Sahasiko taiteilija Markus Copper kätensä tahallaan?
Helvetinkoneita rakentava kuvanveistäjä teki itselleen myös ruumisarkun.
Suomen Kuvalehti on saanut tästä artikkelista huomautuksen Julkisen sanan neuvostolta. Päätöksen voit lukea kokonaisuudessaan täältä.
Haluan uskoa, että hän vitsailee.
Pian tervetulotoivotuksen jälkeen kuvanveistäjä Markus Copper sanoo minulle, että en lähde tästä paikasta elävänä.
Olemme Copperin kotona Svedalassa, Skånen maakunnassa, eteläruotsalaisella syrjäseudulla.
Täällä ollaan, koska taiteilija ei ehtinyt haastatteluun joulukuun alussa, kun hän rakensi ja pystytti Khyber Pass -veistosta Suomen Taiteilijaseuran näyttelyyn Helsingin Taidehalliin.
Teos on moottorin pyörittämä tuulimylly, joka pitää ujeltavaa ääntä ja painaa noin kolme tonnia. Rungon betonielementit kuvaavat ympärileikattavana olevan naisen alaruumista luonnollisessa koossa. Nimi on otettu solasta, joka yhdistää Afganistanin Pakistaniin.
”Kummassakaan paikassa ei ole naisten hyvä olla, jos ei miestenkään”, Copper uskoo. ”Ellet satu olemaan talebani.”
Copperin kohtaaminen Svedalassa on samanhenkinen elämys kuin monet hänen teoksensa, todellisuuden pimeän puolen kosketus.
Taiteilijan läpimurtoteos Juggernaut (1992) on jättimäinen metallipallo, joka vierii uhkaavasti kohti. Knivare-robotti (2008) heiluttaa teräasetta. Monet veistokset tunnistavat infrapuna- tai ultraäänimekanismeilla, milloin niitä lähestytään.
Copper asuu ja rakentaa helvetinkoneitaan 1800-luvulla ladoksi rakennetussa kivitalossa. Metsästysseuralta vuokratun kylmän rakennuksen ainoan asuinhuoneen ikkunoista ei näy ulos vaan teollisuushallia muistuttavaan tilaan. Sitä hallitsee vuonna 2009 rakennettu Valaanpyyntiasema-teos. Jos sen käynnistää, urkumekanismi alkaa soittaa Tom Waitsin Trampled Rose -kappaleen melodiaa ja puiset rakenteet heräävät valaan nylkemistä demonstroivaan liikkeeseen.
”Olen koko elämäni asunut tällaisissa paikoissa”, Copper sanoo. Opiskeluvuosinaan hän piti majaa helsinkiläisten oppilaitosten tiloissa, Taidekoulu Maassa ja Kuvataideakatemiassa. 15 vuotta Copper on asunut Suomen ulkopuolella, usein suurissa keskuksissa: Berliinissä, Tukholmassa, Pariisissa, Lontoossa.
Ja nyt Svedalassa.
Syrjäseudulle asettumiseen on kaksi syytä. Tärkein on parinkymmenen kilometrin päässä asuva Copperin viisivuotias poika, jota hän saa tavata kerran kuussa. Taiteilija rakastaa myös kotipihan laidalla alkavaa synkkää metsää ja kutsuu sitä Schwarzwaldiksi.
Copperin elämä pyörii työn ympärillä, mitä hän pitää avioeronsa syynä.
”Yritin olla koti-ihminen, mutta ei se koskaan onnistunut.”
Yhden miehen tehdas on hiljattain varustettu betonimyllyllä, jolla Copper teki Khyber Passin elementtejä. Talossa ei ole vessan tapaisia mukavuuksia eikä juuri huonekaluja. Tunnelma olisi aukottoman karu ilman lemmikkikissaa ja vaikuttavan antiikkista 1980-luvun alun videopelikoneiden kokoelmaa.
”Marble Madness toimii, Gauntlet toimii, Battlezonesta mä en tiedä, Stargate on isketty paskaksi”, isäntä esittelee.
Yksikätinen taiteilija on tänään spreijannut ranteesta katkenneen vasemman kätensä paikalla olevan proteesin mustaksi. Ihonvärinen tekokäsi oli kulunut ”liian roisin” näköiseksi luomistyön tuoksinassa. Mekaaniset sormet eivät enää tottele hermostoa, ja sormenpäät ovat takertuneet toisiinsa.
