Sydän pamppaili ja poskille nousi puna – Mediatutkija Anu Koivunen myöntää: Puhuimme mielettömistä asioista
Punaisen Kemin kasvatti on politiikan heavy user ja Tukholman yliopiston professori.
Olen vaalinarkkari ja politiikan heavy user!
Juu, kyllä, uskotaan. Missä puhutaan politiikasta ja mediasta, siellä mediatutkija Anu Koivunen. Milloin ottamassa osaa keskusteluun Ylen Pressiklubissa, Pyöreässä pöydässä, Ykkösaamussa, Twitterissä tai Yle Femillä. Tutun analyyttisenä, tuima ryppy kulmien välissä.
Professorin puhelin tai sähköposti kilahtaa, kun tarvitaan suorapuheista analyysiä sananvapaudesta, totuudenjälkeisestä ajasta tai politiikasta ja tunteista.
Hänestä on tullut päivystävä dosentti.
Koivusen tutkijankammio löytyy Helsingin yliopiston Topelian kakkoskerroksessa. Ovessa lukee äldre forskare.
Pöydät peittyvät korkeista pinoista tutkimuspapereita. Ne liittyvät mediakulttuurin muutokseen 1960-luvulla. Seinälle kiinnitetyt rohkeahkot kuvat nuoresta Jörn Donnerista selittyvät sillä, että hän on Koivusen ”optiikka” tuohon aikaan.
Pysyvämmin Anu Koivusen työpöytä on 400 kilometrin päässä Tukholman Gärdetillä, Filmhusetissa. Siellä Koivusen ovessa lukee professor i filmvetenskap. Nyt hän on virastaan tutkimusvapaalla eikä opetus sido.
”Konkkaan paikasta toiseen.”
Konkkaa, koska kokee tärkeäksi osallistua keskusteluun. Sitä paitsi Anu Koivunen rakastaa keskustelemista. Kunnon diskuteeraamista.
Kun presidentti Donald Trump tviittasi Ruotsin lähiöistä, siirtolaisista ja terroristi-iskuista, Anu Koivunen kommentoi asiaa radiossa.
”Pohdin, miten ruotsalaiset mediat käsittelevät asiaa. Ryhtyvätkö puolustamaan Ruotsi-kuvaa. Lähiöitähän on ennenkin käytetty rakentamaan mielikuvia Ruotsista.”
Päivystävän dosentin titteliään Anu Koivunen pitää halventavana, mutta yrittää suhtautua siihen lempeän ironisesti.
”Jo nykyisen yliopistolain mukaan yliopiston tehtävä on palvella yhteiskuntaa. Vastaan soittopyyntöihin ’kyllä’, jos voin puhua aiheesta mediatutkimuksen näkökulmasta.”
Koivunen säilyttää sähköpostissaan kaikki hänelle esitetyt pyynnöt tulla milloin minnekin.
”Säilytän, koska haluan nähdä, että olen sanonut myös ei.”
Viime joulukuun 2. päivän iltana Anu Koivunen istui vieraana Ruben Stillerin vetämässä Pressiklubi-ohjelmassa. Keskustelemassa oli myös Yleisradion päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Puhuttiin pääministeri Juha Sipilästä, Terrafamesta ja Ylen sananvapaustilanteesta.
Vaikka Anu Koivunen oli vieraillut Pressiklubissa aiemminkin, häntä jännitti enemmän kuin koskaan aiemmin: sydän pamppaili ja poskille nousi puna.
”Arvasin, että katsojia on paljon, koska asiat, joista puhuimme, olivat aivan mielettömiä.”
Mielettömiä asioita olivat julkisen palvelun uutis- ja ajankohtaistoiminnan riippumattomuus sekä Suomessa eniten valtaa käyttävän henkilön, pääministerin, suhde julkisen palvelun mediaan.
”Puhuimme demokratian peruspilareista.”
Koivunen kertoo, ettei olisi ikinä kuvitellut istuvansa tv-ohjelmassa kysymässä: miten pidämme huolta demokraattisen keskustelun perusedellytyksistä?
Hänestä nykymeno on vähintään huolestuttavana. Euroopassa on jo kaksi demokraattista maata, Puola ja Unkari, joissa median vapautta on radikaalisti rajoitettu.
”Ja meillä puhutaan Yle-laistakin sellaisessa hengessä kuin meitä eivät koskisi nämä uhat ollenkaan.”
Koivusen huoli on vain vahvistunut kuumottavan televisiokeskustelun jälkeen. Hiljattain sanomalehtien päätoimittajat kertoivat Suomen Lehdistö -lehden kyselyssä, että poliitikkojen suhtautuminen perinteiseen mediaan on muuttunut.
”Perussuomalaisethan ovat jo pitkään asennoituneet epäluuloisesti mediaan. Mutta että meillä on pääministeri, joka asettuu näin poleemiseen suhteeseen mediaan kuin Sipilä, ilmaisee avoimesti epäluottamustaan.”
