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tuoreen arvion mukaan tietotekniikka kehittyy niin kovalla vauhdilla, että joka kolmas ammatti on vaarassa kadota seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana Suomesta.
Nyt tulilinjalla ovat keskiluokkaiset ammatit, koko suuri keskiluokka ja ensi kerran myös keskijohto.
”Tilanne on sama kaikkialla länsimaissa. Ihmisten kielteisiä reaktioita ei tarvitse selittää kansanluonteella”, toteaa työelämän tutkija, professori Juha Siltala.
”Missään mikään ei tahdo tuottaa katteita entiseen tapaan. Maailmalla on ylitarjontaa kaikesta, työstä, kapasiteetista ja halvasta lainarahasta. Kaikkialla on paineita alasajoon, palkkatason laskuun ja karsintaan.”
Tilanne on muuttunut nopeasti. Seuraava sukupolvi oli pitkään aina edellistä koulutetumpi ja pääsi urallaan astetta ylemmäs kuin vanhempansa. Kouluttautuminen ja yrittäminen kannattivat, mutta nyt ”herrahissi on hidastunut”, Siltala toteaa, ”Amerikassa jopa pysähtynyt”.
”On juostava, jotta pysyisi edes paikoillaan. Eiliset huippusuoritukset ovat tämän päivän lähtökohta, joka pitää ylittää.”
Tilanteen ongelmallisuutta lisää se, että vaikka mahdollisuudet ovat huonontuneet, ihmisten odotukset uralta ja työelämältä ovat pysyneet muuttumattomina.
Lääkkeeksi tarjotaan ”yksilöllisen kilpailukyvyn trimmaamista”.
”Kun menestystä selitetään yksilöllisillä tekijöillä, työntekijä joutuu koko ajan kysymään itseltään, olenko riittävän hyvä, kelpaanko, onko minussa jotain vikaa, kun työtäni ei hyväksytä tai arvosteta. Käynnissä oleva pudotuspeli ruokkii riittämättömyyden ja häpeän tunteita.”
Vaikka samassa tilanteessa on tuhansia ja tuhansia muita, kokemus ei yhdistä, vaan pikemminkin eristää.
”Putoamisen uhka koetaan yksilöllisenä ja psykologisena, vaikka se on rakenteellinen ilmiö.”
”Jos ei voi parantaa tilannetta työllään eikä poliittisia vaihtoehtoja ole, häpeä voi ajaa vetäytymään tai ihminen masentuu. Yksi selviytymiskeino on alkaa kiusata muita; siirretään pelätty haavoittuvuus ja riippuvuus toisen ominaisuudeksi, ja tuomitaan ne toisessa. Taistelu statuksesta kompensoi epävarmaksi käynyttä taloudellista menestystä.”
Kolmas yhä suositumpi keino on Siltalan mukaan ”marttautuminen”.
”Keskitytään sellaisiin elämänalueisiin, joita voi vielä itse hallita. Aletaan tuunailla kaikenlaista kotona, sienestää, laittaa itse ruokaa, remonteerata. Vaihdetaan pelikenttää. Pyritään jatkamaan elämää, vaikka työroolissa uhkaisikin tapahtua sosiaalinen kuolema. Sitähän häpeä on, sosiaalinen kuolema”, Siltala toteaa.
Nuorten vastalääke häpeäkulttuuriin on ”häpeämätön elämänusko”.
”Nuorille on antanut elämänuskoa ja luottamusta toisiin ihmisiin keskimäärin entistä turvatumpi lapsuus sekä näihin päiviin jatkunut koulutuksen palkitseminen. Siksi he uskaltavat innostua, fanittaa ja asettua alttiiksi häpeää pelkäämättä.”
Yhdysvalloissa talouden alamäki on jo kääntynyt hienoiseen nousuun. Suomessakin odotetaan parempia aikoja, vaikka Björn Wahlroos ja hänen hengenheimolaisensa latelevatkin madonlukuja: Suomeen ei kannata investoida, koska työ on täällä liian kallista. Vika on siis hänenkin mukaansa meissä, työntekijöissä.
Meitä kannustetaan myös kuluttamaan enemmän.