Copperin vasemman käden joutuminen sirkkeliin 1990-luvun puolivälissä on joidenkin lähteiden mukaan onnettomuus ja toisten mukaan itseaiheutettu vamma.
Epämääräistä asiaa voi lähestyä kysymällä, vaikeuttaako invaliditeetti kuvanveistäjän käytännön työtä. Kuulemma ei vaikeuta.
”Hampaat ovat hyvin tehokas työkalu”, Copper väittää.
”Aivot keksivät keinon, jolla homma hoidetaan. Temppuja on monia. Onhan niitä sokeita maalareitakin ja vielä kuulemma helvetin hyviä. Se on vielä ihmeellisempää kuin tehdä yhdellä kädellä romppeita.”
Kuvanveistäjä keräsi näkyviä tunnustuksia 1990-luvun lopulla. Vuonna 1998 Copper sai nuoren taiteen Suomi-palkinnon ja seuraavana vuonna Ars Fennica -palkinnon, jonka voittajan valitsi alankomaalainen museonjohtaja ja kuraattori Saskia Bos.
”Pitkän harkinnan jälkeen valintani kohdistui nuoreen, myrskyisään taiteilijaan, jota ajaa tarve ymmärtää maailmaa ja tehdä se paremmin käsitettäväksi tekemällä asioita omin käsin”, Bos perusteli.
Copperin ymmärtämisen tarve keskittyy ilmiöihin, joiden absurdius ja tuhoisuus uhmaavat ymmärrystä. Tällä hetkellä häntä askarruttaa Isis-liikkeen häikäilemätön linja.
”Onhan fundamentalisteja, jotka räjäyttävät puoli toria kappaleiksi, mutta eivät ne tee show’ta, pane jätkiä riviin ja ala teloittaa niitä videokameran edessä. Se on uutta. Eivät edes natsit tehneet sillä tavalla.”
Työpöydän ylle liimatussa luonnoslapussa lukee ”The Curse of Malaysia Airlines”. Pöydällä on tutkija Nassim Nicholas Talebin kirja Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus.
”Lentokone häviää kuin pieru Saharaan, ja saman firman kone ammutaan alas Ukrainassa”, Malaysia Airlines -aiheista teosta suunnitteleva taiteilija sanoo. ”Mikä sattuma se on? Sen nimi on musta joutsen.”
Talebin teorioista innostunut Copper alkaa selittää termiä.
”Musta joutsen on erittäin epätodennäköinen tapahtuma, joka muuttaa kaiken. Se tuhoaa erittäin todennäköisen vaikutuksen. Erittäin, erittäin mielenkiintoista.”
Todennäköisiä tapahtumia eivät olleet myöskään autolautta Estonian uppoaminen 1994 ja ydinsukellusvene Kurskin uppoaminen 2002. Copper teki molemmista makaaberit tilataideteokset.
Sukellusvene on Copperin mukaan ”tommonen tuomiopäivän saatana, rakennettu tuhoomaan puoli maailmaa, ja sitten se menee itse pohjaan”.
Kurskissa (2004) kahdeksan sukeltajan pelastusryhmä heiluttelee jakoavaimia, jotka kumahtelevat toivottomasti veneen kylkeä vasten. Estoniassa (2006) Copperin näköinen laivamuusikko on hukkunut sähköurkujen ääreen.
”Monesti kaikki asiat lähtevät jostain kuvasta”, Copper selittää luomistyötään.
Estonian onnettomuudesta hänelle tuli laivareissujensa perusteella ”ensimmäiseksi mieleen disko, jossa ihmiset bailaavat, tanssivat ja ryyppäävät itsensä puolikuoliaaksi”.
Omaelämäkerrallisuus on Copperin tuotannon punainen lanka. Joskus se on suoraa, kuten puukotetuksi joutumisen inspiroimassa Knivaressa, joskus tiedostamatonta.
Kuluvalla vuosikymmenellä Copper on rakennellut luonnollisen kokoisia Ku Klux Klan -kaapumiehiä. Ne laukaisivat hänessä lapsuusmuistoja Vantaan Hakunilasta.
”Olin koulukiusattu vuosia”, Copper kertoo. ”Vasta kuin tein Ku Klux Klanin, sain takaisin noi muistot.”
