Kiitetty romaani Lapin sodasta: Esikois­kirjailija Minna Rytisalo on äidin­kielen­opettaja ja koulun kuningatar

Kuusamon lukiossa opettava Rytisalo kirjoitti itse aikoinaan äidinkielestä magnan. ”Koko elämäni tuntui olevan murskana.”
Hän 13.2.2017 15:04
Teksti Essi Salonen Kuvat Paavo Hamunen
Minna Rytisalo ei esikoiskirjan kirjoitettuaan tunne vielä olevansa oikea kirjailija.
Minna Rytisalo ei esikoiskirjan kirjoitettuaan tunne vielä olevansa oikea kirjailija. © Paavo Hamunen

Vessapaperi toimitti suodatinpaperin virkaa. Minna Rytisalo oli yötä oululaisessa huoneistohotellissa, mutta suodatinpaperit olivat unohtuneet kotiin Kuusamoon.

Kahvi tippui. Minna Rytisalo kävi suihkussa. Häntä ällötti. Hotellin suihkusaippua haisi vanhalle partavedelle.

Tätäkö on taiteilijaelämä, Rytisalo ajatteli.

Kuusamon lukion äidinkielenopettaja oli ottanut omaa aikaa vuorokauden saadakseen esikoisromaaninsa viimeistellyksi ja lähetettäväksi kustantajalle. Hän joi kahvia, makasi sängyllä iPad sylissään ja kirjoitti melkein läpi yön. Oli pyhäinpäivän viikonloppu 2015.

Toukokuussa 2016 Minna Rytisalo esiteltiin esikoiskirjailijana Gummeruksen tilaisuudessa Helsingissä. Romaanin nimi on Lempi.

Rytisalo seisoi juhlatilan esiintymislavalla pinkissä kukkamekossaan. Häneltä kysyttiin, millaista vastaanottoa hän kirjalleen odottaa. Hän vastasi, että on oikeastaan sama, mitä kriitikot tai lukijat sanovat. Hän on tehnyt juuri niin hyvän kirjan kuin osaa.

”Opettajana olen tottunut siihen, että vaikka antaa kaikkensa, oppi ei mene kaikille perille. Takarivissä aina joku mököttää”, Minna Rytisalo sanoo.

Kriitikot eivät Lempin luettuaan mököttäneet. Lapin sodan aikaisista kohtaloista ja rakkaudesta kertovaa romaania pidettiin ”harvinaisen omaäänisenä esikoisena”. Kirjoitettiin Rytisalon lauseiden ”hypnoottisesta pyörteestä”, josta lukija ei halua pois.

Lempi myi heti lähes 18 000 kappaletta. Se oli viime vuoden 12. myydyin kotimainen kaunokirja.

Ensimmäisiä kritiikkejä lukiessaan Minna Rytisalo hämmentyi.

”Miten ihmiset niin kauhean tosissaan kehuvat, kun minä vain leikin?”

Niin hän ajattelee yhä. Ei hän ole oikea kirjailija. Mutta kova lukija hän on aina ollut, ja Lempissä hän kokeili, millaista on kirjoittaa romaani. Se oli hänen leikkiään.

Minähän olen opettaja.

”Opettaminen on minulle kutsumus ja lahja.”

 

Oven yläpuolella lukee Canth. Ovenpielessä on kuva Minna Canthista. Ikkunalaudalla on hymytyttöpatsas ja paikat luokassa tiptop.

Tammikuussa 2017 Minna Rytisalo on kumartuneena modernin piirtoheittimen, dokumenttikameran, ylle. Sininen kynä hänen kädessään liikkuu laitteen pinnalla ja tekee korjauksia oppilaiden aineista poimittuihin lauseisiin.

”Jos subjekti on yksikössä, predikaatti on myös yksikössä, jos se on monikossa, predikaatti on monikossa.”

Abiturienteilla on meneillään lukion viimeinen äidinkielen tunti. Minna Rytisalo tsemppaa heitä kohti ylioppilaskirjoituksia kuin innostunut valmentaja. Hän kulkee ripeästi pulpetilta pulpetille.