Poliitikot eivät entiseen tapaan tule journalistien tentattaviksi. Somesta on tullut monelle mieluinen äänitorvi. Blogissa voi kertoa mielipiteensä ilman kiusallisia jatkokysymyksiä. Hiljattain Jussi Halla-aho ilmoitti verkkoon lataamallaan videotervehdyksellä, että asettuu ehdolle perussuomalaisten puheenjohtajaksi.
Poliitikkojen asenne huokuu Koivusen mielestä ylenkatsetta. Keskustelua hallitaan sillä, että media on hyvä yhteinen vihollinen: Tehän ette minua määrää! Tyhmät ja mulkut! Valemedia!
”Poliitikot kuitenkin tietävät, että puoli yhdeksän uutiset tavoittaa vauraimmat ja äänestysaktiivisimmat, noin 65-vuotiaat suomalaiset. Alle 45-vuotiaat täytyy tavoittaa sitten muilla keinoin.”
Koivunen ei ole tullut politiikan kommentaattoriksi tavallisinta reittiä. Joskus hän ajattelee, että ”valtio-oppineen legitimiteetistä” ei olisi haittaa. Silti hän ei kadu valintojaan.
Koivunen varttui 1970-luvulla Kemissä. Suomen punaisimman kaupungin kuvaa hallitsivat Veitsiluodon ja Kemi Oy:n piiput. Koulun oppilaanohjaustunnilla katsottiin kaksi lyhytelokuvaa: toinen kertoi puunjalostusteollisuudesta, toinen metallista. Kukaan ei puhunut yliopistosta.
Kotiin tulivat Pohjolan Sanomat ja Helsingin Sanomat. Ylä-asteisässä Anu pyysi tilattavaksi myös Hufvudstadsbladetin, koska halusi oppia ruotsia. Vanhempien kanssa katsottiin television iltauutiset.
Kotona ei politikoitu, mutta Anulle oli kunnia-asia osata kansanedustajien nimet ja kasvot ulkoa. Kun ne vaalien jälkeen julkaistiin Hesarissa, hän painoi ne mieleensä.
Mutta ennen muuta Anu Koivunen kasvoi kiinni Yleisradioon, peruskouluun, joukko-oppiin ja kirjastoon. Kemin kaupunginkirjastosta tuli hänelle aivan erityisen tärkeä.
”Kaikki mitä ajattelen ja teen, on suhteessa siihen kirjastoon.”
Hän eteni nopeasti tietokirjojen puolelle, nappasi käteensä sosiologian ja sosiaalipolitiikan teoksia ja ryhtyi miettimään, mitä kaikkea maailmassa voi opiskella.
Taiteen tutkimuksesta hänelle ei ollut kukaan puhunut, mutta kulttuurista kiinnostunut kuuden ällän ylioppilas löysi sen opinto-oppaasta. Turun yliopistossa saattoi opiskella elokuvaa, draamaa ja kirjallisuutta.
Sinne!
Vanhan Suurtorin yläkerrassa toimi Turun Kirjakahvila. Toisessa huoneessa oli kirjakauppa, toisessa kahvila. Anu Koivunen teki töitä molemmissa. Paitsi että siellä saattoi nauttia ruotsalaisia punssirullia, Kirjakahvila oli ikkuna kansainväliseen tiedekirjallisuuteen.
Koivunen sijoitti opintolainarahojaan elokuvatutkimuksen perusteoksiin sekä Lacanin, Kristevan, Derridan ja Foucault’n klassikoihin.
Häntä kiinnosti se, mitä taiteen kautta voi puhua politiikasta ja yhteiskunnasta. Hän päätyi kotimaisen elokuvan pariin. 1980-luvun lopulla oli muotia tutkia kansallisia elokuvia.
Sotavuosien modernit komediat käsiteltyään Koivunen perehtyi väitöskirjassaan Niskavuori-ilmiöön. Häntä kiinnosti, miksi suomalaisessa sukupuolikuvastossa esiintyvät usein vahva nainen ja heikko mies. Sellaiset kuin Justiina ja Pekka Puupää, Elisabeth ja Uuno Turhapuro.
”Niskavuori-näytelmistä ja -elokuvista löytyi selitys. Loviisan ja Juhanin tarinan massiivinen toistaminen oli synnyttänyt kuvaston.”
Olisi Koivunen voinut lähteä lukemaan myös valtio-oppia Åbo Akademiin, jonne oli myös tullut valituksi.
”Mutta silloin minusta olisi tullut eri tavalla ajatteleva ihminen. Olisin ehkä päätynyt vaalitutkijaksi Kimmo Grönlundin tapaan.”
”Jos näyttää keski-ikäiseltä tädiltä, miltä minä näytän, pitää jatkuvasti tulla kaapista.”
Mitäs siinä itsekseks naureskelet?
