Mitä yhteistä on Janne Ahosella ja runoudella?
Saamelaisrunoilija Niillas Holmberg kertoo.
Joululoman alkuun oli enää viikko, kun Niillas Holmberg näki tärkeän tuntuisen unen. Elettiin vuotta 2007. Holmberg oli muuttanut syksyllä Utsjoelta Tampereelle ja kävi siellä ilmaisutaidonlukiota. Unessa hän käveli kotinsa lähimetsikössä. Vanha, jo harmaantunut mies istui vaivaiskoivikossa.
Unen mies oli Nils Aslak Valkeapää, vuonna 2001 kuollut saamelaistaiteilija, joka joikui ja kirjoitti runoja. Tunnistettuaan miehen Niillas alkoi kohota ilmaan.
Sillä viikolla hän lensi joka yö unissaan. Lentäminen oli varmaa ja hallittua, kuin kotkalla, joka ilmavirtauksia hyväkseen käyttäen liitää tunturin viertä.
Kotona Utsjoella Niillas etsi lomalukemista isänsä kirjahyllystä, kun hänen silmäänsä osui Valkeapään palkittu ja monille kielille käännetty runoteos Beavi áhˇcážan, Aurinko, isäni. Hän avasi kirjan summittaisesta kohdasta ja luki: ”Lapsena ihmettelin miksi minulla ei ole siipiä niin kuin muillakin linnuilla. Ja vaikka en ole enää lapsi, ihmettelen silti.”
”Sen jälkeen aloin kirjoittaa runoja.”
Niillas Holmbergin ensimmäinen runoteos Dego livˇccˇen oaidnán iežan (Kuin olisin nähnyt itseni) ilmestyi siitä kahden vuoden kuluttua.
Kaamosaamu valkenee hitaasti Utsjoen jokilaaksossa. Niillaksen isä Veikko Holmberg, lastenkirjailija ja kääntäjä, pilkkoo jäistä poronlihaa ja latoo palaset paistopussiin. Niillas ja hänen tyttöystävänsä, Saamenmaan ruotsinpuoleisesta osasta kotoisin oleva Ylva Pavval hörppivät kahvia ja lusikoivat mansikkahilloa pullan päälle.
Niillas arvuuttaa, mitä norjalaisesta mytologiasta tuleva nimi Ylva tarkoittaa. ”Naarassutta.” Hän on muuttamassa Pohjois-Norjaan Tromssaan Ylvan luokse. Tromssa on saamelaiskulttuurin keskus. Varsinkin nuoret taiteentekijät hakeutuvat kaupunkiin ollakseen lähempänä toisiaan. Matka Utsjoelta Tromssaan kestää yhdeksän tuntia.
”Minne tahansa täältä lähtee, matka kestää yhdeksän tuntia, vähintään”, Niillas sanoo.
Niillas Holmberg on myös näyttelijä ja muusikko. Lapset tuntevat hänet Ylen saamenkielisen lastenohjelman Unna Junnán juontajana. Hän soittaa kitaraa ja laulaa neljässä eri kokoonpanossa, Nordic Namgaerissa, Ylvassa ja Niillas Holmberg Kvarteahttassa. Suomessa tunnetuin on Holmbergin ja hänen Tampereen aikaisen luokkatoverinsa Roope Mäenpään duo.
He esittävät arktista folkia.
Arktinen tulee siitä, että Holmberg panee välillä joiuksi.
Nils Aslak Valkeapään, Ailun, aloittaessa 1960-luvulla saamelaiset pitivät joikujen julkista esittämistä syntinä.
”Ailu oli kapinallinen. Miksiköhän kaikki idolini ovat kapinallisia, Bob Dylan ja kuoliaaksi ammutut John Lennon ja rap-artisti Tupac Shakur.”
Vaikka muuttopäivä on lähellä, Holmbergin vaatteet lojuvat edellisen reissun jäljiltä purkamattomina ja pesemättöminä kahdessa avatussa matkalaukussa hänen huoneessaan. Hänellä on takanaan teatterikiertue Norjan Kautokeinossa tukikohtaansa pitävän saamelaisten kansallisteatterin Beaivváš Sámi Našunálateáhterin mukana.
Teatterikiertueen jälkeen hän teki konserttikiertueen Kvarteahttan kanssa. Niillaksen ja Roope Mäenpään lisäksi Kvarteahttassa ovat mukana Ismo Alanko Teholla -duosta tuttu Samuli ”Teho” Majamäki ja jazzpiireissä tunnettu Linda Fredriksson.
Seitsemän viikon reissu huipentui Holmbergin kunniaksi järjestettyyn juhlaan Karasjoella. 24-vuotias utsjokelainen vastaanotti Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon toisesta runoteoksestaan Amas amas amasmuvvat (Jottei outo tulisi oudommaksi).