”Pääasia päälauseeseen, sivuasia sivulauseeseen.”

Sitten hän tunnustaa luokalle:

Hän itse ei kirjoittanut laudaturia äidinkielestä, lempiaineestaan! Hän sai aineestaan vain magnan!

”Koko elämäni tuntui olevan murskana. Epäonnistuin siinä, mikä oli ollut minulle kaikkein tärkeintä.”

Sodankylän lukion ylioppilasjuhlissa oli tapana luetella laudaturit. Minnan oli mahdotonta kuvitella, että laudaturia ei sanottaisi hänen kohdallaan äidinkielessä.

Hän ilmoitti äidilleen, että ylioppilasjuhlat on peruttu. Kakkuja ei tarvitse tehdä.

Häpeä oli suuri. Edellissyksynä hän oli reputtanut autokoulun kirjallisessa kokeessa.

”Syytin vastoinkäymisistä maailmaa.”

Oppilaita hymyilyttää. Juuri tuollainen heidän opettajansa on. Maustaa opetusta tarinoilla omasta elämästään.

Edellisvuonna abit kruunasivat Minna Rytisalon penkkareissa koulun kuningattareksi. Miss Suomi -kilpailun tunnusmusiikki soi taustalla. Äikänope tulee päivittäin luokan eteen taiten meikattuna, kammattuna ja tyylikkäästi pukeutuneena. Jaloissaan hänellä on korkokengät.

”Ne ovat selälleni paremmat kuin matalat kengät. Kärsin välilevyongelmasta.”

Usein on niin, että kun muut opettajat tekevät jo lähtöä kotiin, Minna Rytisalo seisoo koulun väestönsuojaan tehdyssä työtilassa seisomapöytänsä ääressä ja tekee yhä töitä.

Paperipinojen vieressä on pussi pähkinöitä ja banaani. Tietokoneen hiirimatossa on valokuva uima-altaassa aurinkoisesti hymyilevästä miehestä ja pienestä pojasta.

Minna ihaili Taunoa Paloa, ikätoverit kirkuivat Dingon Neumannin perään.

Minna Rytisalo on syntyisin Sodankylästä. Joka toinen viikko kirjastoauto kaartoi Kelujärven kaupan pihaan.

Minna kulki autolle noin puolen kilometrin matkan. Selässään hänellä oli puna-harmaa reppu, jossa luki Calgary Flames. Reppu oli täynnä autolle mennessä ja sieltä kotiin palatessa.

Lasten- ja nuortenkirjat oli sijoitettu kirjastoauton perälle. Minna Rytisalo muistaa valokuvantarkasti, missä olivat Lotta-kirjat, missä muut. Alakoululainen luki pian koko osaston läpi. Kymmenvuotiaana hän siirtyi aikuistenosastolle.

”Päätin aloittaa A:sta.”

Minna olisi mielellään puhunut jonkun kanssa lukemistaan kirjoista, mutta vanhemmat hoitivat lehmiä ja maatilaa. Eivät he joutaneet lukemaan. Pikkusisko halusi leikkiä Minnan kanssa barbeilla, uida Mustikkapuljussa tai istua lumilinnassa.

Yläasteiässä Minna ihaili Taunoa Paloa, kun muut ikätoverit kirkuivat Dingon Neumannin perään.

Kelujärvellä oli posti, kauppa ja kyläkoulu. Koulussa oli kolme opettajaa. Minna oli lähes teini, kun kylälle saatiin katuvalot.

Melkein kodin pihapiirissä asuivat myös isovanhemmat.

Mummi kertoi Minnalle Lapin sodan ajoista. Lokassa ja Seitajärvellä oli tehty hirveitä desantti-iskuja: keskellä päivää teurastettiin kokonaisia perheitä. Mummin palatessa evakosta Pohjanmaalta kotitalo ja koko Kelujärvi oli poltettu.