Sakinhivutus sai kouluikäisen Markuksen usein itkemään. Kiusaaminen ja itkeminen loppuivat kuin veitsellä leikaten, kun Markus ryhtyi katsomaan kiusaajia silmästä silmään.
Juuri koulukiusaamisen takia Copper uskoo olevansa ”sellainen raivohullu kuin mä olen, tai ehkä en enää ole niin paha”.
Lapsuus oli enimmäkseen onnellinen. Perheen äiti oli Helsingin puhelinlaitoksella työskennellyt siivooja ja isä remonttimies, joka ”teki duunia kuin hullu, kolmeakin työtä yhtaikaa” ja rakenteli urkuja.
Copper tuntuu omaksuneen sekä työhulluutensa että urkukoneistojen tekemisen isältään. Ainoa hänen seinällään oleva taulu on urkupillejä esittävä isän öljymaalaus.
Taiteilija kehuu vanhempiaan ja veljeään, Twiggy Oliverina tunnettua rockmuusikkoa Mauno Paajasta, joka opetti hänelle kitaransoittoa.
”Koen musiikin aidoimmaksi taidemuodoksi, mutta sitä lahjaa mulla ei ole. Koko ihmiskunta on luotu ymmärtämään musiikkia.”
Kuvataiteen Copper löysi varusmiehenä, matkalla lomalta Helsingistä Säkylään. Kun linja-auton odottelu Mäntässä kesti tuntikausia, hän meni tappamaan aikaa Salvador Dalin näyttelyyn.
”Jotain pimahti mun päässä”, Copper muistaa. ”Pääsin kasarmille asti ja seuraavan yön vain piirsin, piirsin, piirsin. Silloin se tapahtui, aloin haluta taiteilijaksi. Piti vain odottaa, että pääsi ulos armeijasta ja sitten taidekouluun.”
Ennen tätä vaihetta Copper ei kokenut olevansa hyvä missään.
”Keskinkertainen opiskelija, koulukiusattu, tyttöjä en saanut, vaikka mitä olisi yrittänyt. Mutta samalla hetkellä kun pääsin taidekouluun, yhtäkkiä minua kuunneltiin, kunnioitettiin ja oltiin kiinnostuneita siitä, että mitä pirua, minkä perässä toi kaheli on. Löysin sen kulttuurin, johon kuulun.”
Taidekoulu Maassa Copperin tärkein opettaja oli kuvanveistäjä Taisto Rauta.
”Se otti oppipojakseen valamaan pronssia ja muuta, ja musta kehkeytyi kuvanveistäjä. Olin sen oppipoika vuoden verran. Sitten pääsin akatemiaan opiskelemaan kuvanveistoa.”
Kuvataideakatemiassa Copper ja hänen ystävänsä Kimmo Schroderus hankkivat rahaa veistosten materiaaleihin pyörittämällä akatemian kellarissa Corporation-klubia.
Corporation kuului 1990-luvun alun Helsingin yöelämän salaisiin mutta suosittuihin keskuksiin. Sweetheart-bändi soitti klubilla usein ja Jimi Tenor joskus. Kauko Röyhkä olisi halunnut, mutta isännät pitivät nimeä liian tuttuna.
Copper ja Schroderus olivat tutustuneet jo ennen Kuvataideakatemiaa. Artisteja yhdisti myös performanssitausta.
”Me saatiin nerokas idea tehdä tuliperformansseja”, Copper kertoo. Performanssi Helsingin Tapanilassa vanhan tapettitehtaan pihalla järjestetyissä bileissä jätti häneen pysyvät jäljet.
”Maassa oli tuliympyrä, ja fiksuna miehenä ruiskutin sytytysnestettä tuleen. Mikrosekunnissa liekki meni tulta pitkin pulloon ja se räjähti syliini. 15 prosenttia ruumiini pinta-alasta paloi. En ole eläessäni kokenut sellaista kipua.”
Poltettuaan jalkansa kuparinvärisiksi Markus Paajanen otti itselleen kuparia tarkoittavan nimen Copper.
Performanssit saivat jäädä. Copperin liikkuvat ja ääntä pitävät koneet tekivät niitä hänen puolestaan.
”Se oli looginen jatke.”