Kirjan runot syntyivät Nils Aslak Valkeapään Norjan Skibotnin-kodissa, joka toimii nykyisin taiteilijaresidenssinä. Viimeinen Valkeapään saunassa.
”Hyppäsin lauteilta ja syöksyin kirjoittamaan.”
Runo on osoitettu saamelaisnuorille.
”Saamelaisidentiteetti kaipaa edelleen vahvistamista.”
Palkintotilaisuudessa Holmberg kertoi, että vanhat saamelaiset ovat hänen kielellisiä esikuviaan.
Lohestaessaan enojensa kanssa, enoja on kuusi, hän kirjoittaa ylös hänelle tuntemattomat saamenkieliset sanat. I–dat tarkoittaa outoa poroa, sibildit livahtamista, ihttohallat noidutuksi tulemista. ”Sanakirja”, laidasta laitaan käsin kirjoitetut A-neloset, somistaa Utsjoen-kodin vessan seinää.
”Käytän jo unohtuneita sanoja runoissani.”
Esikoisrunoteoksensa Niillas Holmberg omisti äidilleen. Anna Liisa Guttorm oli Suomen ensimmäinen saamenkielinen lastentarhanopettaja ja kotoisin Ala-Jalvesta, Tenon parhaasta lohipaikasta.
”Syksyllä me siitä kuultiin. Keväällä pääsiäisen aikoihin äiti sitten lähti.”
Holmbergin äiti menehtyi syöpään pojan ollessa kahdentoista. Kolme vuotta myöhemmin Niillaksen paras ystävä kuoli tapaturmaisesti.
”Se oli loppusysäys. Silloin minä päätin, että mie lähen täältä.”
Lähtiessään Holmberg ajatteli, että Utsjoella ei ole mitään.
”Tampereella tajusin, että siksi koska täällä ei ole mitään, täällä on kaikki.”
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän palasi Utsjoelle.
”Utsjoki- ja Tenojokilaakso ovat minulle yhtä kuin koti. Vaikka toista ihmistä on hankala ymmärtää, täällä asuvat jakavat ainakin jonkinlaisen ymmärryksen keskenään”, Niillas sanoo.
”Laaksot ovat täynnä pieniä kyläsiä, joista jokainen on omanlaisensa muumilaakso. Täällä naapurien koiratkin tunnetaan nimeltä.”
Kun etelänmies oli kysynyt Niillaksen ukilta Johannes Guttormilta, joko lohta tulee, ukki oli vastannut, että ei ole tiiraa näkynyt vielä.
Paikalliset tietävät, mitä Jalven Johannes tarkoitti.
Ensin valo on sinistä, sitten vieläkin sinisempää. On pidettävä kiirettä, jotta ehdimme takaisin tunturista, ennen kuin pimeys putoaa laaksoon.
Polku Niillaksen kotitalon takana kohoavan Ánnáguravárri-tunturin laelle on alkumatkasta jyrkkä ja kapea. Sitä tuskin löytäisi, jos joku ei olisi kulkenut edellä ja jättänyt askelmerkkejään. Niillas pinkoo ylös rinnettä kunnes loikkaa sivuun polun puolivaiheilla.
”Vapaa on vain umpihanki”, hän hihkaisee, mutta tavoittaa nopeasti poron jäljet.
Tulemme hänen piilopaikkaansa, lumen läpi työntyvän variksenmarjan peittämälle tasanteelle. Tasannetta hallitsee siirtokivilohkare.
Tältä Utsjokilaakso näyttää linnun silmin.
Suoraan edessä laakson pohjalla kiemurtelevan Utsjoen vastarannalla kohoaa Ailigas-tunturi. Sen edustalla olevaa nyppylää kutsutaan Ailigaksen eteiseksi. Utsjoen kylä jää pohjoiseen, Mantojärvi etelään.
Mantokosken pauhu kantaa vaimeana hiljaisuuden läpi. Jossain nakuttaa riekko.
Ei ole ihme, että luonnon kauneus pyrkii tällaisissa paikoissa ulos äänenä, joikuna, eikä sekään, että joiku on kiemurainen. Kuin tunturisiluetti tai joen uoma tai tunturikoivu.
Niillas uskoo vanhojen saamelaisten tavoin, ettei ihminen ei luo joikua, vaan joiku toimii kanavana luonnolle.
Löydettyään tunturitasanteen hän palasi sinne uudestaan ja uudestaan, yleensä kesäöinä. Nykyisin hän suuntaa tasanteelle, kun edessä on merkittävä tapahtuma. Kuten nyt, muutto.
”En hyvästelemään vaan tekemään terveiset, kuten saamelaiset sanovat.”
Hämärä tihenee nopeammin kuin arvaisi. Ennen Tamperetta Holmberg ei edes huomannut pimeyttä, mutta palattuaan hän ymmärsi, että itsestään on pidettävä huolta kaamoksen aikana. Hän hiihtää.