Lempi-romaaninsa hän on sijoittanut juuri näihin maisemiin. Kelujärvestä puhutaan tosin Korvasjärvenä. Nimen romaanilleen hän nappasi pappansa siskolta, mutta muuta vastaavuutta päähenkilöillä ei Minnan lapsuuteen ole.

Lukiossa lukutoukkaa lykästi. Hän sai äidinkielenopettajakseen ”aivan ihanan” Saija Halosen. Pieni, siro opettaja kulki koulun käytävillä, aina hameeseen ja korkokenkiin pukeutuneena, ja kantoi käsivarrellaan sinisiä vihkoja.

”Hänen työnsä näytti silmissäni hohdokkaalta. Ajattelin, että mikä etuoikeus, että hän sai lukea meidän aineitamme!”

Minna sai Saija Haloselta lukulistoja, jotka veivät hänet Viktor Hugon Kurjien, Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn tai Ibsenin Nukkekodin maailmoihin.

 

Maaliskuussa 2015 Minna Rytisalo seisoi ylioppilaskirjoitusten kakkosvalvojan paikalla, koulun salin takaosassa. Seisoi, koska välilevy vaivasi.

”Siinä ryhdyin miettimään, että jos kirjoittaisin tarinan, millainen se olisi. Leikin mielessäni tarinan hahmoilla kuin barbeilla siskon kanssa: tässä olisi tämä ja se odottaisi sitä ja sit se tulisi, mutta se ajattelisikin ihan jotain muuta.”

Aihe romaaniin alkoi kehkeytyä. Mummon jutut Lapin sodan ihmiskohtaloista eivät olleet jättäneet Rytisaloa rauhaan.

Toukokuussa Rytisalo joutui selkänsä vuoksi magneettikuvauksiin Ouluun. Lieriöön meno pelotti, ja hän sai rauhoittavaa lääkettä. Illalla romaanin hahmot alkoivat puhua Rytisalolle. Hän vietti yön Oulussa, ja Kuusamoon palattua tekstiä oli jo 30 sivua.

Minna Rytisalo kaivoi iPadinsä esiin aina, kun lounastauosta jäi aikaa tai poika katsoi kotona Pikku Kakkosta.

”Opettajan työssä olen oppinut siihen, ettei ole aikaa ’laskeutua’ mihinkään tilaan. Töihin on tarttuva saman tien.”

Lempin ensimmäinen versio valmistui kesän aikana. Kun Rytisalo sai kolmannen version loppuvuodesta postiin kustantajalle, päätös julkaisemisesta tuli saman tien.

”Fiktion kirjoittaminen oli lepoa päivätyöhöni verrattuna. Tiesin koko ajan, millaisen rytmin haluan tai millaista kieltä tavoittelen.”

Pohjoisen naisen neuvo kirjoittamisesta haaveileville: ”Ei solekko tehä.”

’Keskellä yötä heräsin siihen, kun tuijotit minua. Mäntysaippua tuoksui yhä. Painoit sormen huulilleni, nousit seisomaan valossa, joka paistoi siitä suunnasta kuin vain kesäöinä aina, tartuit hienon yöpaitasi helmoihin ja nostit kätesi ylös, heilautit itsesi alastomaksi yhdellä liikkeellä. Hiivin perässäsi ulos leppeään yöhön. Ulkona oli viileää, alkukesän kirkas avaruus joka puolella.”

Ehkä Minna Rytisalo on kirjoittanut Viljamin ja Lempin rakastumisen tunnelmiin jotain omakohtaista?

”Ehkä.”

Ja suu napsahtaa kiinni. Sen verran Rytisalo kertoo, että rakkaus syttyi aikoinaan Jyväskylässä, jossa hän opiskeli suomen kieltä ja kirjallisuutta. Jo ensi treffeillä hän kertoi tulevalle miehelleen, että haluaisi kirjoittaa joskus kirjan.

”Mutta siitä kului vielä 20 vuotta ennen Lempin syntyä. En ole koskaan kirjoittanut pöytälaatikkoon.”

Jos hän olisi aiemmin yrittänyt tehdä romaanin, se ei olisi varmasti syntynyt yhtä helposti.