Kaupan puolella on kuitenkin pantu merkille, että taantuman aikana myös hyvätuloiset vähentävät kulutustaan. ”Senkin takana on hyvinkin häpeä”, arvelee kuluttamiseen liittyviä häpeäntunteita tutkinut kauppatieteiden tohtori Pirkko Talvio.
”Ei haluta pröystäillä, kun isolla osalla kansaa menee huonosti. Toki laman aikana moni pelkää myös oman tulevaisuutensa puolesta.”
Mutta sekin on yleismaailmallinen ominaisuus, ei mitenkään erityisen suomalainen.
Talvion mukaan köyhyyttä pidetään nykyisin jopa hävettävämpänä kuin ennen. Hän selittää muutosta tuloerojen kasvulla. Hänen kyselyynsä vastanneet kuitenkin välttelivät sanaa häpeä.
”He saattoivat sanoa, että on tosi kurja mennä kauppaan ja ostaa punalaputettuja tuotteita ja sitä iänikuista maksalaatikkoa. On kurja mennä kutsuille, kun ei ole varaa viedä tuliaisia. On masentavaa, kun ei ole rahaa ostaa lapsille harrastusvälineitä tai uutta kännykkää, vaikka kavereilla on.”
Vastauksissa näkyy myös eläytymiskyvyn puute. Jos asia ei koske itseä, sen hävettävää puolta ei välttämättä nähdä.
”Kaupungin vuokra-asunnossa asuminen on monelle häpeä, mutta ne, jotka eivät asu niissä, eivät sitä tajua. Ne, jotka nauttivat työnantajan kustantamasta terveydenhuollosta, eivät tiedä miltä tuntuu jonottaa viikkokausia terveyskeskukseen pääsyä. Leipäjonojen pituus tulee monelle yllätyksenä.”
Espoolaisella Tiia Tiittasella on kokemusta vain kaupungin vuokra-asunnossa asumisesta.
”Minulle se ei ole häpeä, mutta monelle se on viimeinen vaihtoehto. Kaupungin vuokra-asuntojen maine on kyseenalainen; ne ovat huonoilla seuduilla ja porukka on ’epämääräistä’. Kuvitellaan, että siellä asuu vain alkoholisteja ja nistejä ja työttömiä ja yksinhuoltajia, joiden vuokran maksaa kaupunki.”
Tiia Tiittasella on vakituinen työpaikka hampurilaisfirman vuoropäällikkönä, ja hän maksaa itse vuokransa. ”Eniten häpeän sitä, että jossain vaiheessa, kun olin työttömänä, minun piti ottaa lainaa, jotta selviäisin.”
Nyt laina on maksettu, loput ulosoton kautta.
”Olen vasta 23 ja ollut jo velkahelvetissä.”
Poliitikkojen ”puheet” ärsyttävät Tiittasta.
”Lähtökohta on, että kaikkien pitää pärjätä. Pitäisi olla hyvä työ ja hyvä palkka. Kaikessa pitäisi olla ”ajan tasalla”, pitäisi olla uusi älypuhelin, uusi telkkari. Kaikille se ei kuitenkaan ole mahdollista, ja silloin sitä katselee vain alaspäin.”
Hänelle tilanne on tuttu jo lapsuudesta.
”Toiset saivat viikko- tai kuukausirahaa, mutta minulle se oli täysin vieras asia. Vaatekaupassa käytiin kerran pari vuodessa. Ulkomailla ei ikinä. En purnannut, ymmärsin vanhempieni ahdingon, halusin vain auttaa. Pidin pahanolon sisälläni, en kertonut siitä vanhemmille, koska se ei ollut heidän syynsä. Molemmat kävivät kuitenkin töissä.”
Monista Tiittasen kohtalon jakaneista tuli koulukiusattuja.
”Minä selvisin, jotenkuten.”
”Nytkin, kun minulta kysytään, miten menee, vastaan aina, että hyvin. Vaikka menisi huonostikin. Ei tällaisista asioista puhuta yleensä kuin kaikkein lähimmille. Köyhyys on valtava häpeä.”
Jo se, että ”uskaltaa” mennä sosiaalitoimistoon pyytämään apua, on monelle iso asia.