Hämärä joulukuinen päivä kääntyy yöksi, ja Copper hakee läppärillään Youtubesta brittiläisen Orbital-yhtyeen teknobiisin Halcyon On and On. Hän kertoo laittaneensa kappaleen pyörimään cd-soittimessa jatkuvalla syötöllä, kun sahasi kätensä irti.
Se ei siis ollut onnettomuus.
Puisen ruumisarkun tekeminen ja siihen asettuminen oli osa prosessia, joka kuulostaa jonkinlaiselta ääritaiteelta. Copperin mukaan kyse oli lähinnä uupumuksesta ja itsetuhoisuudesta.
Lapinlahden mielisairaalaan joutuminen oli ”irtioton” eräs seuraus.
”Ihmiset paranivat siellä, mutta eivät lääkärien ansiosta. Tupakkahuoneessa potilaat polttivat ketjussa, joivat kahvia, näkivät toisia sairaita ja yrittivät päätellä, mikä mättää. Oli mukavaa, kun sai puhua mutkikkaita asioita ihmismielestä ja kaikesta paskasta, mitä voi tapahtua.”
Mielisairaalan taideterapiassa Copperin käskettiin maalata vesivärityö. Nähtyään tuloksen terapeutti sanoi, että Copper pilailee hänen kustannuksellaan. Kyllä, Copper myönsi.
Toisaalta useat Copperin työt ovat saaneet alkusysäyksensä sairaalassa. Hänen tunnetuin veistoksensa lienee Seitsemän meren arkkienkeli (1998), lyhyemmin Valas, valtava urkupillien kautta ääntelevä valashahmo.
”Valas syntyi visiosta, jonka Copper näki ollessaan parantumassa häneltä vasemman käden vieneestä onnettomuudesta”, Jyrki Simovaara kirjoitti Kiasma-lehden (4/1999) näyttelyjutussaan. ”Näyssä sairaalahuoneen ikkunan ohi lipui massiivinen ryhävalas, huoneen numero oli seitsemän, seitsemän oktaavia, ikkunasta näkyi meri.”
Idea Tuonelan sorsat -veistoksen (1996) vaakkuviin lintuihin syntyi, kun Copperin veli kävi tapaamassa häntä Lapinlahdessa. Kun veli kertoi haluavansa hyvän auton, mereltä kuului naurua muistuttava sorsien ääni.
Copper päätti rakentaa mekaanisia sorsia, jotka nauravat ihmisten unelmille.
Lohduton maailmankuva ei ole koko totuus Copperin taiteesta.
”Tampereen taidemuseossa yksi nainen tuli sanomaan, että hän oli ihan tosissaan valmis hyppäämään Aurajokeen”, Copper kertoo.
Nainen oli luopunut itsemurhasuunnitelmasta nähtyään Hämeenlinnassa Seitsemän meren arkkienkelin.
”Se on kaikkein suurin semmoinen, miten sitä nyt sanotaan. Ehkä musta jotain hyötyä voi olla jollekulle. Hommalla voi olla jotain arvoakin.”
Et tee taidetta vain itsellesi?
”Kyllä mä näitä itselleni teen, mutta ilman muita ihmisiä… Kyllä haluan nähdä, mitä ihmiset niissä näkee ja kokee. Se on ehkä mun tapa olla ihmisten kanssa.”
”Ja kun Khyber Pass -mylly pyöri ensimmäistä kertaa, niin olihan se helvetin hieno tunne. Kaikki ihmiset siellä salissa olivat olleet auttamassa, nostamassa ja hitsaamassa rakenteita, olin rääkännyt ne miltei hengiltä. Yhtäkkiä kaikki kättelivät toisiaan ja olivat puhtaasti onnellisia. Se tunne, ei semmoista saa niin vaan.
Muokattu 12.9.2020 kello 9.50. Artikkelia täydennetty seuraavalla tiedolla: Julkisen sanan neuvosto antoi 23.9.2015 Suomen Kuvalehdelle tästä jutusta huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta. Neuvosto katsoo, että lehti ei antanut haastateltavalle riittävästi aikaa jutun tarkastamiseen. Lisäksi lehti jätti oikaisematta kantelijan jutusta osoittamia olennaisia asiavirheitä. Tieto JSN:n päätöksestä ja sen teksti kokonaisuudessaan julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 24.9.2015.