Lempin taustalla on paljon alitajuista valmistautumista ja paljon lukemista.”

Sata romaania vuodessa on Rytisalolle ihan normaali lukutahti. Ei kuitenkaan dekkareita eikä viihdettä. Mielellään esimerkiksi Antti Hyryä, Olli Jalosta, Monika Fagerholmia ja Riitta Jalosta.

Mutta oli romaania kirjoittaessa myös hetkiä, jolloin iski epäilys. Onko tällaista kerrontatekniikkaa jo käytetty, onko Lapin sodasta kaikki kerrottu? Olihan ilmestynyt jo esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Tommi Kinnunen vielä sattuu olemaan Kuusamosta kotoisin.

Mutta sitten Minna päätti antaa mennä.

”Olin hiljattain täyttänyt 40. Ajattelin, etten halua vanhana miettiä, miksi en edes yrittänyt kirjoittaa.”

Kun hän on kiertänyt puhumassa kirjastaan, lukijat ovat uskoutuneet haaveestaan itsekin kirjoittaa.

Pohjoisen naisen neuvo on selvä.

”Ei solekko tehä.” Tekemistä vaille.

Minna Rytisalon läheisille esikoisteos ei tullut yllätyksenä.

”Vihdoinkin”, sanoivat niin sisko, äiti kuin isäkin. Äiti luki kirjan heti kaksi kertaa läpi.

Isäkin piti lukemastaan, mutta tokaisi, ettei tytär mitään miehen sielunelämästä ymmärrä.

 

Minna Rytisalo on pidetty opettaja Kuusamon lukiossa. Kun muut jo lähtevät kotiin, Rytisalo jää usein ahkeroimaan.

Minna Rytisalo on pidetty opettaja Kuusamon lukiossa. Kun muut jo lähtevät kotiin, Rytisalo jää usein ahkeroimaan.

Pakkanen kiristelee kymmenessä asteessa, ja navakka tuuli lisää sen purevuutta. Minna Rytisalo vetää koululla villahousut hameensa alle, toppatakin ylleen ja kirjoneulelapaset käsiinsä.

Iso musta maasturi-Volvo odottaa koulun parkkipaikalla. Johto irti lämmitystolpasta ja liikkeelle. Täytyy ainakin käydä kirjastossa palauttamassa kirjoja.

”Tuossa on muuten Tommi Kinnusen kotitalo”, Minna Rytisalo viittilöi risteykseen, jossa seisoo vaalea talo. Alakerrassa on valokuvausliike, jota Kinnusen vanhemmat aikoinaan pitivät.

Kinnunen on sittemmin turkulaistunut, mutta ammatiltaan opettaja hänkin. Kolmas kuusamolainen opettaja-kirjailija on Petri Vartiainen.

”Täällä on varmaan juomavedessä jotain.”

Ja tuossa on Suomalainen Kirjakauppa, johon Lempiä tuli isot pinot myyntiin sen ilmestyessä edelliskesänä. Silloin Rytisalo pyöräili poikansa kanssa paikalle ja meni seisomaan esikoisteosten muodostamien pinojen viereen.

”Poikani otti minusta siinä kuvan.”

Lempiä on jouduttu tilaamaan kauppaan jo monta kertaa uudestaan.

”Kyllä täällä Kuusamossa minut kaikki ikään kuin tuntee. Olen opettanutkin niin monien lapsia.”

Moni on tullut ottamaan Minnaa hihasta kiinni ja kysymään, tuleeko Lempille jatko-osa.

”Ei tule.”

Mutta aivan uusi romaani voi tulla. Vaikkei se tietysti varmaa ole.


Minna Rytisalo

  • Ikä: 42
  • Työ: Kuusamon lukion äidinkielenopettaja

  • Koulutus: filosofian maisteri

  • Syntymäpaikka: Sodankylä

  • Kotipaikka: Kuusamo

  • Perhe: puoliso ja alakouluikäinen poika

  • Harrastukset: lukeminen, pilates, kuntosali ja mökkeily