”Iso kynnys on ylitetty, kun menet sinne. Olet leimautunut jo silloin sossupummiksi.”
Tiittanen kertoo ystävästään, joka ei halua mennä enää sosiaalitoimistoon.
”Häntä on kohdeltu siellä niin huonosti. Nöyryytetty, oltu töykeitä. Hän mieluummin kitkuttelee parilla sadalla eurolla kuukaudessa.”
Tiittanen on itsekin tullut ”kyykytetyksi” sosiaaliluukulla.
”En tarvinnut edes rahaa, vaan maksusitoumustodistuksen kaupungille siltä varalta, että en maksaisikaan vuokraani. Kohtelu oli töykeää, ei minkäänlaista ymmärrystä saati kunnioitusta. Koin, että olen yksi kaupungin hylkiöistä, ja että minun pitäisi hävetä köyhyyttäni. Mutta eihän kukaan voi asua koko ikäänsä vanhempiensa nurkissa.”
Liiketaloustieteen professori Alf Rehn vastaa puhelimeen kotonaan Kööpenhaminassa. Innostavasta tavastaan puhua tunnettu mies on tuohtunut Pekka Himaselle ja Jyrki Kataiselle.
”Ilmapiirikysymykset ovat tärkeitä”, Rehn toteaa. Mutta Himasen loppuraportti on hänen mielestään ”filosofisesti kömpelö”.
”Häpeä ja kateus eivät suoranaisesti kuulu yhteen.”
Kataisen kommentit kielteisyydestä taas ovat ”ongelmallisia ja huonoa johtajuutta”.
”Molemmat vain vahvistavat kielteisyyttä jankuttamalla siitä. He ovat suomalaisten kielteisyydestä kertovan tarinan vankeja.”
Ja me suomalaiset olemme erinomainen yleisö tällaisille tarinoille.
”Me rakastamme itsesäälissä rypemistä. Me rakastamme tarinaa itsestämme negatiivisena kansana. Mutta emme me ole negatiivinen kansa. Vaikka olemme puheissa vähätteleviä, olemme sielussamme äärettömän ylpeitä.”
Rehnin mukaan meillä ei vallitse häpeän vaan kunnian kulttuuri. Se ei liity kunniamurhiin, ”vaikka niitäkin täällä varmasti tehdään”, vaan siihen, että ”haluamme tehdä työmme kunnolla emmekä anna periksi”.
”Jos tähän periaatteeseen kajotaan, jos meidän työtämme ei oteta vakavasti, se tuottaa suunnattoman häpeän tunteen. Jo pelkkä tunne kunnian loukkaamisesta riittää.”
Kunniakulttuuria voi olla ilman kielteisyyttä. Häpeäkään ei ole Rehnistä pelkästään negatiivinen asia.
”Häpeämme, jos emme elä oman työetiikkamme mukaisesti. Mutta siinäkään tapauksessa häpeä ei ole negatiivista, vaan syy siihen, miksi meistä on tullut niin hyviä.”
Rehn toivookin, että oppisimme ajattelemaan itsestämme samalla tavalla kuin amerikkalaiset tai ranskalaiset ja ruotsalaisetkin ajattelevat meistä.
”He näkevät meidät tekevänä ja toimeliaana kansana, yhtenä suurena ryhmänä, jossa kaikki kannustavat toisiaan. Me vain itse pidämme itseämme kaikkein kielteisimpinä ja kateellisimpina. Todellisuudessa kaikki kansat ajattelevat itsestään, että juuri he ovat kaikkein kielteisimpiä ja kateellisimpia.”
Historioitsija Satu Lidman on tutkinut häpeää muun muassa vanhan, 1500- ja 1600-lukujen rangaistusjärjestelmän kautta.
”Enää lainsäädännössä rangaistuksia ei perustella nöyryyttämisellä. Nykyajan häpeärangaistuksia jakaa media. Alttiimpia häpäisylle ovat julkisuudenhenkilöt, päättäjät. Toisaalta he voivat myös nousta kuin Fenix-linnut seuraavissa vaaleissa.”
Lidmanin mukaan häpeä on universaali kokemus.