”Tuota metsikköä pitkin Mantojärvelle, sitten Utsjokea alas, Smeallajoen kurua ylös Ailigaksen laelle ja sitten alas. Siinä saa aikamoiset kyydit. Sitten pikku-Ailigaksen juurta alas ja Utsjoen yli kotiin.”
Idylli olisi täydellinen, jollei hän ottaisi puheeksi irlantilaisen kaivosyhtiön timanttikaivosvaltausta. Valtaus sijaitsee Utsjoelta reilut parikymmentä kilometriä etelään Kevon kansallispuiston reunalla.
Holmbergin kanta ei ole jäänyt epäselväksi. Hän on puhunut ja tehnyt protestilaulun Saamenmaan kaivostoimintaa vastaan.
”Minulle tärkeintä elämässä on, että tämä luonto säilyisi ja että voisin olla onnellinen.”
Intian-matkallaan vuosi sitten lokakuussa Niillas Holmberg sai varmistuksen siitä, että onnellisuus on pitkälti valinta.
Hänet oli kutsuttu esiintymään Wardhan runofestivaaleille Keski-Intiaan, mistä hän jatkoi pohjoiseen Dharamsalaan. Dharamsala on Tiibetin pakolaishallinnon keskus ja Dalai-laman kotipaikka.
Holmbergin tutustuminen tiibetiläisyhteisöön alkoi hämmentävästi. Nuori pakolaismies tuli tervehtimään häntä hyräillen Nils Aslak Valkeapään joikua Pohjoiseen.
Selvisi, että mies oli juuri palannut Pohjois-Ruotsista ja tunnisti oitis tulijan saamelaiseksi.
Dharamsalassa Holmberg kuunteli luentoja, Dalai-lamankin. Enimmän aikaa hän kuitenkin vaelteli vuorilla ja keskusteli pakolaisten kanssa. Dalai-lamaan kohdistuva henkilöpalvonta tympi häntä. Tämän opetukset taas olivat hänelle tuttuja Sogyal Rinpochen teoksesta Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta.
Rinpochen kirja oli pelastanut hänet ”masennusta muistuttavasta tilasta” opettamalla, että kuolema on osa elämää. Ja että tunteisiin ei pidä takertua – tunteet aiheuttavat vain kärsimystä – vaan elää viisaasti ja iloiten.
”Onnellisuus edellyttää taitoa elää hetkessä. Sitä voi opetella meditoimalla. Metsässä käveleminen tyhjentää yhtä lailla mielen. Ajattelen kuolemaa joka päivä. Se pitää kiinni elämässä.”
Keväällä ilmestyy Niillas Holmbergin kolmas proosateos, Jos itseni pelastan itseltäni, suomeksi.
Kirja alkaa runolla västäräkistä, joka ”vilkuttaa meille hyvästi”.
Runon kirjoittamista seurasi tapahtuma, jota Niillas ei vieläkään osaa selittää itselleen. Eloisan västäräkin näkeminen saa hänet yleensä hyvälle tuulelle, mutta nyt lintu säikäytti hänet. Se tuijotti häntä paikoilleen jähmettyneenä auton konepellillä Utsjoen-kodin pihalla, ja kun se viimein lehahti lentoon, Niillas huomasi, että pellillä oli kuivunut veriläikkä.
”Se pysäytti. Mitä minä en nyt ymmärrä?”
Seuraavina öinä hän yritti nähdä unta västäräkistä, mutta vieläkään lintu ei ole näyttäytynyt.
”Tällaisiin asioihin olen saanut usein oivalluksia unista. Unet auttavat löytämään suunnan. Runot taas ovat monesti unta ja alitajuntaa, eli voihan olla, että ratkaisu onkin piiloutunut niihin.”
Teoksen nimi tulee yhdestä runossa piipahtavasta lauseesta, ”Jos itsesi pelastat itseltäsi, et tapahdu”.
”Eli sinun on oltava se, mikä olet, ja elettävä elämäsi, vaikka se olisi tuhoon tuomittu.”
Niillas vilkaisee kelloaan. Kohta alkaa suora lähetys Rukan mäkikisoista. Vuosi sitten hän kirjoitti runon mäkihyppääjä Janne Ahosesta norjalaisen urheilulehden tilauksesta.
Jos hän olisi kirjoittanut runon kymmenen vuotta aiemmin, siitä olisi tullut pateettinen – hän palvoi Janne Ahosta – mutta nyt runosta tuli hullunhauska.
”Mäkihyppy on poeettisin urheilulaji. Onnistuminen on yhtä pienestä kiinni kuin haikurunossa. Ponnistus kestää sekunnin viidesosan, ja sitten lennetään. Siinä ollaan hauskalla tavalla lähellä jumalia.”