Anu Koivunen oli pukeutumassa helsinkiläisen liikuntakeskuksen pukuhuoneessa, kun joutui selittämään: naurattaa kun jumpatessa alaselkään ei tällä kertaa sattunutkaan niin paljon.
Mutta perimmäinen selitys ovat Ruotsissa vietetyt vuodet, ensimmäinen rupeama 1990-luvulla ja toinen 2000-luvun puolivälistä lähtien. Vakavasta tosissaan olijasta oli siellä tullut nauravaisempi.
Elokuvatutkimuksen lehtorina Tukholman yliopistossa vuonna 2005 aloittanut Koivunen sanoo, että opettajuus on hänen syvintä minäänsä.
Aluksi luennointi ruotsin kielellä tuntui hypyltä pää edellä veteen. Hän muistaa elävästi hetken, jolloin seisoi opiskelijoiden edessä ja tarkoitus oli puhua elokuvan estetiikasta. Suusta ei tullut yhtään sanaa. Ei ruotsiksi, suomeksi eikä englanniksi.
Nykyisin Anu Koivusella on kaksoiskansalaisuus. Suomen kieli vaihtuu lennosta ruotsiin ja toisinpäin. Ruotsissa asuminen on vaikuttanut myös siihen, että Anu Koivuselle on itsestään selvää, että ihmisoikeus-, vähemmistö- ja valtakysymykset otetaan huomioon julkisessa keskustelussa.
”Ruotsissa niitä ei tarvitse aina erikseen perustella.”
Itse hän on elänyt vuosia parisuhteessa naisen kanssa. Hän tietää, että homoseksuaalisuus ei tänäkään päivänä ole tasavertainen vaihtoehto heteroudelle. Sitä joutuu selittämään.
”Jos näyttää keski-ikäiseltä tädiltä, miltä minä näytän, pitää jatkuvasti tulla kaapista. Oletetaan, että perhe tarkoittaa miestä ja lasta. Välillä jaksan oikaista, välillä en.”
Tutkimusvapaalla olossa hienoa on sekin, että nyt voi asua Elsin ja neljävuotiaan Eliksen kanssa Helsingissä. Pojan ensimmäisen vuoden Koivunen pendelöi Suomen ja Ruotsin väliä. Helsingissä hän keskittyi perheeseen ja Tukholmaan päästyään töihin. Kun hän havahtui notkuvansa Filmhusetilla illat pitkät, hän löysi oman ”korttelikapakkansa”, Tukholman jumppasalit.
Anu Koivusen tutkimusvapaa jatkuu vuoden loppuun. Donnerissa on vielä kirjoitettavaa. Nyt pitäisi pystyä panemaan ”maailma kiinni” ja uppoutua tutkimukseen.
Koivunen on kateellinen kollegoilleen, jotka kykenevät siihen. Itse hän on sellainen sivuilleen vilkuilija.
”Viihdyn huonosti pelkästään omien ajatusteni kanssa.”
Helsingin yliopistolla työhuoneen tietokoneella odottaa lähes valmis tutkimus, kymmenen kirjoittajan antologia Demokratian voimavirrat. Koivunen käsittelee siinä mediakentän murrosta ja demokratian tulevaisuutta.
Hän ihmettelee, miten ajankohtainen tutkimuksesta tuli. Kun historian professori Henrik Meinander muutama vuosi sitten pyysi häntä mukaan, hän ei olisi voinut arvata, että Yleisradio ja pääministeri joutuvat tällaiselle törmäyskurssille.
”Julkisen sanan neuvoston lausuma moite Sipilälle ja sen langettava päätös koskien Ylen Terrafame-uutisointia tekee näkyväksi yhden maan tavan murtumisen.”
”Toimittajien ja poliitikkojen suhde on tähän asti ollut likeinen ja molempia hyödyttävä, mutta nyt Yle-gatessa raja ylitettiin.”
Koivunen näkee, että olemme murroksessa, jonka lopputulosta emme vielä tiedä.
Perinteisen median rooli on Ruotsissa samalla tavalla tapetilla kuin Suomessakin.
Kun Anu Koivunen on taas Tukholmassa, hän aloittaa aamunsa napsauttamalla radion auki kello 6.30. Siellä keskustellaan jo vilkkaasti politiikasta.
”Ruotsin keskeisillä tv- ja radiokanavilla on tarjolla poliittista debattia ihan eri tavalla kuin Suomessa. Ruotsissa erilaisia ääniä törmäytetään jatkuvasti keskenään. Se elävöittää demokratiaa.”
Anu Koivunen, 50
- Työ: elokuvatutkimuksen professori Tukholman yliopistossa, dosentti Helsingin ja Tampereen yliopistoissa
- Koulutus: filosofian tohtori
- Syntymäpaikka: Kemi
- Kotipaikka, Helsinki ja Tukholma
- Perhe: puoliso ja poika
- Harrastukset: tanssi ja taiteet