”Ihmisille on tyypillistä kelata, mitä muut ajattelevat minusta. Häpeä kuuluu ihmisyyteen ja on osa tervettä psyyken rakennetta. Todennäköisesti myös luolamiehet häpesivät. Pienillä paikkakunnilla jopa koulun opettajat katsovat, mitä ostavat kaupasta, jotta eivät joutuisi häpeämään.”
Tahallinen häpäiseminen on eri asia.
”Mikään ei ole psyykelle niin tuhoisaa kuin tulla nöyryytetyksi muiden edessä.”
Toisaalta, kun katsoo televisiota, tulee tunne, että monet ihmiset suorastaan haluavat tulla häpäistyiksi. Ei ole kanavaa, jolla ei menisi pudotusohjelmaa. Ohjelmat perustuvat julkiseen nöyryyttämiseen ja tietoiseen häpeän tuottamiseen. Tosi-tv:ssä ihmiset avautuvat asioista, joita pidetään yleisesti häpeällisinä. Kukkaron herraksi -ohjelmassa yksityiset rahaongelmat levitellään kaiken kansan nähtäväksi.
Kokemus ei ole Lidmanin mukaan välttämättä häpeällinen.
”Se, että asettuu tietoisesti häpäistäväksi, leikkaa häpeältä pahinta kärkeä. Joillekin se voi tuottaa jopa mielihyvää, saa olla hetken julkkis. Avoimen kritiikin kohteeksi asettautuminen toimii suojana häpeälle.”
Katsojatkaan eivät enää järkyty, vaikka joku nostaisi hyvinkin yksityisen asian esille.
”Ennen se oli kotona pestävää likapyykkiä, nykyisin se voidaan puida julkisesti.”
Lidmanilla on selitys ilmiölle: ”Raja julkisen ja yksityisen välillä on siirtynyt eri paikkaan kuin ennen.”
Tietä avoimuudelle ovat raivanneet julkisuuden henkilöt, jotka ovat kertoneet ongelmistaan.
”Myös viihdeohjelmilla on tärkeä merkitys vaikeiksi koettujen asioiden käsittelyssä. Niissä tabuihin ja ongelmiin voidaan iskeä huumorin kautta.”
Kun moni katsoo televisiota monta tuntia päivässä, se ei voi olla vaikuttamatta.
”Viihde ohjaa käsityksiä ja asenteita. Kahvipöytäkeskusteluista ne leviävät yleisiksi totuuksiksi. Monet tabut on rikottu, mutta silti häpeän aiheita riittää. Esimerkiksi miehiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on edelleen lähes vaiettua.”
Yhdysvalloissa epäonnistuminen on saanut jopa vuosipäivän. Päivää juhlimalla halutaan muistuttaa, että onnistumisen takana on usein monta epäonnistumista eli epäonnistumisista voi oppia.
”Mokat ovat mahdollisuuksia”, julistavat jo Aalto-yliopiston opiskelijatkin. Otaniemeläiset lanseerasivat Epäonnistumisen päivän lokakuun loskan ja pimeyden keskellä 2011 myös meille. Päivän tarkoituksena on lieventää kielteistä suhtautumista epäonnistumisiin ja kannustaa ihmisiä yrittäjyyteen.
”Ajatus on kaunis, ehdottomasti”, Alf Rehn toteaa. ”Mutta kyllä tuosta voi samalla tulla hieman parodista.”
Kaikkia ”satuja Amerikan ihmemaasta” ei pidä ottaa totena, Rehn muistuttaa.
”On ihan puppua, että esimerkiksi konkurssintekijää arvostettaisiin jossakin keskilännen pikkukaupungissa.”
Yhdysvalloissa epäonnistuminen on Rehnin mukaan jos mahdollista vieläkin häpeällisempää kuin meillä. Riskinotto ja konkurssit ymmärretään vain tietyissä piireissä, kuten Piilaaksossa. ”Ihmiset ovat kaikkialla maailmassa myös vahingoniloisia.”
”Suomalaiset ovat yllättävän reiluja, positiivisia ja iloitsevat toisen onnistumisesta. Mutta tätähän ei saa sanoa. Voisimme mielestäni ihan hyvin jättää surkuttelun ja sen sijaan suomalaisittain todeta, että kyllä tämä tästä.”
Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 6/2014.